Olen tässä lueskellut kolmen piispan kirjoituksia. Yhden heistä piispuus oli kovasti kyseenalainen, koska häntä pidettiin antikristuksena. Se ei ole ollenkaan piispalle sopiva ammatti. Ei tosin häntä itseään henkilökohtaisesti, vaan viran puolesta. Ehkä tuo julmettu varjo on nyt poissa hänen yltään, kun hänestä tuli emeritus.
Toinen heistä ei ole kai piispa ollenkaan. Eikä olekaan, vaan vasta electus. Mutta useimpien mielestä hänestä ei piispaa tulekaan. Ainakaan tässä saumassa. Häntä ei kukaan väitä antikristukseksi, ellei tulikiven määrästä jotain päätellä. Näihin kiistoihin en nyt ota kantaa, vaan arvioin vain kirjoituksia.
Kolmannesta piispasta ei kai kukaan oikein keksi pahaa sanoa, joten olkoon hän nyt sitten kiistattomasti piispa. Emeritus tosin. Tai ei piispuudesta olla emeritus, mutta tietystä hiippakunnan piispanvirasta voi olla. Kerran piispaksi vihitty on aina piispa.
Kolme päivän cowboyta ovat Joseph Alois Ratzinger, Risto Soramies ja Gustav Björkstrand.
Rooman piispa, nykyään emeritus, Benedictus XVI kirjoitti kirjan Raamatusta. Sen suomennoksen on julkaissut katolinen tiedotuskeskus KATT Suomen Pipliaseuran tuella. Kirjan nimi on Verbum Domini Herran sana.
Kun 200 vuotta sitten Eurooppaan perustettiin pipliaseuroja, kirjoitettiin usein perusteluiksi muutama sana paavillisen pimeyden väistymisestä reformaatiossa. Nyt on ympyrä kierähtänyt takaisin, eikä paavi edusta enää pimeyttä. Benedictuksen kirja sopisi oikein hyvin aikuisrippikoulun raamattumateriaaliksi tai korvaisi alfa-kurssin mennen tullen. Jos Ratzinger kyllästyy Vatikaanin curian lahjoittamaan soutulavittaan eli keinutuoliin ja haluaakin palata takaisin työelämään, suosittelen Kirkkohallituksen aikuiskasvatusyksikön raamattukouluttajaksi. Tai Keuruulle Ison kirjan opistoon tuntiopettajaksi.
Reformaattorit häädettiin ulos katolisesta kirkosta Raamatut kainaloissaan. Nyt on syytä kysyä protestanteilta, unohtuiko se Raamattu sittenkin Roomaan. Tolle lege.
Minä en ota (nyt) kantaa Lähetyshiippakuntaan enkä Luther-säätiöön, vaan kehun vain Soramiehen artikkelia karismaattisesta liikkeestä. En tiedä, onko sitä koskaan präntätty, vai onko se vain netissä. Artikkelin otsikko on Se jyrää meitin. Jos Soramies menettää luterilaisen kirkkomme pappisoikeudet, niin se on kyllä iso vahinko. Erottamiset ja irtisanomiset, repimiset ja riidat ovat muutenkin aina vahinko, mutta tämän sanon nyt vain tuon artikkelin takia.
Uuskarismaattisuus on valtavan iso ilmiö uskonnollisessa kentässä. Se on sen verran iso, ettei kukaan ole rohjennut ryhtyä H. C. Andersenin sadusta tutuksi pikkupojaksi, joka sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita.
Sillä, että torjutaan ylilyönnit, ei paljon merkitystä, jos ne välilyönnitkin ovat kyseenalaisia. Teksti löytyy varmaan googlaamalla Soramies ja Se jyrää meitin.
Kolmas lukunurkkaukseni iltalampun loisteista on tiiliskiven paksuinen elämäkerta. Porvoon piispa emeritus Gustav Björkstrand on sen kirjoittanut. Kirjan nimi on JacobTengström universitetsman, kyrkoledare och nationsbyggare. Kirja on paksu ja ruotsinkielinen, mutta suosittelen sitä silti. Jos jotakin varten tuli kymmenen vuotta luettua ns. pakkoruotsia, niin tätä kirjaa varten se kannatti. Björkstrand tuntee aiheensa pitkältä tutkijanuraltaan ja kirjoittaa mielenkiintoisesti. Lukija luulee oivaltavansa koko ajan itse jotain uutta. Mutta kyllä se on tutkija ja kirjailija, joka ne oivallukset on ensin tehnyt. Taitavasti hän vain tarjoilee ne lukijan oivalluksiksi. Jos osaa ruotsia. Tosin.
Suomen ensimmäinen arkkipiispa Tengström oli monin tavoin esikuvallinen henkilö omallekin ajallemme. Ensinnäkin hänen kehityskaarensa muistuttaa, että teologien ja piispojen näkemykset kypsyvät ja muuttuvat. Saatamme antaa liian herkästi tuomitsevia pika-arvioita ihmisistä, joissa Jumala tekee työtään. Toivottavasti tekee meissä kaikissa. Tengström edusti nuoruudessaan valistusajan teologiaa, liberaaliteologian esiastetta neologiaa. Mutta Napoleonin sotien takia ja ikääntymisen myötä usko ihmisen järkeen ja moraaliin koki konkurssin ja hän palasi sellaiseen uskoon, joka reflektoi paremmin Sanaan ja tunnustukseen.
Toiseksi Tengström osasi työskennellä yhteisten tavoitteiden hyväksi niidenkin kanssa, jotka edustivat toisenlaista teologista traditiota. Kovastikin toisenlaista. Onkohan meistä samaan?
Erikoista, joskin ymmärrettävää, on se, että yksilön organisatorinen asema jyrää hänen sanottavansa ja tekemisensä merkityksen. Joidenkin mielissä kokonaan, toisten mielissä vain soveltuvin osin. Eihän antikristus voi tehdä ja sanoa muuta kuin pahaa. Tätä virttä veisaa moni ylenpalttisesti pelastettujen seurakunnan jäsen ja toisaalta sitten kortsukiellon ja joka nurkassa vaanivien pedofiilipappien suojelun takia itsensä antikatoliseksi mieltävät.
Eiköhän joku Tengströminkin voisi julistaa antikristukseksi. Niin montaa herraa hän palveli.
Rohkenen epäillä, että kirkkohistorian emeritusprofessori Björkstrand itse olisi luonnehtinut neologiaa liberaaliteologian esiasteeksi. ”Liberaaliteologia” on jo käsitteenä niin epämääräinen, hahmottumaton ja vailla tiettyä aatehistoriallista yhteyttä, että sen varjon alle voidaan sijoittaa mitä erilaisinta, keskenään ristiriitaistakin teologiaa. Kirkkohistorioitsijat yleensä välttävät koko termiä. Mikäli sillä tarkoitetaan D. F. Straussin 1830 -luvulla alullepanemaa myyttistä kristinuskontulkintaa, sen moottorina on paremminkin Hegel ja idealistinen filosofia kuin neologia. Neologia oli yksi valistusteologian suuntaus, eikä suinkaan niistä jyrkin. Se tyyi vain yleensä pohtimaan järjen ja ilmoituksen suhdetta sekä tekemään kristinuskosta etiikkaa. Straussin tapa lähestyä kristinuskoa oli tyystin toinen kuin valistuksen.
Tengströmin biografia on hieno kulttuuriteko. Valitettavasti sekin on edeltäjiensä tavoin ruotsinkielinen, mikä rajoittaa teoksen lukijakuntaa.
Björkstrandista en osaa sanoa mitään, mutta noista kahdesta muusta voisin sanoa ihan samat sanat kuin blogisti jo pääsi sanomasta.
Erilaisten aatteellisten ja historiallisten rasitteiden virrassa nuo kaikki ovat joutuneet kulkemaan. Ratzingerille, nyt kun hän on paaville harvinaisella eläkkeellä, voisi lahjoittaa kesämökin Saimaan rannalta. Paikalliseen väestöön tutustuen hän voisi vielä sitten vanhoilla päivillään harjoittaa käytännöllistä teologiaa.
Tengströmistä omaavani vähäisen tiedon perusteella tunnistan hänessä hengenheimolaisuutta.
Juha kirjoitti:
”Erikoista, joskin ymmärrettävää, on se, että yksilön organisatorinen asema jyrää hänen sanottavansa ja tekemisensä merkityksen. ”
Tätä olen monta kertaa pohtinut Suomen ev.lut. kansankirkon piispoja ajatellen.
Kiitos Teemu hyvästä blogista.
Otsikko herätti kysymyksiä, niinkuin pitääkin.
Paimeniahan Cowboyt olivat, ei siinä mitään.
ja yksinäisiä ratsastajia kohti auringonlaskua.
Löytänevätkö sieltä evlut-kirkon niinkuin ennustetaan.
Yritin sovittaa otsikon paikalle Kolmea Muskettisoturia: ”Yksi kaikken, kaikki yhden puolesta.” Ei istu. Yksin kaikka vastaan on Lännen Henki.
Lännen hengestä; saisinko linkin tuohon Soramiehen tekstiin. Minun Google-taidoillani ei löydy kuin viittaus UskojaRukous sivun keskusteluun. Jos ja kun tuo Soramiehen teksti on lukemisen arvoinen.
* * *
Tässä ajassa kirkkohistorioitsija on painonsa arvoinen kultaa. Hänen tehtävänään on ammatiitaidolla kirjata tämä EvLutin hajaanuksen aika jälkipolville opiksi. Voisiko joku Katainen järjestää tutkimusrauhan ja -rahoituksen. Tänä nopean median aikana se olisi kokopäivähomma keskikokoiselle instituutille.
* * *
Tuo Ratzingerin kirja on jollei muuta niin tervetullut muistutus kirkon opetuksen surkeasta tilasta. Laitan kirjastoon tilauksen. Alfa-kurssi on surkea korvike.
Minusta tämä Franciscus 2 on puhunut viisaita. En tunne alfa-kurssia, mutta kattavaksi uskon kurssiksi sitä kehutaan. Kun nyt arvostat Ratzingerin kirjaa vielä pätevämmäksi, tarkoitat varmaan hänen Jeesus-teostaan.
Jotkut luterilaiset systemaatikot ovat lausuneet, että mainitussa teoksessa Vapahtaja esitetään vähän niin kuin tekojen hurskauden näkökulmasta vajaampana, verrattuna siihen, mitä luterilaiset ovat hänet ymmärtäneet evankeliumeissa. Osaatko kertoa tällaisesta kritiikistä, ja mitä nämä lauseet sisältävät?
Teemu, eiköhän pika-arviot ja tuomiot ole sovellettavissa myös uuskarismaattisiin henkilöihin? Vai ovatko he jollakin tavalla muutoskelvottomia? Onko minun ymmärrettävä, että parannuksen mahdollisuus koskettaa vain liberaaleja, mutta ei karismaattisia tahoja?
On ollut niitä tahoja, jotka ovat pitäneet uuskarismaattisuutta kirkon suurimpana uhkana ja niitä on varmaan vieläkin. Ymmärtääkseni Ruotsin kirkon alasajo ei ole tapahtunut karismaatikkojen toimesta, vaan liberaalien aikaansaannosten johdosta. Olisihan se aika erikoista pitää kristinuskon keskeisten kohtien mitätöimistä vähemmän vaarallisena kuin karismaattisia ylilyöntejä, siellä kun on jäljellä sentään jotakin uskon sisällöstä. Joskun minusta todella tuntuu, että vapaitten suuntien arvostelemisen nimissä voidaan niellä isoja kameleita. Näiden suuntien ongelmien rinnalla muut ongelmat nähdään pörräävinä hyttysinä.
Vai olenko minä ymmärtänyt jotakin väärin? Toivottavasti olen Teemun suhteen väärässä.
No niin, puhuin sitten vallan väärästä kirjasta, tietenkin!
Voi sentään! Olen kumminkin utelias tietämään miten Jeesuksen elämäkertaa on meillä arvosteltu. Onko tuo Raamattu-teoksensa kovin laaja?
Jorma,
olen lukenut entisen paavin Jeesus-kirjoista kaksi, ja kolmanne pitäisi tulla postitse Saksasta pikapuolin.
Kirjat ovat loistavia. Suosittelen niitä lämpimästi.
Tosin ammattiteologi löytää niistä kyllä myös ne roomalaiskatoliset painotukset, jotka kirjoissa on. Ajattelen luterilaisen silmin lähinnä liian optimisista ihmiskuvaa.
Silti kirjat ovat harvinaisen syvällistä, oivaltaa Raamatun selitystä.