Olen tässä lueskellut kolmen piispan kirjoituksia. Yhden heistä piispuus oli kovasti kyseenalainen, koska häntä pidettiin antikristuksena. Se ei ole ollenkaan piispalle sopiva ammatti. Ei tosin häntä itseään henkilökohtaisesti, vaan viran puolesta. Ehkä tuo julmettu varjo on nyt poissa hänen yltään, kun hänestä tuli emeritus.
Toinen heistä ei ole kai piispa ollenkaan. Eikä olekaan, vaan vasta electus. Mutta useimpien mielestä hänestä ei piispaa tulekaan. Ainakaan tässä saumassa. Häntä ei kukaan väitä antikristukseksi, ellei tulikiven määrästä jotain päätellä. Näihin kiistoihin en nyt ota kantaa, vaan arvioin vain kirjoituksia.
Kolmannesta piispasta ei kai kukaan oikein keksi pahaa sanoa, joten olkoon hän nyt sitten kiistattomasti piispa. Emeritus tosin. Tai ei piispuudesta olla emeritus, mutta tietystä hiippakunnan piispanvirasta voi olla. Kerran piispaksi vihitty on aina piispa.
Kolme päivän cowboyta ovat Joseph Alois Ratzinger, Risto Soramies ja Gustav Björkstrand.
Rooman piispa, nykyään emeritus, Benedictus XVI kirjoitti kirjan Raamatusta. Sen suomennoksen on julkaissut katolinen tiedotuskeskus KATT Suomen Pipliaseuran tuella. Kirjan nimi on Verbum Domini Herran sana.
Kun 200 vuotta sitten Eurooppaan perustettiin pipliaseuroja, kirjoitettiin usein perusteluiksi muutama sana paavillisen pimeyden väistymisestä reformaatiossa. Nyt on ympyrä kierähtänyt takaisin, eikä paavi edusta enää pimeyttä. Benedictuksen kirja sopisi oikein hyvin aikuisrippikoulun raamattumateriaaliksi tai korvaisi alfa-kurssin mennen tullen. Jos Ratzinger kyllästyy Vatikaanin curian lahjoittamaan soutulavittaan eli keinutuoliin ja haluaakin palata takaisin työelämään, suosittelen Kirkkohallituksen aikuiskasvatusyksikön raamattukouluttajaksi. Tai Keuruulle Ison kirjan opistoon tuntiopettajaksi.
Reformaattorit häädettiin ulos katolisesta kirkosta Raamatut kainaloissaan. Nyt on syytä kysyä protestanteilta, unohtuiko se Raamattu sittenkin Roomaan. Tolle lege.
Minä en ota (nyt) kantaa Lähetyshiippakuntaan enkä Luther-säätiöön, vaan kehun vain Soramiehen artikkelia karismaattisesta liikkeestä. En tiedä, onko sitä koskaan präntätty, vai onko se vain netissä. Artikkelin otsikko on Se jyrää meitin. Jos Soramies menettää luterilaisen kirkkomme pappisoikeudet, niin se on kyllä iso vahinko. Erottamiset ja irtisanomiset, repimiset ja riidat ovat muutenkin aina vahinko, mutta tämän sanon nyt vain tuon artikkelin takia.
Uuskarismaattisuus on valtavan iso ilmiö uskonnollisessa kentässä. Se on sen verran iso, ettei kukaan ole rohjennut ryhtyä H. C. Andersenin sadusta tutuksi pikkupojaksi, joka sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita.
Sillä, että torjutaan ylilyönnit, ei paljon merkitystä, jos ne välilyönnitkin ovat kyseenalaisia. Teksti löytyy varmaan googlaamalla Soramies ja Se jyrää meitin.
Kolmas lukunurkkaukseni iltalampun loisteista on tiiliskiven paksuinen elämäkerta. Porvoon piispa emeritus Gustav Björkstrand on sen kirjoittanut. Kirjan nimi on JacobTengström universitetsman, kyrkoledare och nationsbyggare. Kirja on paksu ja ruotsinkielinen, mutta suosittelen sitä silti. Jos jotakin varten tuli kymmenen vuotta luettua ns. pakkoruotsia, niin tätä kirjaa varten se kannatti. Björkstrand tuntee aiheensa pitkältä tutkijanuraltaan ja kirjoittaa mielenkiintoisesti. Lukija luulee oivaltavansa koko ajan itse jotain uutta. Mutta kyllä se on tutkija ja kirjailija, joka ne oivallukset on ensin tehnyt. Taitavasti hän vain tarjoilee ne lukijan oivalluksiksi. Jos osaa ruotsia. Tosin.
Suomen ensimmäinen arkkipiispa Tengström oli monin tavoin esikuvallinen henkilö omallekin ajallemme. Ensinnäkin hänen kehityskaarensa muistuttaa, että teologien ja piispojen näkemykset kypsyvät ja muuttuvat. Saatamme antaa liian herkästi tuomitsevia pika-arvioita ihmisistä, joissa Jumala tekee työtään. Toivottavasti tekee meissä kaikissa. Tengström edusti nuoruudessaan valistusajan teologiaa, liberaaliteologian esiastetta neologiaa. Mutta Napoleonin sotien takia ja ikääntymisen myötä usko ihmisen järkeen ja moraaliin koki konkurssin ja hän palasi sellaiseen uskoon, joka reflektoi paremmin Sanaan ja tunnustukseen.
Toiseksi Tengström osasi työskennellä yhteisten tavoitteiden hyväksi niidenkin kanssa, jotka edustivat toisenlaista teologista traditiota. Kovastikin toisenlaista. Onkohan meistä samaan?
Tulee mieleen myös tämä Heidi Hautalan tapaus. Mitenköhän media ja nämä liberaalit kirkkomme palvelijat olisivat reagoineet, jos rikkeeseen olisi langennut Päivi Räsänen?
Onko tällaisten uuskarismaatikkojen ja kristillisdemokraattien arvostelujen takana kriitikoiden yleinen antipatia, joka vääristää arvioita aina siihen toiseen suuntaan? En oikein usko tuohon vakuutteluun jota jotkut toitottavat, ei pidä tehdä pikaisia tuomioita, pitää sietää ja odottaa Jumalan työtä. Se kun näyttää koskettavan vain valittuja tahoja.
Kiitos taas tekstistäsi Teemu.
”Autuaita ovat rauhantekijät..”
Piispa Eino Sormunen oli sitä teologisukupolvea, joka oli kokenut ensimmäisen maailmansodan. Teologinen usko ihmisen mahdolliseen kehittymiseen oli kokenut kolauksen. Ehkäpä juuri siksi Sormusesta tulikin Luther-tutkija. Hänen laatimaansa kristinoppiin voivat varmasti monet luterilaiset yhtyä.
Juuri ilmestyneessä ”Jeesuksen viimeiset päivät” kirjassaan väistynyt paavi Benedictus XVI – Joseph Ratzinger sanoo mm.
”Kristityille Jeesus Nasaretilainen on Jumalan Poika, joka kuoli maailman syntien puolesta ja joka nousi kuolleista synnin, kuoleman ja perkeleen kukistajana.”
Se on hyvin ilmaistu. Pääsiäinen lähestyy. Jeesus Nasaretilainen kukisti kuoleman, synnin ja perkeleen vallan. Jeesus elää.
Tuohon lauluun vielä. Mitäpä mies ei tekisi rakkauden tähden.
Kiitos Martille. Eiköhän tuo Jeesus-biografia ole myös präntätty suomeksi eli saatavissa Akademiskasta?
Kukaan ei ole kommentoinut uuden paavimme lausumaa, jonka mukaan kirkon tulee olla Hengellinen eikä poliittinen yhteisö tms…
En taida jaksaa lukea Ratzingeria saksaksi, kun piti se Barthinkin kirja ”Das Wort Gottes” aikoinaan jättää kesken.
Teemu on taas hoitanut virkansa esimerkillisellä tavalla. Tuonut keskusteluun uusia asioita ja näyttänyt pari hyvää teosta.
Jorma,
käsittääkseni kaksi ensimmäistä osaa on ilmestynyt suomeksi, mutta kolmas ei.
Ratzinger kirjoittaa kirjallisestikin nautittavaa saksaa. Ihan helppo sitä on lukea.
Tänne blogiin se kuitenkin riittää määrittelyksi. Tarkemmin voisi puhua vaikka edeltäjästä.
Minä ainakaan en vältä. Huolimatta siitä, miten termiä on myöhemmin käytetty ja millainen haukkumasana siitä on konservatiivien keskuudessa tullut. Teologianhistoriallista juonnetta alkaen Schleiermacherista, Baurista ja Wellhausenista aina von Harnackiin, Ritchliin ja Troeltschiin sopii hyvin kutsua liberaaliteologiaksi.
Tuskin se onkaan uhka juuri kirkolle, mutta monessa tapauksessa kysymys näyttäisi olevan aivan eri uskonnosta.
Vapaissa suunnissa, esimerkiksi helluntailaisuudessa arvostellaan uuskarismaattisia virtauksia paljon terävämmin kuin luterilaisessa kirkossa.
Älyttömän hyvä artikkeli Soramieheltä. Sen ainoa heikkous on, että siinä tyydytään taudin kuvailevuun mutta ei ilmiön syiiden tutkimiseen.
Nämä karismaatikot tyydyttävät tarvetta, jonka olemus on hämärä ja jota vanhat traditionaaliset herätysliikkeet eivät pysty tyydyttämää.
Ekstaattisuus on sellainen tila missä kaikki muuttuu elolliseksi.
Uskonnollisuus alkeellisimmassa muodossa on kokemuksen ,ekstaasin,etsimistä.
Kaikissa alkukantaisimmissa uskonnoissa oleellisena osana on ekstaattinen kokemus. Loveen lankeaminen. Lähtökohtana usko kaiken usko luonnon elollisuuteen animismi. Tämä uskomus on lähtöisin ihmisen kehitys historiasta. Ihminen syntyy maalimaan jossa kaikki koetaan elolliseksi. Vasta myöhemmin erottuu elollinen maiilma elottomasta. Tämä koetaan paratiisin menetyksenä. Ja kaipuu paluusta paratiisiin ei koskaan häviä.
Ekstaattisuutta ilmenee myös vanhoissa herätyksissä, varsinkin niiden liikkeiden alkuaikoina. Pitkät seurat, laluluineen ja virsineen ja omalla lailla karismaattisinen julistajineen, luodaan sähköinen ilmapiiri jossa kuulija luopuu hetkeksi minuudestaan ja sulaantuu hartudenharjoittajien joukkoon kokien voimakkaita tunteita. Tapahtuu eräänlainen regressio, taantuminen, minän palveluksessa, koska tuossa tilassa ollaan avoimia hengellisyyden rakentaville virikkeille, joista tulee osa itseyttä , minuutta.
Jolleivat vanhat liikkeet osaa tarjota näitä kokemuksia omissa puitteissaan ,niin ne menttävät ainakin nuoret kannattajansa noille karismaattisille epäkohdille joista Soramies puhuu.
Maallisessa maailmassa on vastineensa karismaattisille joukkoilmiöille Rock konserteissa ja vastaavissa festifaaleissa. Sellaiset tapahtumat luovat maaperää uskonnollisille vastaaville festivaaleille .
Kaipaus primitiivisyyteen ,alkuperäisyyteen, on voimakas vetovoima. Maalliset vastineet löytyvät myöskin juhlimisista alkoholin ja huumeitten avustamina , tarjoten humalatilaa, joka on eräs hurmoksen muoto. Otetaan lomaa arkitodellisuudesta huumaukseen.
Mikä olisi tuollaisen primitiivisen huumauksen tai ekstaasin raitis muoto joka koskettaisi yhtä tyydyttävästi osallistujaansa? Onko keskiverto seurakunnilla sellaista tarjottavana? Ehkä seurakuntien tulisi ottaa lusikka kauniisti käteen ja tietoisesti tyytyä heihin jotka löytävät sen muodoista mitä tarvitsevat. En usko että kannattaa ruveta kilpailemaan primitivisyyden kanssa.
Olen lukenut ainoastaan Ratzingerin ensimmäisen Jeesus-kirjan, josta ensimmäisenä muistan se, miten hän ottaa 4. käskyn selitykseen Jeesuksen sanat ”Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini” ja vetäisee siitä käsityksen, että kristityn iskänä ja äiskänä on Jeesus, ja sitten kun paavi on Jeesuksen sijainen, niin siinä se sitten on.