Kipu Kristuksen kirkon hajannuksesta on tänään yhtä ajankohtainen, kuin se oli silloin kun Martin Luther julkaisi kuuluisat 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon edustalla vuonna 1517.
Paitsi suoranaiset harhat, hajaannusta aiheuttaa myös näkemyserot siitä, mitkä asiat kuuluvat kirkon muuttamattomiin perustotuuksiin ja mitä asiat puolestaan hyvään kirkolliseen järjestykseen taikka ovat asioita, joista on hyväksi tehdä erilaisia ratkaisuja eri aikoina ja eri kulttuureissa . Luterilaisen tunnustuksen mukaan kirkon ykseyteen kuitenkin tulisi riittää yksimielisyys evankeliumissa ja kirkon sakramenteista.
Kuten piispa Matti Repo totesi, eräs kirkkoamme koskeva hajaannus tuli entistä näkyvämmäksi parisen viikkoa sitten kun Tampereen tuomiokapituli päätti ettei viime keväällä perustetun Suomen ev.lut lähetyshiipakunnan piispa Risto Soramies voi olla enää Suomen ev.lut. kirkon pappi.
Tämän lähetyshiippakuntaan liittyvän hajaannuksen siemen kylvettiin jo 1980-luvulla, ku pappisvirka avattiin sekä miehille että naisille. Hajaannuksen siementä ei kuitenkaan ollut tarkoitus kylvää. Samassa yhteydessä nimittäin hyväksyttiin myös laajan yksimielisyyden vallitessa ponsi, jonka mukaan sekä päätöstä kannattavien, että sitä vastustavien tuli jatkossa toimia kirkon ykseyttä vaalien. Kyseisellä ponnella oli siis paljon laajempi kannatus kuin itse virkaratkaisulla.
Valtaosa kirkon työntekijöistä ja jäsenista, tuolloisten rintamalinjojen molemmin puolin, on pitänyt myös kiinni kirkon ykseyden säilyttämispäätöksestä. Ei kuitenkaan kaikki.
Ykseyttä eli ekklessiaa ei siis rikkonut itse virkakysymystä koskenut päätös, vaan joidenkin ihmisten kohdalla päätöksen väärä tulkinta. Ykseyden vaalimiseen on kiinnitetävä huomiota myös jatkossa kun kirkko tekee pätöksiä, joiden tarkoitus on täsmentää aiempia opillisia tulkintoja.Ykseytä mahdollisesti hiertäviä asioita ei pidä tällöin jättää myöhemmin pohditaviksi, vaan linjaukset tulee tehdä samalla kertaa.
Kotimaa lehden päätoimitaja Mari Teinilä vetää pääkirjoituksessaan 17.10. 2013 yhtäläisyysmerkkejä lähetyshiipakunnan ja Helsingissä toimivan kansainvälisen seurakunnan IEC:n kanssa. SIkäli yhtäläisyyttä onkin, että molemmissa tapauksissa kyse on toiminnasta rekisteröityneiden seurakuntien sijaan jumalanpalvelusyhteisöissä.
IEC:n kohdalla päätoimittaja Teinilä nostaa esiin seurakunnan johtajan pastori Timo Keskitalon ja hänen henkilökohtaisen virkakantansa. Yhtäläisyysmerkkejä lähetyshiipkunnan ja IEC:n välille vetäessään Teinilä sivuutta sen seikan että Keskitalo kuuluu kirkon vanhalla virkakannalla olevista juuri siihen puoliskoon, joka on pitäytynyt Suomen ev.lut kirkon järjestyksessä ja ykseydessä. Ainakaan yleisessä ei ole tiedossa tapausta, jossa Keskitie olisi kieltäytynyt jakamasta ehtoollista toiselle luterilaiselle.
Mitä ilmeisemin IEC:n suunnalla on kirkon ykseyteen liittyviä ongelmia, mutta ne eivät liity niinkään Keskitaloon, vaan yhteisössä esiintyvään kahtalaiseen käsitykseen sakramenteista.
IEC on tunnustusten välistä pastoraalista työtä tekevä kristillinen yhteisö, jota palvelee kaksi pastoria, luterilainen Timo Keskitalo ja Brasilian AoG helluntaikirkon pastori Giordanni de Carvalho.
On aivan luonnolista, että kumpikin pastori opettaa sakramenteista oman kirkkonsa käsityksen mukaisesti, mutta voiko näillä eväillä rakentaa eheää seurakuntayhteyttä tekemättä sellaisia kompromisseja, jotka eivät selkeästi ole kummankaan opin mukaisia? Se mikä ekumenian saralla on rikkaus, saattaakin jumalanpalvelusyhteisön sisällä muttua sellaiseksi opilliseksi epämääräisyydeksi, jota kumpikaan taustakirkko ei enää voi sellaisenaan hyväksyä.
Luterilaisessa kirkossa ehtoollinen on Kristuksen totinen ruumis ja veri Ehtoollista nautitaessa tullaan osalliseksi sakramentista eikä siis vain muistella ehtoolisen alkuperäistä asettamista, kuten joissakin ns. vapaissa suunnissa.
Luterilaisessa kirkossa kaste on Jumalan teko eikä ihmisen oma tunnusteko. Kasteen sakramentin kunnioittamisen vuoksi luterilaisessa kirkossa ei järjestetä lapsen kastetta korvaavina tilaisuksina nimiäisiä .Kastamattoman lapsen voi vanhemmat halutessaan tuoda messuun siunattavaksi, kuten kastetunkin lapsen.
On täysin ymmärrettävää ettei IEC.n kautta haluta tuotavan vääriä oppeja luterilaiseen kirkkoon. Kirkon ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumista ja kirkon sakramenteista, mutta juuri niitä ykseys edellyttää. Seurakunnissa tarvitaan selkeyttä siihen, missä ykseyden rajat kulkevat.
Uudet ajat tuovat eteemme uusia haasteita. tulevaisuudessa ykseyden rajoja voi kolkuttaa esimerkiksi kysymys siitä, mitä kirkko nykykielellä tarkoittaa sitouitussaan apostoliseen uskontunnustuksen tai opettaessaan virallisissa asiakirjoissaan Raamattua siten kuten Raamatun oppia on luterilaisessa tunnustuskirjoissa selitetty.
Tuula Hölttä
Kaikki ihmiset ovat tosiaan syntyneet saman arvoisina, mutta heillä ei ole syntyessään samoja maahdollisuuksia tavalla, jonka ihmiset voisivat teoillaan tai asenteillaan tasoittaa.
Aina on olemassa erilaisuutta, joka johtaa erilaisiin seurauksiin elämässä.
Oliko Kimmon nauttima vapaus blogistille jonkunmoinen pettymys?
JUkka Kivimäki :”Kaikki ihmiset ovat tosiaan syntyneet saman arvoisina, mutta heillä ei ole syntyessään samoja maahdollisuuksia tavalla, jonka ihmiset voisivat teoillaan tai asenteillaan tasoittaa.”
Kiitos vastauksesta. Uskon tietävänä tuon asian omakohtaisesta kokemuksestakin paremmin kuin hyvin.
jorma ojala
Sikäli jos kyse on Kimmon tapausta koskevasta ratkaisusta, eikä asian roikkumisesta ratkaisemattomana, niin ei toki ole pettymys.
LHPK:n ympärillä esiintyvä asioiden epämääräisyys ei edistä mitään hyvää.
Suren tätä ajan henkeä. Näin ne hallintomenettelyt sitten kaatavat alleen armon ja kristillisen rakkauden. Onko ihan varmaa, ettei Herramme kysy niitäkin asioita viimeisenä päivänä?
Ei kait siinä ole Jorma mitään suremista, jos kerran Kimmo kertoo pitäytyvänsä omasssa hiipakunnassaan ja piispansa kaitsennassa, eikä siis ole siirtynyt kirkoommen nähden skismaattisen hiipakunnan papistoon ja vieraan piispan kaitsentaan.
Eihän se keväällä otettu kuva yksinään todista että henkilö nyt tahtoisi olla LHPK:n eikä Suomen ev.lut. kirkon pappi.
Huomaan, että löysit jonkun huojennuksen asiaan. Kannattaisi miettiä tätä noin niinkuin menoa yleisemmällä tasolla myös.
En minä myöskään häpeä toimintaani Lähetyshiippakunnassa ja sen rakentamisessa. Samalla katson rakentavani todellista Kristuksen kirkkoa. Ja ennen kuin joku ehtii väläyttää, niin en tarkoita, että vain Lähetyshiippakunta olisi todellinen Kristuksen kirkko. Annan täyden tukeni Risto Soramiehelle ja hänen työlleen. Samoin Matti Väisäsen. En häpeä tunnustaa heitä oikeiksi piispoiksi.
Eikös menekin sekavaksi?
Kimmo
Ongelman ydin on siinä, ettet voi täydellä lojaliteetilla sitoutua kahden eri piispan kaitsentaan, joiden kesken ei vallitse täyttä alttariyhteyttä.
Seikka että jotkut lähetyshiippakunnan papit hyväksyvät vain rajallisesti ehtoollisyhteyden Suomen ev.lut. kirkon pappeihin erottaa heidät kirkkomme ykseydestä.
Luterilaiseen piispuuskäsitykseen ei kyllä kuulu lojaalisuus piispoja kohtaan, vaan lojaalisuus Raamattua ja tunnustusta kohtaan. Näille kahdelle ovat alisteisia kaikki muut – piispat, papit ja yllätys yllätys: myös kirkon järjestys. Tätä lojaliteettia minä pyrin noudattamaan parhaani mukaan.
Tätä muuten myös Luther noudatti. Hän kyllä pyrki vaalimaan kirkon ykseyttä viimeiseen asti, mutta ei tehnyt kompromisseja Raamatun ja tunnustuksen suhteen. No, kurinpitomenettelyhän siitä tuli ja Wittenbergin Kotimaa-lehdellä oli hauskaa. Mutta Jumala teki työtään häpeän ja pilkan keskellä. Lutherin tie olkoon meidänkin tiemme.