Ei sen puoleen kyllä epävirallisestikaan. – Aika ajoin huomaan tarvetta oikaista yleiseksi käynyttyä ilmaisua kirkon virallinen lähetysjärjestö, jota käyttävät paitsi useat ko. lähetysjärjestöt, myös toimittajat ja tietenkin ihmiset ylipäätään. Tiedän että minussa asuu pieni kielipoliisi, mutta jossakin minussa vaikuttaa myös sellainen hallintoneurootikko, joka ajattelee että tarkka, jopa sanatarkka, asioiden siteeraaminen edistää selkeää asioiden kuvaamista ja siten myös niiden ymmärtämistä. On niin helppo sävyttää tai sumuttaa asioita mieleisekseen pienillä painotuksilla ja lisäyksillä, jotka eivät alunperin kuulu niihin.
Siitä saakka kun lähetysjärjestöjen asemaa kirkon toiminnassa alettiin määritellä (”virallistaa” jos haluatte) 1950 luvulla, asiakirjoista läytyy ilmaisu kirkon lähetysjärjestö, ei kirkon virallinen lähetysjärjestö. Myös kun 1970-luvulla kirkolliskokouksessa määriteltiin edellytykset sille että lähetysjärjestö voi olla kirkon lähetysjärjestö, ei järjestölle annettu sen ”virallisempaa” atribuuttia. Sama pitää paikkansa uusimmassa vaiheessa, kun lähetysjärjestön asema kirkon lähetystyössä määriteltiin järjestön ja kirkkohallituksen välisellä perussopimuksella vajaa kymmenen vuotta sitten.
Kun ei ole olemassa kirkon virallista lähetysjärjestöä, ei ole myöskään kirkon epävirallista lähetysjärjestöä. On vain kirkon lähetysjärjestöja ja (pelkkiä) lähetysjärjestöjä. Annan tässä asiassa pisteet kirkolle siitä, että on pitäydytty vain tarpeelliseen. Sana virallinen on paitsi epämääräisen monitulkintainen, se myös luo mielikuvaa jostakin sellaisesta kankeudesta ja pönötyksestä, jota kirkossa on riittävästi ilman sen virallistamistakin.
Mitä merkitystä tällä on, onko väliä? Kokemuksestani 1970-luvulta tiedän ainakin sen, että joillekin kirkon lähetysjärjestöille tuli oman aseman määritteleminen suhteessa kirkkoon sen verran tärkeäksi, että sitä korostettiin lisäämällä omassa tiedotuksessa asian eteen vielä virallinen-sana. Että asia varmasti tulee selväksi esim. seurakuntien taloudellisen tuen yhteydessä. Ja kas, tämä sanonta levisi aivan yleiseen käyttöön ja se elää omaa elämääänsä keneltäkään lupaa kysymättä.
Kuten näette, en itsekään löydä asialle lopulta suurta merkitystä. Sattuupa vain jonkun kielikorvaan ja ajatussaivertelun ominaisuuteen – anteeksi tarpeeton ironiahyppy, tarkkuudesta on kysymys. Ei kirkon lähetysjärjestön asema puhu tarkasti myöskään järjestön yleisestä kirkollisuudesta. Mielestäni toiset niistä eivät korosta kirkollisuuttaan, toinen taas näyttää joskus olevan kirkollisempi kuin kirkko itse. Ja varsinkaan en ajattele että tällä blogilla pystyn kovin paljoa muuttamaan epävirallisesti vakiintunutta puhetapaa, toivon vain ettei sitä joku keksi virallistaa. Kannatan kohtuullisuutta niin virallisuudessa kuin kirkollisuudessakin.
Jos jollakin lukijalla on asiasta vielä tarkempaa tietoa, kuulen siitä mielelläni.
Asiasta en paljon tiedä, mutta joitakin kysymyksiä tullee eteen.Tekeekö Suomen Evluth kirkko lainkaan Lähetyskäskyn mukaista työtä virallisesti? Vai onko se jätetty arvaamattomana hommana joillekkin porukoille, joilla ei ole virallista asemaa ja joita voidaan hallita rahavirroille, koska virallinen tarvitsisi virallisen rahoituksen. Onko Lähetysjärjestöillä oikeutta tai tarvetta edustaa Suomen kirkkoa lähetyskentillä? Antaisiko se paremman onnistumismahdollisuuden, jos suositus tulisi ikäänkuin kirkon taholta? Vai ajaako jokainen omaa agendaansa lähetyskentällä.
Ainakin luulen ymmärtäväni kysymykset, paitsi tätä: ”jos suositus tulisi ikäänkuin kirkon taholta”. Mitä tarkoitat suosituksella tai mitä suositusta tarkoitat?
Yritänpä vastata kysymyksiin, vaikka tiedän että en pysty tekemään sitä lyhyesti.
”Tekeekö Suomen Evluth kirkko lainkaan Lähetyskäskyn mukaista työtä virallisesti?” – Paljon mukana olleena minusta on tullut sen verran savolainen, että aloitan sillä että riippuu mitä tarkoitetaan a) lähetyskäskyn mukaisella lähetystyöllä ja b) mitä tarkoitetaan virallisesti. Kun lähdetään siitä että lähetyskyllä tarkoitetaan Matteuksen evankeliumin lopussa olevaa ns. kaste- ja lähetyskäskyä, niin osittain kirkkomme tekee sitä virallisesti. Jopa sen kirkkolaissa on sanottu että kirkon tehtävänä on toimittaa sakramentteja (siis kastaa) ja julistaa evvankeliumia. Siltä osin kirkko ei sitä tee virallisesti että se on tässä työssä keskittynyt vain tähän yhteen katajaiseen kansaan. Kun uskonpuhdistuksen kirkoissa myös Euroopassa alettiin herätä ”kaikkia kansoja” kohtaan 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla, meidän kirkon kohdalla herääminen tapahtui yhdistystoiminnan muodossa. Noin 170 vuotta sitten perustettiin Suomen Lähetysseura (Suomen Pipiaseura oli jo aikaisemmin perustettu), ja myöhemmin muita järjestöjä. Joka haluaa, voi lukea asiasta enemmän aikaisemmin kirjoittamastani blogista.
https://www.kotimaa.fi/blogit/seurakunnan-tehtava-on-piilossa-jarjestojen-takana/
Ulkomailla kirkkomme siis ei tee lähetystyötä siinä mielessä virallisesti, että se ei tapahdu kirkon ”oman elimen”, osaston tms. puitteissa.
”onko se jätetty arvaamattomana hommana joillekkin porukoille, joilla ei ole virallista asemaa ja joita voidaan hallita rahavirroille, koska virallinen tarvitsisi virallisen rahoituksen.” – Tämä on kiva kysymys, vaikka tehty jälkiviisaasti. Sitä ei ole mitenkään jätetty vaan se on jäänyt, eikä joillekin porukoille joilla ei ole virallista asemaa, vaan lähetysjärjestöille, joiken asema kirkossa on määritelty koko lailla tarkasti. Kun en jaksa kirjoittaa pitemmästi niin liitä tähän kirkkohallituksen nettisivuilta linkin, josta löytyy mm. nykyinen perussopimuksen teksti, jossa järjestön asema määritellään.
https://evl.fi/documents/1327140/38205829/Yhteinen+todistus+-+Suomen+evankelis-luterilaisen+kirkon+l%C3%A4hetyksen+peruslinjaus+2018/ff23dbb2-e810-7da2-37bd-6ab7a231bded
Järjestöillä on siis selvästi määritelty asema kirkossa, vaikka blogissani halusin sanoa että järjestöt eivät ole ”virallisia” kirkon lähetysjärjestöjä vaan ne on määritelty vain kirkon lähetysjärjestöiksi. –
”Rahavirroilla ohjamistahan” tapahtuu jonkin verran seurakunta- tai seurakuntayhtymätasolla sitä kautta että ne päättävät siitä mille järjestöille ne kohdentavat talousarviomäärärahoja. Tämän mahdollisuuden kirkolliskokous antoi seurakunnille muistaakseni 1970-luvulla. Toinen asia on se miten paljon asia ohjaa järjestöjä. Suurempi osa järjestöjen rahoituksesta tulee vapaaehtoisilta lahjoittajilta ja seurakuntien varainkeruuta.
”Onko Lähetysjärjestöillä oikeutta tai tarvetta edustaa Suomen kirkkoa lähetyskentillä?” – Asemansa perusteella minun mielestä niillä on oikeus, tarpeesta pitäisi kysyä järjestöiltä. Luulen että se vaihtelee. Huomasin että edellä mainitsemassani perussopimuksessa asiasta ei mainita. Se voisi olla mainintana niissä yhteistyöasikirjoissa joita järjestöt tekevät ulkomaisen kirkon tai muun yhteistyötahon kanssa, mutta kun en ole uusimpia sellaisia nähnyt niin en tiedä.
Apostoleilla oli Jeesuksen käsky ja Pyhän Hengen voima, ne olivat suositukset alussa.
Epävirallisia voidaan aina käsitellä epävirallisesti, antaa rahaa tai olla antamatta.
Ne onkin edelleen paremmat suositukset kuin Suomen Ev.lut. kirkko.
Tuli vielä mieleen että onhan kirkko myös jättänyt lähetystyön järjestöjen tehtäväksi, olisi tässä ollut aikaa jarjestää asia kirkon omaksi työksi. Kun sitä 1940-luvulla alettiin oikein kirkolliskokouksessa virallisesti järjestämään, pienellä enemmistöllä tuli viralliseksi päätökseksi että antaa olla nykyisellään.
Itse asiassa on aika tavallinensta tuo Hannu Paavolan esiin nostama seikka, että ruvetaan tekemään sanoista ja sanojen perusteella johtopäätöksiä itse asian ylitse. Hannun innoittaman googlasin asiaa ja huomasin että wikipedia puhuu kirkon virallisista lähetysjärjestöistä. Wikipedia puolestaan on saanut ”virallisen” aseman, kun ihmiset eivät ajattele, että se on alusta, juohon voi kirjoittaa kuka tahansa mitä tahansa.
Yksi paljon käytetty omaa elämäänsä eläväsanahan on”Kirkolliskokouksen Ponsi”. Tuo syrjinnän puoltamisessa paljon argumenttina käytetty sanapari tosiasiassa tarkoittaa kirkolliskokouksen toivomuspontta. Siis kirkoliiskokouksen yksinkertaisella ääntenemmistöllä lausumaa toivomusta, joka ei ole osa itse asiaa koskevaa päätöstä. Kaikki kirkolliskokouksen päätökset perustuvat valiokunnan ehdotuksiin, jotka laaditaan ponsiksi eli päätöksiksi. Siis kaikki. Toivomusponsi eroaa varsinaisesta päätöstä koskevasta ponnesta selvimmin siinä, että vaikka itse päätös olisi hyväksyttävä määräenemmistöllä, toivomusponnen hyväksymiseen riittää yksinkertainen äänetenemmistö. Ja se toinen keskeinen ero on siinä, että toivomusponsi ei sisällä mitään operatiivista tai periaatteellista päätöstä. Se on vain enemmistön pöytäkirjaan kirjaama toivomus. Mutta jostain syystä kovin mielellään syrjintäkeskustelussa aina sivuutetaan että se Kuuluisa Kirkolliskokouksen Ponsi oli ”vain ” toivomusponsi, joka ei muuttanut tehtyä varsinaista päätöstä.
Vastaavasti ne,jotka haluavat korostaa aemaansa kirkollisessa kentässä, mielellään korostavat olevansa virallisia, vaikka kirkon lähetysjärjestön status tarkoittaa vain sitä, että kirkolliskokous on todennut – tarkan tutkinnan jälkeen ja perinnesyistä – niiden luotettavuuden ja toiminnan asianmukaisuuden sellaiseksi, jollaiseksi sellaisen aseman saamisen kriteerit on kirkkopoliittisesti voitu määritellä.
Vielä on täsmennettävä:Toivomusponsi eroaa ponnesta myös siinä, että se ei sisälly valiokunnan mietintöön eikä valiokunnan tekemään varsinaiseen päätösehdotukseen, vaan se syntyy kirkolliskokouksen istunnossa jonkun edustajan ehdottamana ilman sitä laajempaa valmistelu- ja käsittelyprosessia ja kirjataan pöuytäkrijaan toivomusponneksi, jos se saa taakseen yksinkertaisen ääntenenemmistön