Kirkon raamattuongelma tuli kaapista ulos

[Heikki Räisänen: Esitelmä Eksegeettisessä päivässä 7.2.] Suomen Eksegeettisen Seuran kuukausikokouksessa 8.11.1971 oli läsnä 56 henkeä. Vt. apulaisprofessori Heikki Räisäsen esitelmän aiheena oli ”Raamattukysymyksestä”, ja sitä seurasi pöytäkirjan mukaan ”tavallista vilkkaampi ja kiivaampi” keskustelu. Jälkikäteen voi todeta, että kyseessä oli seuran historian (toistaiseksi) kohutuin esitelmä. Kiivas keskustelu ei jäänyt Säätytalon seinien sisälle.

Oireellista kyllä, esitelmä ei varsinaisesti ollut eksegeettinen, vaan seikkaili dogmatiikan tai konstruktiivisen teologian alueella. Mutta se olikin versio alustuksesta, jonka olin Suomen kirkon lähettämänä pitänyt anglo-skandinaavisessa konferenssissa Durhamissa. Ystäväni Risto Lauha houkutteli Seuran sihteerinä minut pitämään saman esityksen Helsingissä. Esitelmässä kertautuivat ajatukset, joita olin edellisinä vuosina jo tehnyt tutuiksi niin papistolle kuin radiokuuntelijoillekin. Silti se synnytti myrskyn.

Yritin olla henkilökohtainen, mikä sai kriitikot puhumaan subjektivismin vaarasta. Olin pitänyt persoonallista johdantoa tarpeellisena Englannissa, missä halusin vieraalle kuulijakunnalle osoittaa, että ”radikaalit” näkemykset tulivat ”sisältä päin”.

Aloitin viittauksella kirkolliseen keskivertonäkemykseen Raamatusta ”käytännöllisesti katsoen” erehtymättömänä, Jumalan erityisellä tavalla inspiroimana kirjana. Tällaiselta pohjalta olin itsekin lähtenyt liikkeelle. Opinnot käynnistivät kuitenkin prosessin, joka avasi ”laajat pelastushistorialliset näköalat”. ”Jumalan suuret teot Israelin historiassa ja Jeesuksessa Kristuksessa” kohosivat esiin ”mahtavina vuorenhuippuina”. Puhe inspiraatiosta jäi nyt vähiin; avainkäsitteeksi nousi ilmoitus, joka tarkoitti ”ennen muuta Jumalan tekoja”. Raamattu oli ”todistusta tästä ilmoituksesta”. Yksityiskohdissa oli mahdollista soveltaa Raamattuun melko pitkällekin menevää historiallista kritiikkiä.

Sanoin, että pelastushistoriallinen näkemys on usein merkinnyt ”turvapaikkaa hämmentyneelle aloittelijalle”, mutta ettei se ajan oloon ole voinut minua tyydyttää. Uusi näkemykseni ei ollut muotoutunut välienselvittelyssä minkään fundamentalistisen menneisyyden kanssa, kuten eräät kriitikkoni ovat esittäneet.  Otin etäisyyttä nimenomaan pelastushistorialliseen näkemykseen, jonka olin vuosikymmentä aiemmin omaksunut Aarre Lauhalta. Lauhan mukaan Raamattu on ”dynaaminen todistus Jumalan pelastusteoista todellisen historian keskellä”. Sen ”ohjeellisuus ja merkitys on siinä, mitä se todistaa Jumalan tekojen sarjasta, joka alkaa kaukaa vanhasta liitosta ja saa täyttymyksensä Jeesuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa.”

Puheen Raamatusta todistuksena olin omaksunut pysyvästi, mutta muutoin pelastushistoriallinen näkemys oli nyt käynyt ongelmalliseksi. Kuvasin ongelmaa amerikkalaisen systemaatikon Langdon Gilkeyn artikkelin pohjalta. Siitä on myöhemmin tullut klassinen teksti, jota maailmalla luetetaan kurssista toiseen.

Gilkey, jonka omat juuret olivat pelastushistoriallisessa teologiassa, analysoi sen puhetta ”Jumalan voimallisista teoista” hämmentävin tuloksin. ”On kiistämätön tosiasia”, hän kirjoitti, ”ettemme enää usko kirjaimellisesti sellaisiin Jumalan ’tekoihin’ kuin pojan odottamattomaan syntymään Aabrahamin ja Saaran vanhoilla päivillä, Jumalan tai enkelien vierailuihin ihmisten luona, patriarkkojen saamiin jumalallisiin ohjeisiin … , Egyptin vitsauksiin …, israelilaisten Jahven strategisella avulla saavuttamiin ihmeellisiin voittoihin taisteluissa” jne. Olemme hylänneet ”kaikki lukemattomat tapaukset, joissa Jumala toimii ja puhuu”, ja kuitenkin olemme niistä ”johtaneet sen teologisen yleistyksen, että Jumala on toimiva ja puhuva Jumala.”

Gilkey totesi, että useimmat Raamatussa kerrotuista Jumalan teoista osoittautuvat ”heprealaisiksi uskontulkinnoiksi”, ”olemme varmoja”, etteivät ne ”todellisuudessa ole lainkaan tapahtuneet”. Ei edes ”exodusta”, Jumalan ”ratkaisevinta” tekoa Vanhassa testamentissa, ”voi ulkonaisesti erottaa muista tapahtumista”. Heprealaisten pako Kaislameren yli selittyy täysin luonnollisella tavalla ”jopa innokkaimpien ’Jumalan historiallisten tekojen puoltajien kuten G[eorge].E[rnest] Wrightin mielestä”.

Minun panokseni keskusteluun ei siis ollut Jumalan tekojen historiallisuuden kiistäminen (tätäkin on väitetty) – sen olivat konservatiivisemmat teologit jo tehneet. Yhdyin vain Gilkeyn ihmettelyyn, ”missä mielessä tällaisessa yhteydessä oikeastaan voi puhua ’ilmoituksesta’”; eikö israelilaisten tulkinta exoduksesta ole pikemminkin ”esimerkki luonnollisesta uskonnosta tai luonnollisesta teologiasta”? Entä miksi meidän tulisi pitää heprealaisia tulkintoja arvovaltaisina?

Tänä päivänä voisin muotoilla ajatuksen vaikka näin: ”Pelastushistoriallisen” näkemyksen edustajat – minulle tärkeimpinä Aarre Lauha, Ilmari Soisalon-Soininen ja Gerhard von Rad – olivat kuvanneet Raamatun tekstejä tulkintana ja todistuksena niin vakuuttavasti, että (heidän myös käyttämänsä) ”ilmoitus” –terminologia tuntui käyvän katteettomaksi. Jos Raamattu oli ihmisten ”todistusta” ilmoituksesta tai ilmoituksen ”tulkintaa”, miten se saattoi samalla itse olla ilmoitettua ”Jumalan sanaa”?

Olisin myös voinut mainita, että koin ensimmäiset vaikeuteni saarnoja valmistaessa. Miten julistaa, että Jumala toimii historian tapahtumissa? Selitys, että hän toimi kaukaisella merellä 3000 vuotta sitten ei paljon paina, ellei hän toimi myös nykyajan taisteluissa. Koska tällaisen väittäminen olisi ollut hankalaa, monen mielestä herjaavaa, oli sujuvampaa pohtia, miten Jumala ”on toiminut väkevästi” omassa elämässämme, niin että olemme kokeneet johdatusta ja saaneet apua. Näin saattoi syntyä rakentava saarna, mutta levottomasti tiedostin ainakin puolittain, että jokin siinä ei toiminut. Lisäksi myös Jeesuksen herättäminen kuolleista, ”Jumalan tekojen sarjan” huippu, on aivan toisenlainen ”teko” kuin kansan julkinen johdattaminen meren halki: nyt puhutaan pienen ryhmän kokemista ilmestyksistä tai harvojen näkemästä tyhjästä haudasta.

Nykyään oivallan, että kyseessä on ilmiö, jonka Kari Syreeni on nimennyt assimilaatioksi: erilaiset asiat ”sulautuvat” yhteen ilman että kuulija (tai puhuja) huomaa, mitä on tapahtunut. Tulkintalinjassa, joka rinnastaa Israelin historian ja Jeesuksen ylösnousemuksen, on kyse liian vahvasta assimilaatiosta.

Siirryin erilaisiin kristologioihin, joita olin paljon käsitellyt aikaisemmissa esitelmissä mutta jotka tässä kuittasin lyhyesti: kysyin, miksi juuri Johanneksen omintakeista Kristus-tulkintaa (joka alkuaan oli yksi monista) olisi pidettävä arvovaltaisena myöhäisemmille polville. Mikä on ylipäänsä tulkinnan arvovalta?

Sanoin, että jos arvovallan ongelma ratkaistaan vetoamalla Jeesukseen, hankaluutena on yhden henkilön tai asian irrottaminen ”Israelin kumulatiivisesta traditiosta”. Palestiinan uskonnollinen elämä ensimmäisellä vuosisadalla on tärkeämpi konteksti kuin Vanha testamentti, jossa ei todellisuudessa ole yhtään ennustusta Jeesuksesta. Eskatologian problematiikka ”osoittaa kouriintuntuvasti, miten ’vieras’ Raamatun alkuperäinen sanoma meille pohjimmaltaan on”. ”Jeesuksen ’Jumalan valtakunta’-julistuksen apokalyptinen luonne samoin kuin paruusian tapahtumatta jääminen ovat tosiasioita, jotka olisi vähitellen syytä ottaa vakavasti.” ”Mikä on ’Jumalan valtakunnan’ odotukselle rakentuvan etiikan auktoriteetti ilman tätä valtakuntaa? Jeesuksen opetuksestakin joudumme … valitsemaan sen, mikä on meille merkittävää.”

Ongelmalliseksi näin myös yrityksen perustaa Raamatun arvovalta ”keerygmaan”, varhaiseen julistukseen rististä ja ylösnousemuksesta. Ajatus Jeesuksen kuoleman sovittavasta voimasta oli alkuaan yksi tulkinta muiden joukossa. Miksi se olisi ymmärrettävä ainoaksi mahdolliseksi? Entä ”mitä merkitystä meille on käsityksellä Jeesuksen ylösnousemuksesta sen jälkeen kun ne apokalyptiset puitteet, joihin se … liittyy, ovat romuttuneet?” Paavalille ja kumppaneille Jeesus oli kuolleista herätettyjen ”esikoinen”; muidenkin ylösnousemuksen piti siis tapahtua lähitulevaisuudessa. ”Historian kulku on mitätöinyt niin Jeesuksen kuin Paavalin tulevaisuudenkuvan. Ei näytä olevan mahdollista omaksua Raamatun pelastushistoriaa muuten kuin tulkitsemalla se perusteellisesti uudelleen.”

Olisi ollut paikallaan mainita, että monet näkökohdistani löytyivät Kirkkojen Maailmanneuvoston (KMN) käynnistämän ”Raamatun auktoriteetti” -projektin aineistosta eivätkä siis edustaneet mitään yksityisajattelua. Olisi myös ollut selvintä rajoittua ongelmien kartoitukseen. Sen sijaan ryhdyin hahmottelemaan omaa ratkaisuyritystä. Jälkikäteen huomaan, että en erityisemmin korostanut tämän osan itsestään selvästi subjektiivista luonnetta. En myöskään tässätoistanut sitä, minkä olin sanonut ennen ja olen sanonut myöhemmin: minulle riittää, jos ongelmat otetaan vakavasti. Nämä laiminlyönnit ovat saattaneet vaikuttaa siihen käsitykseen, että olisin pyrkinyt radikaalisti muuttamaan Suomen kirkon julistusta. Tarkoitus oli vain haastaa teologiaa, kirkollistakin, itsekriittiseen pohdiskeluun, jonka tulokset eivät ole minun ohjailtavissani. Suurelta osaltahan esitelmä oli diagnoosia siitä, mitä jo oli tapahtunut – lisättynä suosituksella, että tapahtuneista asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä. Mistään kirkkopoliittisesta agendasta ei todellakaan ollut kysymys.

Ryhdyin siis pohtimaan sitä, että ”raamatullisinkin” nykyteologia näytti olevan valikoivaa uudelleentulkintaa. Mutta kenelle tällöin kuului todellinen auktoriteetti? Eikö omalle ajattelulle tai kokemukselle? Viittasin James Barriin, jonka mukaan käsitys auktoriteetin luonteesta näytti yleensäkin muuttuneen. ”Monet meistä voivat pitää auktoritatiivisena vain sellaista, mikä vetoaa meihin omalla painollaan, ilman ulkonaisia sanktioita.” Jätin valitettavasti sanomatta, että Barr puhui tässä KMN:n asiantuntijana.

Sanoin, että ”Raamattu koostuu pitkästä kokemusten ja tulkintojen sarjasta”, Gilkeyn termiä käyttäen ”valtavasta ’luonnollisen’ uskonnon panoraamasta – ei siis ’erityisen ilmoituksen’ dokumentista”. En näet löytänyt perusteluja vaatimukselle, että Raamattu olisi ”sijoitettava kokonaan eri kategoriaan kuin muu uskonnollinen kirjallisuus”. 

Sitten otin uskalletun askelen – esitin ”reseptini systemaattiselle teologialle” ja annoin sille nimen ”raamatullinen relativismi”. Kukaan ei tainnut huomata, että ilmaus oli tarkoitettu sanaleikiksi: vanhempi polvi oli mielellään siteerannut Uppsalan Anton Fridrichsenin puhetta ”raamatullisesta realismista”. Sanoin pitäväni iskusanaani oikeutettuna, ”jos teologinen ajattelumme rakentuu ajatukselle, joka on ilmeistä sukua jollekin keskeiselle Raamatun teemalle”. Itselleni luterilaisena avainajatus oli ”uskonvanhurskaus”, tulkittuna ”hyväksytyksi tulemisen kokemukseksi”. Toiset voivat ja saivat valita toisia avaimia, kunhan tiedämme mitä teemme, kun varustamme vanhat sanat uusilla merkityksillä. Puolustin sellaista liberalismia, joka tunnustaa hengellisen elämän historialliset lähteet, mutta hylkää ajatuksen eksklusiivisesta totuudesta.

En siis nähnyt Raamatussa yliluonnollisen ”ilmoituksen” dokumenttia, vaan ”inspiraation lähteen, virikkeiden antajan”. ”Vaikka usein emme voikaan yhtyä menneiden aikojen pyhien formulaatioihin, kun he puhuvat uskonkokemuksistaan, Raamattu kutsuu meitä osallistumaan samoihin taisteluihin ja samaan etsintään ja ammentamaan samasta elämän virrasta kuin he.” Suhteemme Raamattuun voisi olla samanlainen kuin aikuistuneen lapsen suhde vanhempiinsa: ”meidän ei tarvitse ’uskoa’ sitä, mutta saamme oppia siitä ja kiitollisina kunnioittaa ja rakastaa sitä tietäen, että ilman sitä emme olisi siinä missä olemme.” 

Sihteeri laati tavallista tarkemman pöytäkirjan seuranneesta keskustelusta. Professori Soisalon-Soininen piti esitelmää ”historiallisena tapauksena”. Mutta vaikka pelastushistoriallisessa näkemyksessä oli heikkouksia, hän ei voinut yhtyä esitelmän ajatuksiin. ”Kaikkien asioiden johdonmukainen loppuun vieminen ei ole mahdollista uskon kannalta.” Raamatusta Jumalan ilmoituksena Soisalon-Soininen kuitenkin totesi: ”Perusteluni eivät ole sen painavampia kuin fundamentalistien, koska asetan rajan johonkin, jolloin tuo raja on yhtä teennäinen kuin fundamentalistien asettamat rajat.”

Oman muistikuvani mukaan Ilmari sanoi lisäksi jotenkin näin: ”Noin juuri [siis esitelmöitsijän tavoin] minunkin pitäisi ajatella, jos käsittelisin uskon asioita samalla tavalla kuin tutkijana käsittelen Raamattua. Mutta minä en voi, jokin panee vastaan.” Saatan vieläkin kuulla korvissani painokkaan ”mutta minä en voi”.

Piispa E.G. Gulin ”lausui ilonsa esitelmästä, mutta katsoi, että ihminen on juuri esitelmöitsijän iässä kaikkein kriittisimmässä vaiheessaan” ja toivoi, että kyseessä olisi välivaihe. Raamatussa on historialliset tapaukset tulkittu ja tulkinta on aina uskonvarainen. Tulkinnat ovat kuitenkin ”niin homogeenisia, että voidaan puhua Jumalan ilmoituksesta”. Tässä olisi ollut hedelmällinen debatin aihe.

Myös piispa Lauha piti esitelmää ”eräänä merkittävimpänä kannanottona” suomalaisen teologian historiassa. Tunnetuista tosiasioista ei ennen ollut tehty näin pitkälle meneviä johtopäätöksiä; ”esitelmässä oli menty niin pitkälle, että ainakaan vanhempi polvi ei voinut seurata mukana”. Rivien välissä tehty myönnytys nuoremmalle polvelle on lievästi sanoen mielenkiintoinen!

Johtavat eksegeetit pitivät siis kritiikistään huolimatta esitelmää merkittävänä ja jopa ilahduttavana. Tuliko siinä siis puettua sanoiksi jotain, mitä jotkut heistäkin hiljaa mielessään pitivät väistämättömänä? Soisalon-Soininenhan sen melkein sanoikin. Myös suomalaisen eksegetiikan grand old man Rafael Gyllenberg (joka ei ollut läsnä kokouksessa) kirjoitti vähän myöhemmin vanhempaan saksalaiseen keskusteluun viitaten, että käsittelin aitoja, ratkaisemattomia ongelmia. Unohtumaton loppunäytös nähtiin joka tapauksessa kolme vuosikymmentä myöhemmin, kun Ilmari Soisalon-Soininen ilmaantui pyörätuolissa 60-vuotispäivilleni. Hän sanoi toivoneensa syksyllä 1971, etten olisi esitelmääni pitänyt. Jälkeenpäin hän oli ollut iloinen siitä että sen kuitenkin pidin.

Esitelmä johti koko kevään 1972 jatkuneeseen kiihkeään debattiin. Se käynnistyi, kun Reijo Arkkila, SLEYn tuleva nokkamies, vei seurakuntatiedekunta-hanketta edistääkseen muistiinpanonsa kirkolliskokouksen kummasteltavaksi. Laajempaan julkisuuteen Arkkila toi asian mielipidekirjoituksessa Kotimaassa. Hän kysyi, ollaanko kirkossa selvillä, ”millaista kristinuskon perusteet järjestelmällisesti kieltävää opetusta” teologit saavat heti opintojensa alussa. Selvennykseni, että opetan, mitä Uusi testamentti sisältää enkä sitä mitä se minulle merkitsee, kaikui kuuroille korville. Kotimaan pääkirjoitus puhuikin sitten liberaaliteologisesta myrkynkylvöstä ja siitä, että ”kirkon on väistämättä selvitettävä itselleen kuinka sen pappiskasvatus hoidetaan”.

Keskustelu sai uusia kierroksia ja siirtyi pois kirkon kotikentältä, kun nuori teologi Risto Cantell, tuleva kirkkoneuvos, haastatteli minua Suomen Kuvalehteen. Ingressissä, jota Cantell pahoitteli, toimitus nimesi minut ”teologisen tiedekunnan kauhukakaraksi”. Muutoin toimitus kyllä poimi haastattelun johdannoksi esiin aivan oikeita asioita:

”Räisänen ei halua sanoa, millaiset johtopäätökset kirkon olisi vedettävä näistä ajatuksista tai miten kirkon pitäisi opettaa. Hänellä ei ole halua esiintyä omien ajatustensa evankelistana, mutta hän toteaa painokkaasti mielipiteittensä olevan kirkon ’sisältäpäin tulevaa kyselyä – ei pahansuopaa hyökkäilyä”.

Haastattelu sisälsi joitakin täsmennyksiä esitelmään. KMN:n projektiin viitaten tähdensin, että tutkijat olivat laajasti yhtä mieltä kysymyksistä ja ongelmista. Ratkaisuyrityksenikään eivät olleet pelkästään omiani, mutta sen verran radikaalimpia, ”että ne eivät ole niin yleisesti omaksuttuja”. Sen valaisemiseksi, että Raamattua on vaikea periaatteessa asettaa ”eri jalustalle” kuin muuta uskonnollista kirjallisuutta, viittasin Muhammediin, joka niin ikään ”tulkitsi vanhaa perinnettä uusissa tilanteissa”. Juuri ilmestynyt tutkimukseni Koraanin Jeesus-kuvasta oli osaltaan ajatusteni taustalla.

Cantellin kysyessä, oliko Jeesuksen hauta tyhjä, toistin ajatuksen, että Jeesuksen ylösnousemuksen odotettiin olevan yleisen ylösnousemuksen alku. ”Oli tyhjän haudan kanssa niin tai näin – mitä se oikeastaan merkitsee sen jälkeen kun niistä kehyksistä, joihin se liittyy, on täytynyt luopua? Tietysti tämä auttaa minua itseäni vastaamaan siihen suuntaan, että tuskin se hauta oli tyhjä.”

Varmaan tämä oli se kohta, jossa astuin peruuttamattomasti Rubiconin yli. Suomalaisessa teologiassa sai epäillä monia asioita, mutta ei Jeesuksen ruumiillista ylösnousemusta. Moni sellainen, joka hylkää neitseestäsyntymisen, painottaa sitäkin voimakkaammin ylösnousemuksen historiallisuutta. Tällainen oli omakin asenteeni ollut, mutta kovin pitkään se ei kestänyt. Asia on silti sen verran arka, että olen yleensä kaihtanut sen ottamista aktiivisesti puheeksi. Erikoista kyllä, olen – haastettuna – tullut puhuneeksi siitä enemmän mediajulkisuudessa kuin opetustyössä.

Debatti pääsi Helsingin Sanomien palstoille, kun pastori, kasvatustieteilijä Paavo Päivänsalo väitti raamatuntutkijoiden kilpailevan siitä kuka on kaikkein radikaalein; aiemmin ”liberaaliteologien kritiikki” oli muka otettu ”vitsin kannalta”. Vastasin yhteisellä kirjoituksella Risto Lauhan kanssa. Oli merkittävää ja minulle tärkeää, että Risto astui julkisesti rinnalleni ja altisti näin itsensä hyökkäyksille. Pelkistimme asian siten, että debatissa oli otettu esiin ”kaikille eksegeeteille tuttu” kysymysrypäs: Mitä seurauksia Raamatun arvovallalle oli sillä, että 1) monet Raamatussa kuvatut ”Jumalan teot” eivät olleet koskaan tapahtuneet; 2) että Raamattu sisälsi samoista asioista erilaisia tulkintoja ja 3) että sen sanoma liittyi meille outoihin edellytyksiin ja toteutumattomiin odotuksiin? Kysymyssarja on edelleen ajankohtainen. Kuvasta puuttui vielä eettinen kritiikki: miten esimerkiksi tekstit, joissa Jumala määrää Mooseksen suorittamaan raakoja  etnisiä puhdistuksia, ylipäänsä voisivat olla Jumalan puhetta?

Kolmas väriä tunnustanut nuori eksegeetti oli Karl-Gustav Sandelin, joka kirjoitti Kotimaassa, että kirkko tarvitsee itsenäiseen ajatteluun pyrkivää papistoa. Sandelinin oma itsenäinen ajattelu johti muutaman vuoden kuluttua siihen, että Turun opiskelijat kantelivat tiedekuntansa tulevan professorin väitösluennosta Porvoon tuomiokapituliin.

Lehtikirjoituksissa alettiin nyt puhua ”häikäilemättömistä Raamatun arvovallan vihollisista”, jotka tekevät Raamatusta ”silppua”; ”ylpeästä raivosta”, joka ”kohdistuu Jumalan sanan luotettavuuteen”; paholaisen ovelasta strategiasta kirkkojen turmelemiseksi sisältä päin… Piispa Osmo Alaja leimasi minut ”sääliä herättäväksi traagiseksi henkilöhahmoksi” ja valitti keskeneräisten asioiden tuomista ”kyselyvaiheessa” suureen julkisuuteen; ero pappisvirasta olisi rehellinen johtopäätös.

Julkisuutta en mielestäni ollut tavoitellut. Olin ottanut todesta vastaan tulleet haasteet – vastannut kun kysyttiin ja koonnut ajatuksia esitelmiksi kun pyydettiin. Mutta pappeus oli toki askarruttanut itseänikin. Nykyisellä tiedollani en enää olisi vihkimystä ottanut, ja järjen tasolla ero tuntui loogiselta päätelmältä. Tunnetasolla johdonmukaisuus ei sytyttänyt. En jaksanut riuhtaista itseäni irti roolista, johon elämä oli johdattanut. ”Syyllistyin” siis samaan, mistä olin ainakin epäsuorasti toisia kritisoinut: tunne ajoi järjen yli. ”Näinhän minun oikeastaan pitäisi, mutta minä en voi, jokin panee vastaan…” Toisilla logiikka murtui hermeneutiikassa, minulla käytännön elämässä.

Kiistan käydessä kuumimmillaan Munkkiniemen kirkkoherra Erkki Arhinmäki kutsui minut kirkkoonsa puhumaan. Seurasin pääpiirteissään marraskuun esitelmää, mutta yritin pitää enemmän esillä myös ”positiivisia” näköaloja. Korostin, että Raamattu ”edustaa klassisessa muodossa sitä hengellistä perintöä, jossa oman elämäni juuret ovat. Tähän perinteeseen kätkeytyy kriittisiä ja vapauttavia voimia. Ne voisi ehkä pelkistää sellaisiin sanoihin kuin totuus, vapaus, rakkaus ja ilo … Tunnen, että elämääni kannattelee voima, joka ei ole lähtöisin minusta, ja se riittää minulle.”

Kotimaa julkaisi esitelmän otsikolla ”Raamattunäkemystä etsimässä”. Sisällytin sen 1984 samannimiseen kirjaani. Teologinen Aikakauskirja puolestaan julkaisi marraskuisen esitelmäni talvella 1972. Seuraavaan numeroon oli tilattu kolmen dogmaatikon (Juhani Forsberg, Simo Kiviranta, Tuomo Mannermaa) laaja kritiikki. Vastauksessani heille myönsin esitelmän vajavuudet. Eräät käsitteet kuten auktoriteetti tai luonnollinen uskonto olivat epäselviä ja siteerattujen tutkijoiden joukko sattumanvarainen. Mutta pääasia olivatkin kysymykseni. Väitettä, että ”tutkimus ja henkilökohtainen mielipiteenmuodostus ovat jäämässä erilleen”, en voinut allekirjoittaa. Nousivathan kysymykseni nimenomaan tutkimuksesta; vastaamisyritystä taas ei ollut tarkoitettukaan tutkimustyöksi, koska kysymys Raamatun auktoriteetista ei ole sen luontoinen että sitä mikään tutkimus koskaan voisi ratkaista.

Debatin kestäessä ilmestyi pääsiäisenä 1972 piispojen julkilausuma 12 teesiä Raamatusta, joka ei juuri kajonnut konkreettisiin ongelmiin. Siinä toistettiin väite Raamatusta kokonaan Jumalan sanana ja kokonaan ihmissanana. Raamattuun haluttiin soveltaa kristologista kaksiluonto-oppia: kuten Jeesuksella, myös Raamatulla on kaksi ”luontoa”, jumalallinen ja inhimillinen. Yhtä hyvin – tai huonoin – perustein voisi väittää toisen klassisen kaavan sanoin, että Raamattu on ”samalla kertaa vanhurskas ja syntinen”.

Myrskyn laineet eivät ole vieläkään laantuneet. Kirkon raamattuongelma tuli kaapista ulos. Missä määrin juuri tämä esitelmä on vaikuttanut kehitykseen, on vaikea arvioida – asianosaiselle se on erityisen vaikeaa. Kiista olisi joka tapauksessa murtautunut esiin ennemmin tai myöhemmin. Dogmaatikkotriokin totesi, ”ettei Räisänen ole luonut nykyistä tilannetta, vaan ainoastaan rikkonut padon”.

Esitelmän kiistattomin seuraus lienee henkilöhistoriallinen: se leimasi minut ja vaikutti kiistan henkilöitymiseen. Minä olin se demoninen hahmo, joka teki Raamatusta silppua. Mutta oli tästä raamattukeskustelulle sekin seuraus, että jarruttajien keskittyessä minun pysäyttämiseeni toiset saattoivat rauhassa edetä suunnilleen samaan suuntaan. Konkreettinen näyttö saatiin, kun piispainkokous ja kouluhallituksen ylitarkastaja hylkäsivät kirjoittamani, eksegeettis-hermeneuttiselta sisällöltään tavanomaisen lukion raamattutiedon. Puolen tusinaa jokseenkin samanlaista oppikirjaa läpäisi sensorien seulan. Vuotoa tukittiin näyttävästi yhdestä kohdasta, mutta pato oli kuin olikin murtunut. Esitelmän synnyttämää myrskyä voi myös pitää johdantona 1985 tehtyyn kanteluun ja seuranneeseen debattiin, johon ei tässä enää ole mahdollista puuttua.

Jotkut kriitikkoni antavat esitelmälle/TA:n artikkelille yllättävän painoarvon, jota he tietenkin pahoittelevat. Timo Eskolan mielestä se on ”vaikutusvaltaisin teksti suomalaisen raamatuntulkinnan historiassa”. Sammeli Juntusen mukaan se ”otti käytännössä piispojen teesien paikan suomalaisen raamattunäkemyksen muovaajana” ja olisi syvästi vaikuttanut kirkolliseen elämään Kirkko ja kaupunki -lehden pääkirjoituksia myöten. Itse en kyllä ole huomannut, että esimerkiksi esitelmän näkemys ylösnousemuksesta olisi kirkossa mitenkään yleisesti omaksuttu.

Tyrmäyksen ohella olen itse näkevinäni lähinnä kahdenlaista myönteistä reseptiota. 1) Esitelmä teki näkyväksi sellaista, mikä oli olemassa, ja inspiroi ulostuloja: yksi ja toinen ilmaisi tukensa tai avasi omaa samansuuntaista ajatteluaan. 2) Toiseksi esitelmä toimi stimulanssina, joka rohkaisi seuraamaan omia visioita tai kohtaamaan uusia haasteita. Nykyisen kirkollisen tilanteen takana on kuitenkin paljon laajempi uskonnollisen kulttuurin muutos. Maisemiin, joihin yhdet ovat kulkeneet eksegeettistä reittiä, toiset ovat tulleet aivan toisenlaisia väyliä pitkin.

Näyttävän ulostulon teki professori Jussi Aro, merkittävänä körttimaallikko. Aro ilmaisi huolensa Kotimaan pääkirjoituksesta, jonka pelkäsi johtavan ”uuteen henkilötragediaan”: ”Henkilö ajetaan niin seinää vasten, että hänestä pakostakin tulee kielteisesti vaikuttava radikaali.” Olisi ollut toivottavaa, että lehdessä olisi sen sijaan ”asiallisesti selvitelty tri Räisäsen esiintuomia ongelmia”. ”Entä jos tri Räisänen on tosiaan oikeassa? Omasta mielestäni hän onkin, sikäli kuin tarkoitetaan näitä aineellisen maailmamme …  tosiseikkoja.”

Kun toimitus vastasi Räisäsen jo itse tehneen itsensä ”kielteisesti vaikuttavaksi radikaaliksi”, Aro kirjoitti uudelleen otsikolla ”Uskoni ja epäuskoni” lausuen muun muassa seuraavaa: ”Raamatun kohdalla on minuun voimakkaasti vaikuttanut se seikka, että vaikka arkeologit ja muut tiedemiehet ovat tehneet kaikkensa löytääkseen edes yhden kouriintuntuvan näytteen Raamatun ihmeistä, sellaista ei ole koskaan löytynyt …. Todennäköisyyden valossa lienee katsottava, että Jumala ei toimi maailmassa näkyvällä tavalla, vaan aina salattuna.”

Kirjoituksen loppuosassa Aro käytti osaksi samanlaisia ilmauksia kuin itse olin käyttänyt: ”Miten Raamattu on Jumalan ilmoitusta? Ilmeistä on, ettei kukaan koskaan ole saanut ensikäden tietoja tuonpuoleisesta maailmasta. Päältä nähden ja tieteen kannalta Raamattu on osaksi historiallinen, osaksi epähistoriallinen kuvaus siitä, mitä ihmiset ovat kokeneet ollessaan tekemisissä Jumalan kanssa. … Näen Raamatun merkityksen ennen kaikkea siinä, että se kertoo, miten ihminen ensi kerran tai ensi kerroilla tulkitsi Jumalan sanattoman puheen sillä tavalla kuin me vieläkin uskomme …  Ei liene tarkoitus, että meidän olisi säilytettävä sellaisenaan Raamatun kirjoittajien maailmankuva … Sen sijaan voimme vieläkin omaksua heidän maailmankatsomuksensa ja vastata myöntävästi Jumalan puhutteluun.”

Seurakuntaopiston johtaja tohtori Antti Alhonsaari pohti kirjeessä 1978 kipeää pulmaa: se ”raamatullisuus”, jonka nimiin kirkossa vilpittömästi vannotaan, on kovin ”toisenlaista kuin se raamatullisuus mikä itse Raamatussa on”. Alhonsaari näki ongelmaan ”oikeastaan vain kaksi ratkaisulinjaa”. Toinen oli professori Teinosen ja kumppanien sinänsä rakentava ”kirkolliskorosteinen” ratkaisu: ”ohjeellinen realiteetti on se, millaiseksi tämä kirkkolaiva on sukupolvien kuluessa muodostunut. Siihen nähden ei ole tärkeää, millaisesta satamasta se aikanaan lähti.” Valitettavasti ”ei ole mitään perustetta, jolla tällaista arvovaltaa voitaisiin antaa Traditiolle”, ja instituution jumalointi on tunnetusti vaarallista. ”Toinen ratkaisulinja kulkee niitä suuntia mitä Heikki esitti Teol. Aikakauskirjassa 1972. Luin sen jokin aika sitten uudelleen, ja minusta se on edelleen kestävää tekstiä.” Tämä kirkossa toimineen uskonnonfilosofin arvio on ilahduttanut heikkoina hetkinä, kun yliopiston systemaatikkojen vähättely on harmittanut.

Alhonsaari näki raamattukeskustelun olevan umpikujassa tiedon puutteen takia. Hän antoi myöhemmin oman panoksensa kirjassa Sisätöissä (1988). Siinä hän kuvasi raamattukäsitystään sanoin, jotka voisivat olla minun esitelmästäni. Vanha testamentti kertoo, ”mitä Israelin kansalle on tapahtunut ja miten se on tapahtumiin jumalauskonsa valossa suhtautunut”; Uusi testamentti ”mitä voimme tietää Jeesuksesta, ja siitä, miten ensimmäiset uskovaiset häneen suhtautuivat”. Koska muinaisen ajan ja nykyajan välimatka on suuri, Alhonsaari voi sanoa: ”en ajattele kuten Raamatun ajan ihmiset – mutta olen heidän oppilaansa”. ”Tässä on Raamatun niin sanottu auktoriteetti: kirja ei ole ’erehtymätön’, mutta kylläkin merkityksellinen.” Merkityksellisyys ”ei ole kirjan kansien välissä, vaan riippuu siitä, onko Raamatulla todella merkitystä. Raamattu ei ole kaikkitietävä tietolähde tuonpuoleisuudesta … Sen sijaan se osoittautuu haastajaksi.”

 Abiturientti Esa Saarinen ja hänen luokkatoverinsa, jotka suunnittelivat teologisia opintoja, kokivat Kuvalehden haastattelun ”todellisena stimulanssina”. ”Olemme vaeltaneet ajoittain suuressakin epätoivossa sen yksinäisen aseman johdosta, johon olemme ajautuneet”, he kirjoittivat minulle. ”Etsiessämme totuutta meitä ei katsottu suopein silmin kirkon nuorten parissa. Pidettyämme muutaman esitelmän mm sellaisista aiheista kuin ’Raamatun ristiriitaisuuksista’ meitä syytettiin repijöiksi, ja muutenkaan ilmapiiri ei innostanut jatkamaan tätä linjaa. Olimme hyvin masentuneita.”

Pojat kävivät meillä juttelemassa. Taisin varoitella (paraskin varoittelija!), että teologisella uralla voi tällä asenteella tulla hankaluuksiakin. Esa Saarinen kertoo, että hänet ”hyväksyttiin teologiseen samalla kuin teoreettiseen filosofiaan, mutta en koskaan aloittanut teologisessa, keskeisesti johtuen sinun epäsuosituksestasi.” ”Kun nyt ajattelen, merkityksesi on ollut huomattava omaan kehitykseeni.”

Kolmas abiturientti Risto Uro luki opiskelijaystävältä saamansa Teologisen Aikakauskirjan artikkelin kohta sen ilmestyttyä. Hän kertoo: ”tuntuu uskomattomalta, etten torjunut sen ajatuksia suoralta kädeltä. Niin paljon se poikkesi siitä raamattuopetuksesta johon viidesläinen seurakuntaympäristöni oli minut kasvattanut. Yksi selitys voi olla [artikkelin] konstailematon suoruus ja suurien asioiden yksinkertainen selittäminen. Kenties toinen puhutteleva seikka on ollut se, että kaikessa radikaaliudessaan artikkeli tulkitsi luterilaista armon teemaa ’hyväksytyksi tulemisen kokemuksena’. Joka tapauksessa tämä artikkeli sai minut kiinnostumaan eksegetiikasta. Se koukutti mieleni kysymyksiin, joista en ole koskaan päässyt täysin eroon. Artikkelin edustamasta liberalismista tuli muutamassa vuodessa teologinen kotimaani, jonka lähtökohtia ja aatteita välillä kritikoin, mutta joihin olen aina palannut.”

Risto Uro toteaa viimeksi ymmärtäneensä ”kotimaansa” arvon lukiessaan edesmenneen Juha Sihvolan kirjan Maailmankansalaisen uskonto (2011), joka ”valaisee mainiosti liberaalin maailmankatsomuksen uskonnonfilosofista taustaa ja siitä käytyä modernia keskustelua”. Kiitetty ja palkittu kirja heijastaa mainitsemaani kulttuurin muutosta; sen taustalla ei ole eksegetiikka, vaan uskonnonfilosofia, erityisesti Terho Pursiainen. Kirjassa on kuitenkin monia yhtymäkohtia esitelmäni ajatuksiin, jopa sen sanakäänteisiin. Sihvola kirjoittaa: ”Uskonnollisten auktoriteettien tulkitsemiin erityisiin yliluonnollisiin ilmoituksiin nojaavat teologisen etiikan suuntaukset ovat vaikeuksissa modernissa maailmassa  … Raamattua voidaan silti pitää pyhänä kirjana, joka voi korvaamattomalla tavalla innostaa ja motivoida moraalista harkintaa ja toimintaa … Raamatulla voi olla auktoriteettia sikäli kuin se saa lukijansa ajattelemaan asioita uudelleen ja pohtimaan niitä muun kokemuksensa valossa. … Raamattua ei ole tarkoitettu syrjäyttämään itsenäistä harkintaa.”

Sihvola hyväksyy liberaalin klassikon Adolf von Harnackin tulkinnan Jeesuksen moraaliopetuksesta, jonka ”ytimenä ovat ajatukset Jumalan rakkaudesta ja ihmiselämän korvaamattomasta arvosta sekä käsky rakastaa lähimmäistä ja valmistautua Jumalan valtakunnan tuloon”. Tämän tulisi olla kirkonkin sanoman ytimenä. Sihvola puhuu liberaalien kristittyjen visiosta ja missiosta, jonka pohjalta ”me lopulta voitamme kamppailun itsenäisen ajattelun puolesta komentelevaa laumahenkeä vastaan”.

Sihvola esittää sen minkä ymmärtää sanoman positiiviseksi ytimeksi, mutta ei juuri pysähdy kertomaan, mikä ei (enää) kuulu ytimeen. Se, että itse puhuin siitä mikä liberaalissa visiossa ”putoaa pois”, varmaan leimasi näkemykseni kielteisemmäksi kuin monien muiden melko samanlaiset käsitykset. Lisäksi Sihvolan kanta poikkeaa omastani siinä, että hän löytää liberaalin kristinuskon jo Jeesuksen opetuksesta. Tällä kohden aika on ajanut Harnackin ohi. Itse voin paljossa jakaa Harnackin teologian – sillä olennaisella varauksella, etten väitä sen edustavan Jeesuksen ajattelua.

Lopuksi enemmän tai vähemmän valistunut arvaus: yksi tärkeä syy kirkollisen ilmapiirin muutokseen on ollut lähimmäiskeskeisen sielunhoitonäkemyksen läpimurto. Jo keväällä 1972 saatoin todeta ”kiehtovana” havaintona, jonka moni sairaalasielunhoitaja on vahvistanut, että ”erilaiset tiet yhtyvät. Eksegeettisten havaintojen ja kliinisen kenttäkokemuksen merkityksen pohdinta näyttävät usein johtavan samoille linjoille – tekemään valintoja, harjoittamaan kritiikkiä, tulkitsemaan uudelleen”. Niinpä uranuurtajina uudelle suhtautumiselle homoseksuaalisuuteen toimivat sielunhoitajat. Eksegeetit seurasivat pienellä viiveellä perässä.

– Heikki Räisänen –

Kirjoitus on esitelmä Eksegeettisessä päivässä ”Suomen Eksegeettinen Seura 75 vuotta” 7.2.2013 otsikolla ”Raamattukysymyksestä”: eräs esitelmä ja sen reseptio (verkkotsikko toimituksen)