[Raimo Turunen]
Kirkon työpaikat ovat uhattuina. Jonkun märkä uni saattaa ollakin, ettei kirkossa olisi töissä ketään. Niin paha tilanne ei ole eikä kirkko minnekään katoa, mutta palkkatöitä se kykenee tarjoamaan entistä harvemmalle.
Työllistämisen näkökulmasta kysymys ei ole mitättömästä asiasta. Viime vuonna kirkko työllisti 20781 ihmistä, enimmillään vuonna 2009 työllistettyjä oli 21600. Enemmistö täysiaikaista työtä, mutta on myös monenlaista pätkää, osa-aikaa ja kausityötä. Työpaikkojen väheneminen kuitenkin jatkuu, se on fakta.
Kirkon työvoiman vähenemiseen on kolme syytä: talous, talous ja talous. Talouden kiristymisen takana ovat Kekkosta lainatakseni yleiset syyt: taantuma ja kirkosta eroaminen.
Tätä kuvaa vasten tein facebookissa kysymyksen: ”Mitä tehtäviä ja virkoja tulevaisuuden kirkossa tarvitaan ja kun vähentämään pitää ruveta niin mistä vähentäisit? Perustelut?”
Tämä on enemmän kuin tuhannen taalan kysymys. Intressejä on monenlaisia ja keskustelu ei ole helppoa. Leikattukin siis on, leikkauslistoja ja suunnitelmia on tehty ja yt-neuvotteluja käynnistelty.
Facebook keskusteluuni osallistui noin 30 kaveria eli suuren seurakunnan kirkkovaltuuston verran. Kirkkovaltuuston oloista oli keskustelukin, priorisointia ei ole helppoa tehdä. Kasvattaminen on helppoa, supistaminen ei.
Kun ryhmissä tehdään päätöksiä, yhteisen edun löytäminen ei ole itsestäänselvyys. Tilanne tunnetaan yhteismaan murhenäytelmän nimellä. Itse kunkin on edullista toimia itsekkäästi, mutta jos jokainen toimii niin, se on kaikille vahingollista.
Eipä ollut sattuma, että pienen seurakunnan johtaja vaatii saada päättää kaikesta itse mutta isommassa huudetaan apuun kirkon johtoa. Normeja ja johtajuutta tarjotaan ratkaisuksi itsekkyyden ja yhteistyön jännitteeseen.
Seurakunnissa henkilöstökulut muodostavat yli 60 % toimintakuluista. Ne on katettava verotuloilla ja toimintatuotoilla. Muistanpa seurakuntia, joissa henkilöstökulut olivat yli 100 % verotuloista. Metsän myynnillä ja avustuksilla siellä pärjättiin. Jos ei ole metsää, ei monistuspaperissa ja kirjekuorissa säästäminen auta.
Kirkon pitäisi yhteisesti osata keskustella tulevaisuuden töistään ja työntekijöistään. Pari keskustelunavausta on ollut. Taitaa puheenaihe olla kuitenkin turhan herkkä ja on liian monia ristikkäisiä intressejä, jotta yleistä ja yhtäläistä keskustelua syntyisi. Nousee mieleen sote-uudistus, paljon puhetta ja satunnaisia villoja.
Kirkon tulevaisuus ratkaistaan seurakunnissa, ei yläpään hallintoelimissä. Jotta kuitenkin yläpään hallinnollakin olisi merkityksellistä tekemistä, se voisi ruveta linjaamaan, mitä tehtäviä ja virkoja tulevaisuuden kirkossa tarvitaan ja kun vähentämään pitää ruveta niin mistä pitäisi vähentää.
Konsulit, herätkää. Jos luotatte luonnonvalintaan, vaietkaa. Jos haluatte johtaa, sanokaa jotakin.
Raimo Turunen
konsultti
Agricola
PS. Kirkollisen johtamisen forumissa pohditaan näitäkin kysymyksiä 30.-31.1.2014 Helsingissä. Tule mukaan vaikuttamaan, lisätietoja http://www.seurakuntaopisto.fi/agricola/53-talous-hallinto-ja-johtaminen/82-kirkollisen-johtamisen-forum
Ilmeisesti Kakkurin mielestä keskustelu jossa on enemmän kuin kaksi replaa per nenä on inttämistä etenkin jos replat sisältävät liian paljon faktoja…
Liityn Risto Voipion lausumaan noista yleislinjausten avaamisesta, sellaista keskustelua ja ääntä kaivataan. On taivahan tosi, että päätökset tehdään paikallisesti, mutta tiedän kovin monia jotka odottavat edes jotakin tukea ajattelulleen.
Muuten vinkeä sana tuo keskushallinto. Ei kirkolla mitään keskushallintoa ole, onpahan vain yhteisten asioiden hoitamiseen monenmoista elintä, joista kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen ja piispainkokouksen yhtälöä olen kutsunut Bermudan kolmioksi.
Kirkon elämän keskus on seurakunnissa. Niissä kirkon elämän tulevaisuus ratkaistaan eikä edellä mainitsemissani eikä edes tuomiokapituleissa hiippakuntavaltuustoista puhumattakaan. Sinänsä on vekkulia, että Voipion keskushallinnoksi kutsuma moninaisuus on omilla toimillaan ollut laventamassa kirkon työtä tavattoman moniaalle. Olisi outoa, jos se nyt vetäytyisi kuoreensa vaikenemaan, kun on aika ruveta supistamaan. Tosin tiedän, että intressiristiriitansa on sielläkin.
Raimo Turunen :”Ei kirkolla mitään keskushallintoa ole, onpahan vain yhteisten asioiden hoitamiseen monenmoista elintä, joista kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen ja piispainkokouksen yhtälöä olen kutsunut Bermudan kolmioksi.”
Käsitykseni mukaan kirkolla on keskushallinto, johon evl.fi –sivuston mukaan kuuluvat kirkkohallitus, kirkolliskokous, piispainkokous, Kirkon työmarkkinalaitos ja Kirkon ulkoasiain neuvosto. Keskushallinnon tulot kertyvät seurakuntien maksamasta perusmaksusta, joka on 8,2% laskennallisesta kirkollisverosta, mikä ei mielestäni ole mitenkään kohtuuton. Keskushallinto huolehtii koko kirkon yhteisestä linjasta. Uskon, että keskushallinnossa löytyy pätevyyttä ratkaista kirkon ongelmat ottamatta mallia korporaatioiden yhteiskunnallisesta mallista, jossa olen nimittänyt Bermudan kolmioksi eniten yhteiskunnan tukea tarvitsevia nöyryyttävää työkkäri-kela-sossu –järjestelmää.
Raimo ei ehkä kiireessä tavoittanut perusajatustani. Se oli sisällytetty lausumaani: ”Jos halutaan laittaa koko paketti ja vastuunkanto sekaisin ja joutua äärettömän vaikeasti selvitettäviin henkilöstöongelmiin ja maineenhallintasuohon, siihen keskushallinnon ohjaus on toimiva vaihtoehto”. Ilmoittaudun mielihyvin juridiseksi seniorikonsultiksi ammattijärjestöille, kun aletaan käydä irtisanomisriitoja ja oikeudenkäyntejä, joita seurakunnat perustelevat kirkon johdon henkilöstörakenteen muuttamista koskevilla ohjeilla. Saattaisi niiden palkkioiden turvin seuraavaksi autokseni minullekin tulla luksusvarusteltu avokatto-BMW, niin kuin joillakin eläkepampuilla kuulemma on. Keskushallinto-sanaa käytin, koska se näyttää olevan käytössä kirkon nettisivuilla ja ajankohtaisista muutoshankkeista käytetään nimitystä ”keskushallintouudistus”. Siinä uudistuksessahan kirkkohallitukselle halutaan antaa lisävaltaa henkilöstöpolitiikan kysymyksissä.
Ajattelen, että vapaaehtoisten varaan voidaan jättää työt, jotka voidaan jättää tarvittaessa tekemättä. Työt, jotka on pakko hoitaa, päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, ne on pakko antaa palkattujen käsiin. Se on ainut tae, että pakollinen tulee hoidetuksi. Vapaaehtoiselle ei voi antaa vastuuta pakollisten töiden hoitamisesta. Sehän voi koska tahansa olla tulematta tai tekemättä. Palkallisen on pakko hoitaa annetut tehtävät. Tai tulee sanktiota.
Eli ennen vapaaehtoisten valtavaa nurkan takana olevan tulvan esiinmarssia, pitää määritellä, mitkä ovat pakollisia hommia ja mitkä ei. Puhutaan sen jälkeen niistä vapaaehtoisista ja niiden hyödyntämisestä.
Risto Voipio :”Saattaisi niiden palkkioiden turvin seuraavaksi autokseni minullekin tulla luksusvarusteltu avokatto-BMW, niin kuin joillakin eläkepampuilla kuulemma on.”
Vai että avokatto-bemari. Kun ei omista ajokorttiakaan, on hyvillään siitä, että ei tarvitse kuormittaa mieltään automerkeillä. Toivottavasti tarjoamasi konsulttimalli ei ole seurakuntien ”ihminen-ihmiselle –työhön” sovellettu julkiselle sektorille lanseerattu tulosjohtaminen panos-tuotos –ajatteluineen ja ensisijaisesti kvantitatiiivisine (määrällisine) tavoitteineen sekä tehdassaleihin ja koneisiin soveltuvine läpimeno/-virtausaikoineen.
Yksi lähihoitajana toiminut kertoi, että tuottavuuden parantamista on kunnallisella sektorilla tavoiteltu mm. laatimalla työtehtäville tavoiteajat, ja ollakseen ”tuottava ja tehokas”, hänen laskennallinen tavoiteaikansa yhtä asiakasta kohti oli 3 minuuttia.
Olli Salomäenpää :”Eli ennen vapaaehtoisten valtavaa nurkan takana olevan tulvan esiinmarssia, pitää määritellä, mitkä ovat pakollisia hommia ja mitkä ei.”
Yksi mahdollisuus asian selvittämiseen on kirkon organisaation näkeminen palveluketjuina, jotka jaetaan johtamisen, yhteiskunnallisen liiketoiminnan, seurakunnallisen palvelun ja tukipalvelujen prosesseihin. Prosesseja tarkastellaan suhteessa kirkon toiminta-ajatukseen ja visioon/näkyyn.
Selvityksen perusteella eri tehtäville määritellään laatukriteerit ja tässä tehtävässä kirkon henkilöstön näkemys työtehtävistään on ehdottomasti huomioitava. Jatkossa laillisuusnäkökulmien selvittämiseksi työssä voi tarvittaessa käyttää apuna lakiasiantuntijoita.
Kirkon työlle siunausta toivoen:
http://www.youtube.com/watch?v=JcORqsEkyHE
Risto, kyllä minä bongasin tuon ajatuksesi ja eihän minulla mitään kiireitä ole, työtä tekevällä. En minäkään keskushallinnon ääntä tähän kaipaa, mutta voisivathan edes piispat omissa hiippakunnissaan jotakin asiasta lausua vaikkapa ikään kuin että onpahan tällainenkin tilanne noteerattu ja että koittakaahan kestää.
Voi olla, että tässä tilanteessa juridiselle seniorikonsultille vielä töitä tarjotaankin. Toistaiseksi on rauha maassa, mutta monin paikoin kytee jo.
Olisi ainakin suotavaa, että opintomatkoja ulkomaille tehtäisiin omilla, eikä seurakunnan rahoilla.
Sepon optimismilla ei näytä olevan rajoja;-)
Ei se haudankaivuu kuitenkaan ihan helpommasta päästä ole ja turvallisuusnäkökohdat huomioon ottaen, en voisi suositella sitä oto- tai eläkkeellä oleville ihmisille.
Kun kaivetaan hauta johon pitää mahtua kolme arkkua päällekkäin, tarvitaan aika paljon muutakin kuin konetta ja reipasta mieltä.
http://www.jhl.fi/portal/228/?bid=1208
Tuolla voi aloittaa mielikuvaharjoittelulla…