Istuin pari vuotta sitten puoli päivää Newarkin kansainvälisellä lentoasemalla Yhdysvalloissa. Takana oli isä-poika-leiri, eli autoilua suomalaismetsissä. Roots tour Ontariossa, Michiganissa, Delawaressa ja New Yorkissa. Delaware jäi tosin jo toistamiseen pelkäksi läpiajoksi. Sen kohdalla pitää jarruttaa, muuten rullaa Marylandiin.
Näppäilin kuvia aina uusista hienoista matkustajakoneista, jotka rullasivat majesteetillisesti ruutuihinsa seinänkokoisen lasin toisella puolen. Valokuvaamiseen ei kukaan kiinnittänyt huomiota, ennen kuin näppäsin silhuetin ortodoksijuutalaisesta, joka käveli sisääntulokäytävällä. Salamannopeasti tuli paikalle kaksi jääkaapin kokoista ja näköistä vartijaa kieltämään kuvaamisen.
Minulle on olemassa kolme Israelia. Ensimmäinen niistä löytyy Raamatusta. Toinen on vuosituhantinen juutalainen kulttuuri Euroopassa. Kolmas on Israelin valtio Lähi-idässä.
Henkilökohtaisesti näistä kiinnostaa eniten keskimmäinen. Olen kyllä tutustunut kahteen muuhunkin. Lukenut Raamattua ja käynyt kerran opintomatkalla Israelissa. Mutta nähdessäni juutalaisittain pukeutuneen miehen New Yorkin kadulla tai katsellessani Budapestin synagogaa näen Israelin. Sitä voi myös kuunnella äänilevyllä ja sen voi avata kirjana. Tai käydä Tukholman Juutalaisessa museossa.
Siinä Israelissa on valonsa ja varjonsa. Valoihin kuuluu klezmer-musiikki ja Marc Chagallin taide. Siihen kuuluvat tarinat ja talmud. Varjoihin kuuluvat inkvisitio, pogromit, Luther ja holokausti.
Rashi ja Rambam
Kolme Israelia muodostavat historiallisen jatkumon, jonka jänneväli on pitempi kuin muistammekaan. Raamatun Israelin jäljiltä löytyy keskiajalla jälleen syntynyt juutalaisuus. Jo 200-luvuilla kirjoitettiin rabbinistinen suullinen traditio kirjoiksi; syntyivät Talmudit ja Mishna. Sydänkeskiajalla suuret rabbit Salomon ben Isaac ja Mooses Maimonides eli tunnetuilta nimiltään Rashi ja Rambam. Uskokaa tai älkää, mutta olemme ainakin jälkimmäiselle velkaa Vanhan testamentin näkemyksistämme. Rambam laati kolmentoista kohdan juutalaisuuden tiivistelmän. Monet sen kohdista allekirjoittaa kristittykin. Jotain olemme velkaa myös Baruch Spinozalle, juutalaiselle filosofille 1600-luvulla.
Siihen Israeliin kuuluu jiddishin kieli. Siihen kuuluvat pakolais- ja siirtolaisaallot muun muassa Amerikkaan. Sinne, mihin suomalaisiakin lähti jo 1630-luvulla. Nyt on Delawaren siirtolaisuuden juhlavuosi ja minun tekisi mieli kirjoittaa aiheesta blogiinkin, mutta ei valitettavasti ole aikaa. Suomalaisia ja suomalaistaustaisia amerikkalaisia on enintään noin 750 000, kymmenesosa juutalaisten määrästä samalla mantereella.
Take This Waltz
Juutalaisten muutto Yhdysvaltoihin alkoi tietojeni mukaan 1654. Aluksi sinne muutti sefardeja Espanjasta, mutta seuraavalla vuosisadalla enemmistö tulijoista oli aškenasijuutalaisia Keski- ja Itä-Euroopasta. Nykyään heitä lasketaan olevan Yhdysvalloissa kuutisen miljoonaa ja maailman suurin juutalaiskaupunki on New York. Kuuluisimmat amerikanjuutalaiset lienevät elokuvaohjaajat Woody Allen ja Steven Spielberg, muusikot Leonard Cohen (joka tosin on kanadalainen) ja Bob Dylan. Poliitikoista Henry Kissinger ja Paul Wolhowitz.
Jotkut ovat ihastuneita juutalaisten tieteeseen, minulle taas taide on merkinnyt paljon enemmän. Hyllyssä on nobelisti Isaac Bashevis Singer, ja olen jopa lukenut Moskatin suvun. Dylanista en ole koskaan erikoisesti piitannut, mutta Leonard Cohenia olen varannut hautajaisiinikin. En tosin häntä itseään, vaan hänen musiikkiaan. Take this Waltz ja Chelsea Hotel No 2. Kanttorin kanssa ollaan näin sovittu. Loppumusiikiksi First We Take Manhattan. Arkkua kannettaessa.
Tässä linkki erääseen Leonard Cohenin lauluun. http://www.youtube.com/watch?v=7pA5UhNaYw0 En kanna sanoista vastuuta, ne ovat ulkomaankielisiä. Take This Waltz on kai Federico Carcia Lorcan runoilema. Tässä linkki siihenkin: http://www.youtube.com/watch?v=JQm1OmLMNno Se on sitten hieno.
Raamatullisia kuvia
Toinen ihastuksen kohde on tietenkin Marc Chagall. Ainoa käyntini Nizzan Chagall-museossa päättyi nolosti. (Musée National Message Biblique Marc Chagall) Taide oli upeaa ja silloin pienet lapseni innostuivat, kuten taiteesta pitääkin innostua. Meidät ohjattiin ulos. Ranskalaisen kohteliaasti, mutta päättäväisesti. Tai tiedä nyt siitä kohteliaisuudesta. Nappasin mukaani kuitenkin postikorttisarjan. Siis ostin. Niitä sai ihailla hotellin parvekkeella yölampun loisteessa.
Chagall oli alkuperäiseltä nimeltään Moiše Segal. Kaikilla kuuluisilla juutalaisilla on kaksi nimeä. Dylankin oli syntyjään Robert Allen Zimmerman. Ensin Segal kääntyi venäjäksi Šagaloviksi ja sitten ranskaksi Chagalliksi. Hän syntyi Valko-Venäjällä juutalaisperheeseen. Nuoruudessaan Chagall toimi Neuvosto-Venäjänkin palveluksessa Vitebskin kaupungin taidekomissaarina ja Moskovan juutalaisen teatterin lavastajana, mutta hän oivalsi muuttaa hyvissä ajoin pois Venäjältä. Stalinin vainoissa olisi todennäköisesti käynyt kehvelisti. Toisen kerran Chagall osasi lukea ajan merkit oikein, kun hän pakeni Vichyn Ranskasta Yhdysvaltoihin 1941. Sittemmin hän palasi Eurooppaan, ensin Kreikkaan ja sitten Ranskaan.
Chagallin elämänkaaressa toisen Israelin tarina tulee lihaksi. Se oli elämää matkalaukku valmiiksi pakattuna. Paossa Hegelin höyrähtäneitä opetuslapsia.
L’shana habaah b’yerushalayim
Juutalaisuuteen on kuulunut jo kauan toivotus: Ensi vuonna Jerusalemissa. Se lausutaan seder-aterian lopussa hyvästelynä. En tiedä sen historiallista alkuperää. Voi olla, ettei se ole sionismiksi kutsuttua nationalismin traditiota vanhempi. Nationalismilla on taipumus pitää ikiaikaisina sellaisiakin traditioita, jotka eivät ole ihan niin vanhoja.
Joka tapauksessa juutalaisuudessa vallitsi vuosisatojen ajan tietoisuus diasporassa elämisestä. Sitä ylläpitivät elinkeinoihin ja esimerkiksi maanomistukseen liittyneet rajoitukset, joita oli melkein jokaisessa Euroopan maassa. Eurooppalainen kristikunta leimasi juutalaiset niin vahvalla toiseudella, ettei siinä kulttuurisessa maaperässä voinut kestää ilman ajatusta kansallisesta kodista. Se ei tosin ollut koskaan niin kirkas kuin sionismin vahvistamana 1800-luvun lopulta alkaen.
Nationalismi kumpusi noin karkeasti sanottuna Hegelin filosofiasta. Seuraavalla vuosisadalla se meni överiksi eri puolilla Eurooppaa, kuten juutalaiset saivat karvaasti kokea. Meilläkin nationalismi tuotti ylilyöntejä, joista Jumalan kiitos selvittiin jotakuinkin ehjin nahoin. Mutta parhaimmillaan nationalismi on edistyksellinen ja kaunis aate. Se on nostanut uinuvat henkiset voimavarat ihan päivänvalon kestävään käyttöön. Parasta nationalismia omassa maassamme on ollut grundtvigilainen kansansivistys ja nuorisoseuraliike.
Niin. Myös juutalaiset väestöryhmät eri puolilla Eurooppaa ja Amerikassa saivat pistoksen nationalismista ja sitä kutsutaan sionismiksi. Tunnetuin kansallinen herättäjä oli Theodor Herzl eli juutalaiselta nimeltään Binjamin Ze’ev. Hän kiinnostui ajatuksesta juutalaisten kansallisesta kotimaasta, ja kirjoitti kirjan Der Judenstaat. Tuolloin tuli maailmanpoliittiseen tietoisuuteen ensimmäisen kerran käsite juutalaisvaltio. Tuli jäädäkseen.
Kolme Israelia vai sittenkin vain yksi?
Ymmärrämme Singeriä, Cohenia ja Chagallia paremmin, jos tarkastelemme heitä omassa kulttuurissaan. He eivät ole jääneet kansallisiksi merkkihenkilöiksi, vaan ovat osanneet ylittää rajan ja nousta maailmantähdiksi. Heidän juutalaisuutensa on avartanut ymmärrystämme ihmisyydestä, ei vain kuvannut vähemmistökulttuuria. Mutta ilman taustan tuntemista emme saa heistä kaikkea irti. Ja vaikka Leonard Cohen on elänyt rauhallisissa oloissa Kanadassa, eikä ole kokenut vainoja, kuuluu hänen musiikissaan vuosituhantinen tumma sävy. Vain juutalainen tietää, kuinka kuolema voi kuolema olla.
Mutta yhtälö pitää kääntää myös toisin päin. Singerin kirjat ovat ikkuna juutalaisuuteen, ja sellaisena paljon kirkkaampi ikkuna kuin ne Israelin kuvat, joita monet kristityt katselevat. Moni Israeliin rakastunut on rakastunut itse luomaansa kuvaan siitä. Se kuva perustuu ideologiaan, ei varsinaisesti ensimmäiseen Israeliin Raamatussa eikä toiseen Israeliin vuosituhansien varrelta.
Pitkää siltaa Raamatun Israelista nykyiseen Israeliin ei voi ymmärtää ilman välipilaria, juutalaisuutta. Se, onko yhtäläisyysmerkkejä vedettävissä, on sekä poliittinen että teologinen kysymys. Joku sukeltaa Raamatun maailmaan ohittaen väliin jääneen vuosituhantisen historiallisen todellisuuden. Hän uskoo vakaasti, että juuri nykyisellä Israelin valtiolla ja maalla on paikkansa Jumalan suunnitelmissa ja lopun ajan tapahtumissa. Oma aikamme sijoitetaan Raamatun maisemaan. Itse sanoisin, kuten Maakansan pääkirjoitus: nähtäväksi jää …
Moni Israeliin rakastunut on rakastunut itse luomaansa kuvaan siitä. Se kuva perustuu ideologiaan, ei varsinaisesti ensimmäiseen Israeliin Raamatussa eikä toiseen Israeliin vuosituhansien varrelta.
Tämä on niin totta kuin olla voi sangen monen kohdalla. Sama pätee myös kriittiseen Israel-asenteeseen, siis rakastuminen ja tarrautuminen itse luomaansa kuvaan. Laajemmin ottaen ilmiöhän on mitä todellisin myös suhtautumisessa raamattuun ja Jumalaankin.
Juutalaisuus historiassa on kiehtova aihe. Kun puhe siirtyy nykyisen Lähi-idän politiikkaan se kannattaa jättää omaksi taustamaailmakseen, josta suoraa yhteyttä nyky-Israeliin ei kannata vetää. David Ben-Gurion kirjoitti jo vuonna 1922 ”We are not Yeshiva students debating the finer points. We are conquerors of the land facing an iron wall” Uusi israelilainen haluaa unohtaa kodittoman vaeltajajuutalaisen. Uusi israelilainen on tullut kotiin ja pitää siitä kiinni rautaisella otteella.
Kolme pientä kommettia monipuoliseen kirjoitukseen:
1. Tukholman juutalaisesta museosta poimimme aikoinaan Ruotsin hallituksen kanslian julkaiseman kirjan ”Kertokaa siitä lapsillenne”. Se oli osa Ruotsin hallituksen Elävä historia-projektia. Minulle historia elää aina.
2. Israelissa käynti oli minulle Kokemus. Osa ihmisistä tarvitsee/toivoo/haluaa Kokea Historiaa, ei vain lukea ja pohtia. Päällimmäisenä oli tunto: ”Täällä jossain. Näillä näkymillä. Minunkin puolestani.” (Samansuuntaista oli päästä näkemään Viipuri. Kun vielä oppaaksi saimme Viipuri-asiantuntija-serkkuni Juha Lankisen, näin The Viipurin, sukuni The Kaupungin.)
3. ”Se oli elämää matkalaukku valmiiksi pakattuna.” Taidatkos sen paremmin sanoa. Se kyllä koskee meitä kaikkia ihmisiä, preesensissä. Ainakin pitäisi koskea.
Juutalaisuus kohdataan kasvoista kasvoihin, kun muistetaan, että olemme samaa ihmiskuntaa, jossa erilaisuuden tehtävänä on rikastuttaa maailmaa eikä erottaa ihmisiä toisistaan. Siihen kohtaamiseen suostuminen on vaikeinta, mutta palkitsevinta.
Rauha olkoon blogisi kanssa, juuri aamulla töihin lähtiessä mietin, luemmeko sinun tekstejäsi enää. Jonkun täällä pitäisi kirjoittaa asiaakin.
Mahdoitko käydä Upper Penisulassa Calumetissa ja Hancokissa, uimassa Superiorissa, Thunder Bayssa ja St. Saulte Mariessa?
Delawaresta olisin halunnut sanailla kanssasi. Minusta tämäkin juhla oli suomalaisten taholta huonosti hoidettu. Olis pitänyt olla edes entinen resitentti paikalla edustamassa siirtolaisten enemmistöä. Edellisessä juhlassa ruotsalaiset olivat tosi happamia siitä, että suomalaisetkin olivat paikalla.
Se, että yleensäkään Suomi huomataan, on Rooseveltin avustajan Emil Hurjan ansiota. Muuten olisi osuutemme jäänyt laihaksi vuonna 1938, jolloin uutusissa näkyvä Aaltosen veistämä suuri monumentti paljastettiin. Silloin oli köyhällä maalla varaa edustaa tärkeissä paikoissa.
Siirtokunnan historiasta harva tietää mitään, ei edes siitä, että YLEn uutisissa esiintynyt Mr. Rambo ei ollut Swede vaan Finn.
Tämä meni nyt aiheesta sivuun, mutta minua kiinnostaa nämä jutut……
Kun luettelet euroopanjuutalaisten elämän varjoja, maintiset ainoana Lutherin. Onhan tuo jälkimmäinen kirja hyvin sapekas, mutta pitäisikö Lutheria niin valtavasti korostaa, kun hän sentään kirjoitti kauniinkin kirjan juutalaisista, otti työtoverikseen Wittenbergin yliopistoon juutalaisen oppineen aikana, jolloin juutalaiset kiersivät Eurooppaa maattomana ja vailla kansalaisoikeuksia missään, kaikkein vähiten Habsburgien mailla, Alankomaissa etc. Espanjassa oli ollut suuri vaino 1492.
Suothan anteeksi, että kirjoitan toisen vielä perään.
Televiissiossa menee ohjelma, joka kuvaa lokareiden elämää lännen risukoisssa, kuten Hiski aikoinaan lauloi.
Suomalaisten merkitys Amerikassa on jäänyt varjoon siksi, että tekivät etupäässä ruumillista työtä.
Nyt on pakko sanoa että ”henki vastaa henkeen”. Kiitos, Teemu!
Sanat ovat Leonard Cohenin kappaleesta You Know Who I Am Cohenin toiselta LP:ltä Songs from a Room. Törmäsin siihen sattumalta 60-luvun lopussa ja se on säilynyt sydämeni lauluna siitä alkaen.
Lähtiäismusiikiksi kyllä minullekin kelpaisi tuo First We Take Manhattan.
I’m so sorry, mutta taas kerran haluan kokonaisuudessaan lainata Bob Dylanin kappaletta Neighborhood Bully.
Well, the neighborhood bully, he’s just one man
His enemies say he’s on their land
They got him outnumbered about a million to one
He got no place to escape to, no place to run
He’s the neighborhood bully
The neighborhood bully just lives to survive
He’s criticized and condemned for being alive
He’s not supposed to fight back, he’s supposed to have thick skin
He’s supposed to lay down and die when his door is kicked in
He’s the neighborhood bully
The neighborhood bully been driven out of every land
He’s wandered the earth an exiled man
Seen his family scattered, his people hounded and torn
He’s always on trial for just being born
He’s the neighborhood bully
Well, he knocked out a lynch mob, he was criticized
Old women condemned him, said he should apologize.
Then he destroyed a bomb factory, nobody was glad
The bombs were meant for him. He was supposed to feel bad
He’s the neighborhood bully
Well, the chances are against it and the odds are slim
That he’ll live by the rules that the world makes for him
’Cause there’s a noose at his neck and a gun at his back
And a license to kill him is given out to every maniac
He’s the neighborhood bully
He got no allies to really speak of
What he gets he must pay for, he don’t get it out of love
He buys obsolete weapons and he won’t be denied
But no one sends flesh and blood to fight by his side
He’s the neighborhood bully
Well, he’s surrounded by pacifists who all want peace
They pray for it nightly that the bloodshed must cease
Now, they wouldn’t hurt a fly. To hurt one they would weep
They lay and they wait for this bully to fall asleep
He’s the neighborhood bully
Every empire that’s enslaved him is gone
Egypt and Rome, even the great Babylon
He’s made a garden of paradise in the desert sand
In bed with nobody, under no one’s command
He’s the neighborhood bully
Now his holiest books have been trampled upon
No contract he signed was worth what it was written on
He took the crumbs of the world and he turned it into wealth
Took sickness and disease and he turned it into health
He’s the neighborhood bully
What’s anybody indebted to him for?
Nothin’, they say. He just likes to cause war
Pride and prejudice and superstition indeed
They wait for this bully like a dog waits to feed
He’s the neighborhood bully
What has he done to wear so many scars?
Does he change the course of rivers? Does he pollute the moon and stars?
Neighborhood bully, standing on the hill
Running out the clock, time standing still
Neighborhood bully
Eurooppalainen kristikunta leimasi juutalaiset niin vahvalla toiseudella, ettei siinä kulttuurisessa maaperässä voinut kestää ilman ajatusta kansallisesta kodista. (Teemu Kakkuri)
Onko väärin ajatella, että tätä toiseutta rakennettiin myös toisella puolella oman kulttuurin ja uskonnon kautta?
En tiedä, millasta elämä oli keskiajan Iberian niemimaalla, mutta kun suuri joukko juutalaisia pakeni Turkkiin, jatkui kai omaehtoinen eriytyminen sielläkin?
Jos Euroopan juutalaisilla olisi edes ollut maanomistusoikeus, historia olisi voinut olla toinen. Ehkä. Herlz pohti myös, voisiko juutalaisten ”turvakodin”, oman valtion, perustaa Argentiinaan – ehdotus, joka natsihistoriaa ajatellen on aika traaginen.
Huttunen valitsi hienon kappaleen kertomaan Israelista.
Vaan kuten sanottu ennenkin ja senhän Huttunen tietää: olemassaolonsa puolesta taistellut ja paikkansa kansakuntien joukossa ansainnut pieni Israel on muuttunut alueen absoluuttiseksi suurvallaksi, joka ei häpeä käyttää voimaansa ja valtaansa. Rauha ei synny vallan tuomasta oikeudesta loukata tai jättää huomiotta toisen osapuolen käsitystä oikeudenmukaisuudesta.
Lutherin suhde juutalaisuuteen ja juutalaisiin on moniulotteisempi kuin yleensä tiedetään. Se on totta. Minä en kuitenkaan ole kovin hyvä asiantuntija siinä.