Risto Tuorin kommentti kirkon vaalitapoja ja päätöksentekokokykyä koskevaan blogiin toi keskusteluun uuden tuoreen aiheen. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunnon johdosta kirkossa joudutaan uudelleen keskustelemaan mm. kirkon tunnustusta koskevan pykälän paikasta, onko se nykyiseen tapaan kirkkolaissa vai ”riittäisikö” se että se olisi kirkkojärjestyksessä. Tuorin mukaan ”tiukan määräenemmistön kannattajat” katsovat, että nimenomaan kirkkolain – ei kirkkojärjestyksen – tunnustuspykälä määräenemmistövaatimuksineen ”turvaa sen, ettei kirkon tunnustusta lähdettäisi muuttamaan sen mukaan, mitä ’kansa’ kulloinkin vallitsevissa olosuhteissa mahdollisesti haluaa.” Kokeilen juuri tähän aiheeseen liittyvän keskustelun avaamista omalla blogilla.
Näyttää siltä, että eduskunnan perustuslakialiokunta on joutunut käymään osittain samaa keskustelua kuin kirkolliskokous valmistellessaan nyt eduskunnan käsittelyssä olevaa kirkkolain uudistusta/kodifiointia. Ymmärtäisin, että sitä on Arkadianmäellä voitu käydä vapaana tai ainakin vapaampana niistä kirkon sisäisistä jakolinjoista ja näkemyspainotuksista jotka kirkolliskokouksessa ovat läsnä. Niinpä on voitu tulla siihen selkeään näkemykseen, että kirkon tunnustus on asia, joka ei kuulu kirkon järjestysmuotoon ja hallintoon, joista kirkkolaki Suomen parustuslain 76§ nojalla säätää. Sen sijaan se on asia joka kuuluu kokonaan kirkon omaan ja kirkolla itsellään, ilman valtiovallan vahvistustakin, olevaan päätösvaltaan, ja jonka paikka siten olisi paremmin kirkkojärjestyksessä kuin kirkkolaissa.
”Perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan kirkon tunnustuksessa ei ole kyse perustuslain 76§:ssä tarkoitetusta kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta.” Vaikka tämän sanominen jo sinänsä riittäisi, lisäperusteluna valiokunta ottaa peruslain uskonnonvapautta koskevan 11§. Se sisältää mm. uskonollisen järjestäytymisvapauden, johon valiokunnan kannan mukaan sisältyy myös ”uskonnollisen yhdyskunnan tietynasteinen sisäinen autonomia (PeVL 57/2001 vp, s. 2/I), johon voidaan katsoa sisältyvän myös oikeus päättää uskonnollisen tunnustuksen sisällöstä”. Varmasti huolella valituin sanamuodoin ”Valiokunta ei siten pidä ongelmattomana sitä, että kirkkolain sääntelyn myötä kirkon tunnustus voisi olla riippuvainen lainsäätäjän poliittisesta tahdosta esimerkiksi tilanteessa, jossa kirkko haluaa muuttaa tunnustuksen sisältöä, mutta lainsäätäjä ei tällaista muutosta tee.” Ehkä on merkitystä silläkin, että valiokunta ei perusele asiaa sillä vaihtoehdolla, että lainsäätäjä haluaisi tehdä muutoksen kirkon tunnustukseen ja kirkko taas ei haluaisi. Nimenomaan silloin kun tunnustuspykälä olisi kirkkolain sijasta kirkkojärjestyksessä, tällaista tilannetta ei teoriassakaan voisi tulla. Kirkkojärjestyksen asiat ovat kokonaan kirkon omassa vallassa. Johtopätöksenä perustuslakivaliokunta toteaa, että ”tunnustusta koskeva sääntely olisi tämän ja perustuslain 76§:n sanamuodon vuoksi perustellumpaa sisällyttää kirkkolain sijasta kirkkojärjestykseen.” – Koko perustuslakivaliokunnan lausunto löytyy https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Lausunto/Sivut/PeVL_4+2020.aspx
Tiedän että tämä asia eli tunnustuspykälän paikka (kirkkolaki vai kirkkojärjestys) ei tule ensimmäistä kertaa kirkolliskokouksen keskusteluun. Tähän asti kirkkojärjestykseen siirtämisen vastustajat ovat ymmärtääkseni olleet ennen muuta niitä, joille kirkon tunnustus on koko elämän asia numero yksi, ja joille sen säilyminen ”lain tasolla” on koettu tärkeäksi erinäisissä kirkon toimintaan liittyvissä asioissa. Tai sitten niitä jotka haikeana katsovat valtiokirkon aikaan? Tai ehkä niitä, joille kansankirkko -sana velvoittaa asioiden käsittelyä kirkolliskokouksen lisäksi eduskunnassakin, vaikkapa vain varmuuden vuoksi (”onpa tämä uskonnon asia sitten saanut oikean kansanedustuslaitoksenkin siunauksen”)?. Aika näyttää, riittääkö kirkolliskokouksen päätöksentekokyky siihen, että kirkko uskaltaisi ottaa tämän ”asian numero yksi” eli tunnustuksensa valtionvallan suojeluksesta itselleen. Aika näyttää myös sen, suostuuko eduskunta edelleen säilyttämään turvalokerossaan kirkon tunnustusta. Jos kirkko ei uskalla ja jos eduskunta ei suostu, kirkkolain kodifiointia ja uudistamista koskenut iso työ raukeaa tyhjiin. Eduskunta voi vain hyväksyä tai hylätä kirkolliskokouksen valmisteleman kirkkolain, ei tehdä siihen muutoksia.
Tällaisen rivijäsenen näkökulmasta asia on mielenkiintoinen. Aivan kuin nimenomaan kirkolliskokouksen ”tunnustuksellinen osa” haluaisi edelleen etsiä näkemyksilleen viimeisen turvan valtiovallalta. Asia näyttää myös merkittävältä: onko tässä kysymys peräti kirkon ja valtion 500-vuotisen yhteyden jäljellä olevien säikeiden säilyttämisestä tai vähentämisestä?
Kokonaisuutena ottaen kodifiointiprosessin tuloksena oleva ehdotus uudeksi kirkkolaiksi näyttää, huolimatta toisen suuntaisesta pyrkimyksestä, edelleenkin hämmästyttävän ja tarpeettoman yksityiskohtaiselta. Mielestäni kirkko kaipaisi jonkun verran lisää tervettä kirkollista itsetuntoa siinä, että ei tarvitsisi hakea niin seikkaperäistä ja oman toimintansa yksityiskohtiin menevää valtuutusta eduskunnalta. – Koska ymärrän asian olevan laajan ja siihen liittyvän monia erilaisia näkökulmia, toivon vilkasta keskustelua.
Hyvä Hannu!
Viisaasti ja ajatellen palautettu. Näin on marjat.
Valtiovalta viisaasti katsoo tunnustusasiat kirkon järjestykseen kuuluviksi kun Etelä·Suomessa parinkymmenen vuoden päästä on kirkollemme kovasti kilpailevia yrityksiä. Näin yhden toimijan joltinen suojeleminen samanarvoisesta katsomisestä Ihmisten hengellisessä arjessa ei kuulu perinteestä huolimatta valtiovallan asiaan laissa eikä siitä syntyvissä oikeuksissa kysymyksissä missä valtiovalta ja sen lainsäätäjä voisivat olla osallisena.
Paavola: ”Tuorin mukaan ”tiukan määräenemmistön kannattajat” katsovat, että nimenomaan kirkkolain – ei kirkkojärjestyksen – tunnustuspykälä määräenemmistövaatimuksineen ”turvaa sen, ettei kirkon tunnustusta lähdettäisi muuttamaan sen mukaan, mitä ’kansa’ kulloinkin vallitsevissa olosuhteissa mahdollisesti haluaa.”
Kun seurakuntalaiset eivät kelpaa päättäjiksi, niin he eivät voi korvasyyhyynsä haalia itselleen opettajia. Apostolit luottivat seurakuntalaisten kykyyn päätää omista asioistaan ilman piispallista tai paavillista auktoriteettia ja dogmien painolastia. Olivatko apostolit väärässä? Ehkä olivat, sillä on luettavissa, miten alkoi suuri luopumus. Siksi on vaikea sanoa, mistä perustuksesta käsin katolinen kirkko rakennettiin, luopujien vai apostolien.
Miksi on tärkeää sementoida kirkon tunnustus? Arvelen, että vanha valta sitä tahtoo, sillä se takaa vanhan vallan jatkuvuuden. Kun perustuksesta on epätietoisuutta, niin olisiko viisaampaa jättää liikkumavaraa? Enemmistö päättää kaikista kirkon asioista, kuten tunnustuksesta.
Olipa mainio, informatiivinen kirjoitus. Tuollaisesta asiasta ei ihan selkokielistä saa millään, mutta selkeää ja ymmärrettävää näköjään kyllä. Kiitos!
Ymmärsinkö oikein, ev.lut. yhteisö voi milloin tahansa tietyllä enemmistöllä muuttaa ”tunnustuksensa” ihan millaiseksi haluaa.
Jari Haukka, eiköhän asia ole näin minkä tahansa muunkin yhteisön kohdalla. On yhteisön asia millainen sen tunnustus on. ( – Ellei tässä nyt ole joku ketunhäntä jossakin.)
EI ketunhäntää, kysymykseni oli aito. Vastauksesi, että Suomen ev.lut. yhteisö voi päättää mitä haluaa tunnustuksestaan on selvä.
Perustuslakivaliokunnan mietinnössä:”Perustuslakivaliokunta toteaa tarkastelunsa aluksi, että ehdotettu kirkkolaki on hyvin yksityiskohtainen verrattuna esimerkiksi lakiin ortodoksisesta kirkosta. … Kirkkolakiin on otettu edelleen myös selvästi tunnustuksellista sääntelyä (esim. 1 luvun 2 §), joka ei kovin hyvin sovellu eduskunnan säätämään lakiin, mutta joka voi olla tärkeää kirkon uskonnollisen identiteetin kannalta. ”
Laki ehdotuksessa kirkon tunnustukseen ja tehtävään viitataan seuraavasti:
” Kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.
Kirkko julistaa tunnustuksensa mukaisesti Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. ”
Tässä ei ole kyse kirkon tunnustuksen määrittelystä, vaan kirkon identifioinnista. Kirkko ei olisi ”luterilainen kirkko”, ellei se sitoutuisi Raamattuun, kolmeen vanhan kirkon uskontunnustukseen ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin.
Vastaavalla tavalla laki ortodoksisesta kirkosta määrittelee:
”Suomen ortodoksinen kirkko perustuu Raamatun, perimätiedon, ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten sääntöjen varaan.
Suomen ortodoksinen kirkko muodostaa Suomen valtakunnan alueella paikalliskirkkona toimivan arkkipiispakunnan.
Kirkko on kanonisessa yhteydessä Konstantinopolin apostoliseen ja patriarkaaliseen ekumeeniseen istuimeen sillä tavalla kuin ekumeenisen patriarkan 6 päivänä heinäkuuta 1923 tekemässä päätöksessä on ilmaistu.”
Edellä olevat ortodoksikirkkoa koskevat seikat on siis määritelty lakitasoisesti, ei vain kirkkojärjestyksessä.
Huomioksi myös, että luterilaista kirkkoa koskevassa uudessa lakiehdotuksessa on muutoinkin viittauksia luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Esimerkiksi 7 luvun 1 §:ssä pappisvirasta ja papista:
”Tässä laissa tarkoitetaan:
1) pappisviralla luterilaisten tunnustuskirjojen mukaista evankeliumin julistamiseksi ja sakramenttien jakamiseksi asetettua kirkon virkaa, johon kutsutaan ja johon vihitään pappisvihkimyksessä;
2) papilla henkilöä, joka kirkkojärjestyksen mukaisesti on joko vihitty pappisvirkaan tai jolle on myönnetty oikeus toimittaa pappisvirkaa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa;
3) papin viralla hallinnollisella päätöksellä perustettua seurakunnan, seurakuntayhtymän, tuomiokapitulin tai kirkkohallituksen virkaa, johon voidaan valita vain pappi. ”
Saman luvun 3 § käsittelee rippiä ja rippisalaisuutta. Käsite ”rippi” liittyy kiinteästi uskonnonharjoittamiseen. Seuraavana ko. luvussa on 4 §, jossa todetaan mm.
”Tuomiokapituli voi antaa papille kirjallisen muistutuksen tai pidättää hänet pappisvirasta vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi kuukaudeksi, jos:
1) pappi ei ole pysynyt kirkon tunnustuksessa; ”
Tämän kaltainen viittaus laki tasolla olisi kovin outo, jollei samassa laissa olisi mitään viittausta siihen, mitä termillä ”kirkon tunnustus” tarkoitetaan.
Tunnustus
Syntejä tunnustetaan ja rohkeat tunnustavat myös rikkoksen jos ovat tehneet.
Minä en tunnusta mitään, mitä en ole tehnyt.
Kertokaapa maallikolle, miksi kirkkolaki ylipäätään tarvitaan? Onko siitä hyötyä yhteiskunnalle vai onko se olemassa vain kirkkojen aseman takia? Mitä haittaa olisi siitä, että Suomen laissa ei otettaisi kirkkolain tavoin kantaa mihinkään uskontoon?
Olen joskus ihmeetellyt sitä miksi ylipäätään eduskunnan pitää säätää niin paljon lakeja, mitä ihmeellisimmistä asioista. Siinä yhteydessä minulle on sanottu vain: kaiken julkisen toiminnan pitää perustua lakiin. Oleelleista on sana ”julkisen”. Julkista toimintaa pitää voida valvoa, ja siinä tapahtuneista rikkaistä pitää voida tuomita, jne. – Toisin sanoen se on kirkon julkisoikeudellinen asema, jonka vuoksi yhteiskunta tarvitsee lain kirkosta, kirkkolain. – Jos sellaista ei olisi, siis meillä lakia luterilaisesta kirkosta ja lakia ortodoksisesta kirkosta, olisimme kirkollisen elämän suhteen kai kuin Ranska, Usa tai muut ns. uskontoneutraalit valtiot.
Tämä nyt on vain tällaista maallikon fundeeraamista.
Kiitos Hannu. Tuo ei silti oikein vastaa kysymykseen: mitä haittaa olisi valtion (lainsäädännön) uskontoneutraaliudesta.
Siinäpä kysymys. Joku toinenkin voisi kyllä vastata, minä en osaa kaikkia aavistamiani mörköjä maalata siitä millaista kristillisellä kirkolla olisi elää ”laisuojattomana”.. Joka tapauksessa Ranskaa pidetään vallankumouksestaan lähtien mallimaana sellaisesta. Kirkot toimivat tavallisten järjestäytymislakien mukaan järjestäytyen yhdistyksiksi tms.
En osaa nähdä isoa haittaa silloin kun valtio olisi oikeasti neutraali, eikä uskonnon vastainen. MEidän lut. kirkkomme on vain koko olemassa olonsa ajan ollut ensin osa valtiovaltaa ja sitten monin tavoin sen kyljessä tavalla, joka minun mielestäni on estänyt joitakin kristilliselle kirkolle olennaisesti kuuluvien puolien kehittymistä.
Tuskin läntisissä demokratioissa valtiot haluavat olla hengellisen uskomisen pyrkimyksen vastustajia kun asiaa konsensuksissa on paljon. Hyvänä esimerkkinä on päättämättömyys mikä kulloinkin valtaapitäviä usein pitää vallassa kun ihmiset eivät halua huomata mitä he itse asiassa haluaisivat muuttaa toiseksi esimerkiksi äänestämällä.
Ranskan asia 1792 on hyvä muistutus mihin kyllä päästään kun tahdotaan. Eikös siellä vahvistamattomat parisuhteet tulleen hyväksytyiksi vai oliko kyse avioeron huomaamisesta kun tahtoa enää ei löytynyt.
Kirkkolaki on asiaa järjestäytymisessä ja työsuhdeasiassa, mutta lainsäätäjä ei mysteeridokmien perusteella voi tehdä pitemmälle meneviä sitovia kirjauksia perustuivat ne miten hyvänsä Uskontunnustuksiin. Näin palauttaminen uuteen harkintaan on oikea toimi, ja vielä arvostettava sellainen.
Papin status koulutuksensa puolesta on myös hyvä katsoa kun emme tiedä ovatko papit kymmenessä vuodessä kouluttautuneet toisin kuin nykyään. Hengellinen Akatemia näin voi olla tulevaisuutta.
Kiitos mainiosta asian avaamisesta tässä kirjoituksessa. Olen itsekin sillä kannalla, että tunnustuspykälän oleminen Kirkkojärjestyksessä riittää.
Kiitoksia Hannu Paavolalle tarttumisesta tähän ajankohtaiseen aiheeseen. Toisin kuin monet tällä muut kommentoijat niin olen Jukka Kivimäen tavoin sitä mieltä, että kirkon identifioiva tunnustuspykälä tarvitaan nimenomaan kirkkolaissa. Se tarvitaan siksi, että evankelis-luterilaisella kirkolla on Suomessa perustuslain turvaama erityisasema, minkä vuoksi on tärkeätä, että tuota kirkon identiteettiä ei kirkko ilman valtion myötävaikutusta pysty muuttamaan esim. joksikin seitojen ja samaanien palvonnaksi (tämä nyt on ehkä hieman kornisti sanottu, mutta kuvaa periaatetta).
Miksi sitten kirkkolakia tarvitaan? Siksi, että kirkon järjestyksen ja hallinnon sääntelyssä puututaan monin tavoin yksittäisten kirkon jäsenten ja palvelussuhteessa olevien viranhaltijoiden ja työntekijöiden oikeuksiin. Meillä on säädetty oma laki yhdistyksistä, osakeyhtiöilstä, osuuskunnista, säätiöistä ja monesta muustakin, niin miksi sitten ei kirkostakin voisi olla omaa lakia?
Kiitos Risto Tuori. Ymmrrän kantasi, ja myös sen, että kun kirkkolaissa tulee säätää kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta, on sana ”järjestysmuoto” mahdollista tulkita niin että siihen kuuluu myös tunnustuslauseke. Perustuslakivaliokunta näyttää tulkitsevan sanaa toisin.
Mutta se mikä minua hämmästyttää on se kun sinäkin vetoat kirkkolain muuttamisen mahdollisuuteen – tosin kornisti kuten sanot. Kun sen perusteella minusta näyttää siltä, että sinun kannallasi olevat luottavat enemmän valtioon kuin kirkkoon! Tai toisin sanoin, pelätäänkä todella kirkkoa siitä että se on (ehkä piankin?) luopumassa luterilaisesta tunnustuksesta?
Voitko vastata näenkö oikein.