Sunnuntaina seurasin tv:stä Ahvenanmaan itsehallinnon 100-vuotisjuhlien jumanlanpalvelusta Sundin kirkosta. Kaunista suomenruotsia oli ilo kuunnella, ja se herätti monia mukavia muistoja.
Aina välillä keskustelunaiheeksi nousee ns. pakkoruotsi, jota monet koululaiset eivät pidä lainkaan tarpeellisena. Valtion virkoihin kuitenkin edelleen vaaditaan ruotsin taitoa, tehtävästä ja paikkakunnan kielioloista riippuen.
Kun itse olin koulussa, ruotsi oli kaikilla ns. ensimmäinen vieras kieli. Alkuinnostuksen jälkeen se rupesi minustakin tuntumaan pakkopullalta, kun ahkeruus ei riittänyt kieliopin pänttämiseen. Lukioaikana kuitenkin tapahtui onnellinen käänne. Kävin Tampereen kesäyliopistossa kohentamassa matematiikan taitojani. Saadakseni päivittäisestä matkasta täyden hyödyn otin ohjelmaan lisäksi ruotsin kurssin. Komea nuori miesopettaja sai meidät keskustelemaan ja väittelemään eikä turhaan nipottanut kieliopista. Huomasin, ettei ollutkaan kyse kielioppivirheistä, oli kyse kommunikoinnista! Kun innostus syttyi, se kielioppikin aikanaan selvisi.
Lukion jälkeen vietin välivuoden ruotsinkielisessä kansanopistossa. Koska oppilaat olivat suomenkielisiä ja opettajat kaksikielisiä, opetus usein lipsahti suomen kielelle, mutta siitä huolimatta kielitaito koheni, varsinkin juridisen ja teologisen sanaston osalta. Myös mattoja osaan kutoa ruotsiksi.
Tutkinnon suorittamisen jälkeen ensimmäinen oikea työpaikka oli kaksikielisessä Vaasassa, jonka ympäristössä oli ainakin siihen aikaan paljon pieniä umpiruotsalaisia kuntia, joissa puhuttiin jotakin omaperäistä murretta. Kerran ostin torilta ruotsinkielisen joulukuusen. Myyjä puhui omaa murrettaan ja minä kankeaa kouluruotsiani, ja kaupat syntyivät.
Työpaikalla edeltäjäni oli ollut ruotsinkielinen, jolloin hänelle oli kerätty ruotsinkielisistä kunnista tulevia asioita. Minä perin pestin sellaisenaan. Vaikka lääninoikeuden (nyk. hallinto-oikeus) perustelut siihen aikaan olivat aika suppeita, kirjallinen kielitaito kehittyi siinäkin. Jos olisin jäänyt Vaasaan, olisin varmasti aikaa myöten oppinut myös puhumaan ruotsia sujuvammin.
Ruotsia äidinkielenään puhuvat ovat yleensä kadehdittavan kaksikielisiä. Jos heidän kanssaan yrittää puhua ruotsia, he helposti vaihtavat kielen suomeksi. Se on varmaan kohteliaisuutta, tai sitten kömpelön kielen kuunteleminen vain alkaa kyllästyttää. Kuitenkin puhuminen olisi ainoa tapa oppia puhumaan.
Kirkolliselta rintamalta mainittakoon kirkolliskokous, jossa kukin saa käyttää omaa kieltään. Valitettavan usein Porvoon hiippakunnan edustajat puhuivat suomeksi ja totesivat vain lopuksi ”samma på svenska”. Jonkinlainen prosessiekonomia sai voiton kielellisistä oikeuksista.
Kokemukseni on, että suomenruotsia ymmärretään hyvin myös Norjassa. Siinä voi kyllä joutua noloon tilanteeseen, kun sitten ei ymmärräkään norjaksi annettua vastausta. Riikinruotsalaisiin ja norjalaisiin pätee sama sääntö: joitakin ymmärtää hyvin, joitakin ei ollenkaan. Kiusaus englannin puhumiseen kasvaa.
Kaiken kaikkiaan koen ruotsin kielen osaamisen rikkautena. Kouluruotsin pohjalta kykenee jonkinlaiseen luetun ymmärtämiseen myös norjan ja jopa tanskan kielellä.
Jälkiviisaana olen ajatellut, että olisi lukiossa pitänyt pitkän matikan asemesta ottaa enemmän kieliä. Kielten opiskelu ei ole laiskan ihmisen hommaa, mutta jos niitä osaisi enemmän, elämä olisi rikkaampaa.
Rovaniemellä ei yleensä ole mahdollisuutta ruotsin puhumiseen, mutta suunnitteilla onkin matka Haaparannan Ikeaan. Puhun siellä ruotsia ja toivon, että kohdalle sattuu juuri se henkilö, joka ei ollenkaan osaa suomea…
