Kipu Kristuksen kirkon hajannuksesta on tänään yhtä ajankohtainen, kuin se oli silloin kun Martin Luther julkaisi kuuluisat 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon edustalla vuonna 1517.
Paitsi suoranaiset harhat, hajaannusta aiheuttaa myös näkemyserot siitä, mitkä asiat kuuluvat kirkon muuttamattomiin perustotuuksiin ja mitä asiat puolestaan hyvään kirkolliseen järjestykseen taikka ovat asioita, joista on hyväksi tehdä erilaisia ratkaisuja eri aikoina ja eri kulttuureissa . Luterilaisen tunnustuksen mukaan kirkon ykseyteen kuitenkin tulisi riittää yksimielisyys evankeliumissa ja kirkon sakramenteista.
Kuten piispa Matti Repo totesi, eräs kirkkoamme koskeva hajaannus tuli entistä näkyvämmäksi parisen viikkoa sitten kun Tampereen tuomiokapituli päätti ettei viime keväällä perustetun Suomen ev.lut lähetyshiipakunnan piispa Risto Soramies voi olla enää Suomen ev.lut. kirkon pappi.
Tämän lähetyshiippakuntaan liittyvän hajaannuksen siemen kylvettiin jo 1980-luvulla, ku pappisvirka avattiin sekä miehille että naisille. Hajaannuksen siementä ei kuitenkaan ollut tarkoitus kylvää. Samassa yhteydessä nimittäin hyväksyttiin myös laajan yksimielisyyden vallitessa ponsi, jonka mukaan sekä päätöstä kannattavien, että sitä vastustavien tuli jatkossa toimia kirkon ykseyttä vaalien. Kyseisellä ponnella oli siis paljon laajempi kannatus kuin itse virkaratkaisulla.
Valtaosa kirkon työntekijöistä ja jäsenista, tuolloisten rintamalinjojen molemmin puolin, on pitänyt myös kiinni kirkon ykseyden säilyttämispäätöksestä. Ei kuitenkaan kaikki.
Ykseyttä eli ekklessiaa ei siis rikkonut itse virkakysymystä koskenut päätös, vaan joidenkin ihmisten kohdalla päätöksen väärä tulkinta. Ykseyden vaalimiseen on kiinnitetävä huomiota myös jatkossa kun kirkko tekee pätöksiä, joiden tarkoitus on täsmentää aiempia opillisia tulkintoja.Ykseytä mahdollisesti hiertäviä asioita ei pidä tällöin jättää myöhemmin pohditaviksi, vaan linjaukset tulee tehdä samalla kertaa.
Kotimaa lehden päätoimitaja Mari Teinilä vetää pääkirjoituksessaan 17.10. 2013 yhtäläisyysmerkkejä lähetyshiipakunnan ja Helsingissä toimivan kansainvälisen seurakunnan IEC:n kanssa. SIkäli yhtäläisyyttä onkin, että molemmissa tapauksissa kyse on toiminnasta rekisteröityneiden seurakuntien sijaan jumalanpalvelusyhteisöissä.
IEC:n kohdalla päätoimittaja Teinilä nostaa esiin seurakunnan johtajan pastori Timo Keskitalon ja hänen henkilökohtaisen virkakantansa. Yhtäläisyysmerkkejä lähetyshiipkunnan ja IEC:n välille vetäessään Teinilä sivuutta sen seikan että Keskitalo kuuluu kirkon vanhalla virkakannalla olevista juuri siihen puoliskoon, joka on pitäytynyt Suomen ev.lut kirkon järjestyksessä ja ykseydessä. Ainakaan yleisessä ei ole tiedossa tapausta, jossa Keskitie olisi kieltäytynyt jakamasta ehtoollista toiselle luterilaiselle.
Mitä ilmeisemin IEC:n suunnalla on kirkon ykseyteen liittyviä ongelmia, mutta ne eivät liity niinkään Keskitaloon, vaan yhteisössä esiintyvään kahtalaiseen käsitykseen sakramenteista.
IEC on tunnustusten välistä pastoraalista työtä tekevä kristillinen yhteisö, jota palvelee kaksi pastoria, luterilainen Timo Keskitalo ja Brasilian AoG helluntaikirkon pastori Giordanni de Carvalho.
On aivan luonnolista, että kumpikin pastori opettaa sakramenteista oman kirkkonsa käsityksen mukaisesti, mutta voiko näillä eväillä rakentaa eheää seurakuntayhteyttä tekemättä sellaisia kompromisseja, jotka eivät selkeästi ole kummankaan opin mukaisia? Se mikä ekumenian saralla on rikkaus, saattaakin jumalanpalvelusyhteisön sisällä muttua sellaiseksi opilliseksi epämääräisyydeksi, jota kumpikaan taustakirkko ei enää voi sellaisenaan hyväksyä.
Luterilaisessa kirkossa ehtoollinen on Kristuksen totinen ruumis ja veri Ehtoollista nautitaessa tullaan osalliseksi sakramentista eikä siis vain muistella ehtoolisen alkuperäistä asettamista, kuten joissakin ns. vapaissa suunnissa.
Luterilaisessa kirkossa kaste on Jumalan teko eikä ihmisen oma tunnusteko. Kasteen sakramentin kunnioittamisen vuoksi luterilaisessa kirkossa ei järjestetä lapsen kastetta korvaavina tilaisuksina nimiäisiä .Kastamattoman lapsen voi vanhemmat halutessaan tuoda messuun siunattavaksi, kuten kastetunkin lapsen.
On täysin ymmärrettävää ettei IEC.n kautta haluta tuotavan vääriä oppeja luterilaiseen kirkkoon. Kirkon ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumista ja kirkon sakramenteista, mutta juuri niitä ykseys edellyttää. Seurakunnissa tarvitaan selkeyttä siihen, missä ykseyden rajat kulkevat.
Uudet ajat tuovat eteemme uusia haasteita. tulevaisuudessa ykseyden rajoja voi kolkuttaa esimerkiksi kysymys siitä, mitä kirkko nykykielellä tarkoittaa sitouitussaan apostoliseen uskontunnustuksen tai opettaessaan virallisissa asiakirjoissaan Raamattua siten kuten Raamatun oppia on luterilaisessa tunnustuskirjoissa selitetty.
Jorma Ojala, sano nyt suoraan missä kirjoitan totuuden vastaisesti??
Se mitä tuon esille on kaikkien tarkastettavissa myös netistä ja Raamatusta se mitä kirjoitan Jeesuksen Sanoiksi.
Gunnar Westinin : Vapaan Kristillisyyden historia, sattuu olemaan työpöydälläni, kun en teologisia kirjoja omista….
Siinä kerrotaan melko tarkkaan tapahtumista 1515- eteenpäin ja eri ”uskonpuhdistajain” toiminnasta… Eipä ole erityisen mairittelevaa luterilaisen johtajan ja seuraajiensa toiminnasta lukeminne muita toimijoita ja erityisesti lastensa kastamisesta kieltäytyneitä kohtaan…
Ekumeenisissa perheissä kaste-ja ehtoolliskysymysten äärelle joudutaan viikottain, kumman vai molempien uskonyhteisöjen ehtoolliselle osallistutaan. Tekeekö luterilainen pappi virkavirheen jakaessaan rippikoua käymättömälle ehtoollista?
Pitääkö seurakuntalaisen tietää opin hienoudet, noudattaessaan samojen asetussanojen jälkeistä kutsua, tulkaa kaikki on valmistettu…?
Miksi tekisi? Sehän on yhdessö vanhempien tai kummien kanssa aivan kirkkojärjestyksen mukaista.
Ei luterilaisessa vanhurkauttamisopissa oikeastaan ole kyse Lutherin opista, vaan juurikin siitä mitä evankeliumit ja epistolatekstit meille opettavat.
Ei kristillisessä kirkossa ole erikseen lapsi ja aikuiskastetta vaan sekä lapset että aikuiset kastetaan samalla kasteen sakramentilla. Jos on jo kertaalleen lapsena kastettu ei pidä enää uudelleen aikuisena kastaa.
”Kirkolliskokouksissa ole koskaan päätetty opista, vaan on vain todettu, mikä oikea oppi on. Opista ei voi päättää, se on.”
Tuosta Teemun kirjoittamasta pätkästä tuli mieleen kysyä, että missä se oppi on, jos ei siitä kukaan ole päättänyt? Kyllä kai kaikki opit on jollakin tavoin Raamatusta kehitelty jonkun ihmisen toimesta, tosin ei ehkä kirkolliskokousten.
Joskus tulee vain miettineeksi, että pitääkö joka asiasta vääntää joku ihmeen oppi, josta sitten saadaan väitellä satoja ja tuhansia vuosia… Onko niitä oppeja pakko olla ollenkaan? Nehän ne ovat jotka kirkon yhteyttä ovat syöneet kautta aikojen.
Voisiko oppien sijaan olla vain rakkaus ja elämä??
Kunhan pohdin tällaisia, älkää ottako liian tosissanne
Jukka Kivimäki: Et ymmärtänyt kysymystäni. Muiden kuin luterilaisen kirkon jäsenten tullessa puolisonsa kanssa ehtoolliselle, eivät läheskään kaikki ole konfirmoituja, kastettuja varmaankin useimmat.
Kirkkoherran tämän iltainen kommentti… Ehtoollinen on sakramentti, yhteysateria ja muistoateria, kaikkea yhtäaikaa…Lutrialisessa jumiksessa ensin on jo synnitunnustus ja päästä ollut ennen ehtoolliselle käymistä….kummassa ne synnit anteeksi annetaan?
erkki kivisara
Anteeksi, kuvittelin että tarkoitit rippikoulua käymätöntä luterilaisen kirkon jäsentä.
”Myöntäkäämme, ettemme me ehkä niinkään yritä tulla ymmärretyiksi kuin ymmärtää itse.” (Franciscus Assisilainen)
On pidetty tärkeänä, että kirkon oppi on kirkon tunnustuskirjojen mukainen ja siihen on pitäydyttävä. Käsitykseni mukaan tunnustuskirjat kuuluvat Raamattua tulkitsevaan kirkon traditioon. Tarkoittaako Apt. 5:29 käytännössä sitä, että ”Enemmän tulee totella kirkon traditiota kuin Jumalaa tai Raamaatua”, jos ihmiskunnan yleisinhimillinen tietoisuuden kehitys ja ymmärrys esim. ihmisarvosta menee pidemmälle kuin satoja vuosia sitten omassa kontekstissaan syntyneet Raamatun tulkinnat?
Entä kuinka kirkon traditio suhtautuu konfirmaatioon? Esim. itse olen saanut kasteen ja konfirmoitu luterilaisessa kirkossa ja Pyhän Hengen sinetiksi sanotun ja ortodoksikirkon sakramentteihin kuuluvan konfirmaatiota vastaavan mirhavoitelun ortodoksikirkossa.
”Kirkolliskokouksissa ole koskaan päätetty opista, vaan on vain todettu, mikä oikea oppi on.” Totta kai on päätetty. Oppeja on ollut monia, joista on valittu kiivaankin keskustelun jälkeen se, mikä on katsottu oikeaksi ja määritelty siitä selvästi poikkeavat opit harhoiksi.
Jukka Kivimäki, et taasenkaan vastaa siihen mitä todella sanon eli väännän nyt rautalangasta.
Jeesus johdattaa lampaitaan Sanansa kautta ja Hänen lampaansa kuulevat Hänen äänensä eli KUN Jeesus varoittaa vääristä profeetoista niin Hänen lampaansa kuulevat varoituksen ja tekevät sen mukaan ELI SEURAAVAT Jeesusta.
Nyt kun voimme selkeästi historiasta lukea mitä Lutherin johdolla on tehty, vainot, uskoonpakottamiset, maastakarkoitukset jne… niin nämä todistavat huonosta hedelmästä ja Jeesus käskee kavahtamaan sellaista opettajaa, ei häneltä tule etsiä MITÄÄN HYVÄÄ.
Jeesuksen vertaus ”eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä”, siis ei vainoajan opista voi löytää Jumalan valtakuntaa.
Onko tämä vaikea ymmärtää???