Nuorisotyössä nuorten henkilökohtainen kohtaaminen on avinasemassa. Siihen vain ei monessakaan seurakunnassa ole riittävästi resurrseja. Nyt joidenkin seurakuntien on pakko yhdistyä. Moni näkee sen suurena menetyksenä. Nyt näkisin sen vielä suurempana mahdollisuutena. Mikäli yhteiset voimavavarat osataan keskittää oikein, niin kirkon nuorisotyön voisi polkaista aivan uusiin ulottuvuuksiin. Uhkana on vain se, että kaikki entinen toiminta jokaisessa kappelissa pyritään jatkamaan entisellään. Tällöin tietysti mahdollisuus menetetään.Sama tietysti koskee kaikkea muutakin kirkon toimintaa. Mikäli työ nyt osataan keskittää oikein, niin edessä voisi olla aivan mahtavat mahdollisuudet.
Kirkon kriisi uhka, vai upea mahdollisuus
Yksi syy tähän on piispojen jyrkkä linja heitä kohtaan, jotka eivät tee yhteistyötä naispappien kanssa.
Yli 10 vuotta on tarkkaan katsottu, ettei yhdenkään papin seurakuntiin päästetä tällaisia miehiä.
Tila ja mahdollisuus yhteistyöhön on otettu pois sieltäkin, missä se olisi ollut ja oli mahdollista.
Kirkkomme parokiaalisesta perinteestä johtuu, että seurakunnat ovat aivan liian isoja. Yksi pappi pystyy hyvin tuntemaan ja palvelemaan (paimentamaan) VAIN noin 150-200 henkeä. Nykyinen suositus on 2000 henkeä pappia kohti.
Pyhämaan seurakunnan (silloin noin 700 jäsentä) kirkkoherrana esitin arkkipiispa Vikströmille piispantarkastuksessa, että Pyhämaan seurakunnan voisi jakaa kolmeksi hyvin toimivaksi ekklesiolaksi, jossa on kolme vähintäin yleisen teologian verran opiskellutta pappia. Ekklesiolat maksavat papilleen palvelusta, mutta varsinaisen toimeentulonsa he joutuvat hankkimaan ulkoa.
Kun kirkolta loppuu verotusoikeus, tuollaiset ekklesiolat astuvat mammuttiseurakuntien tilalle. Niinhän jo nyt ns. vapaat seurakunnat ja juutalaisten synagoogaseurakunnat toimivat.
Kuka hullu niihin mennee. Eläkekin on parempi kuin palkka niissä.
Osmollahan on ISO eläke 🙂
Pienenkin seurakunnan kirkkoherralla on, ja syystä, isompi palkka kuin kappalaisella.
Pienen seurakunnan kirkkoherrana ja aiemmin kappalaisena sekä seurakuntapastorina toimineena tiedän kokemuksesta, että yksipappisessa seurakunnassa on vielä enemmän ”naimisissa” työnsä kanssa kuin useampipappisessa. Nykyään nuoret halunnevat päästä helpommalla työelämässä. Mutta on siinä yksipappisuudessa hyvätkin puolensa!
Puolison työllistyminen ja lasten keskiasteen koulutusmahdollisuudet ovat usein tärkeitä tekijöitä paikkaa haettaessa. Pineltä paikkakunnalta on oltava valmius kulkea lukiossa tai työssä kauempana. Auttaisiko syrjäseutulisän palauttaminen?
Per Olof. Oonpahan kokkeillu kirkkoherran virkookin nuorena vähän yli nelikymppisenä yksipappisessa seurakunnassa. Palkka oli pienempi kuin ison seurakunnan kappalaisella. Jos virkaehtosopimukset eivät ole kovasti muuttuneet, lienee vieläkin niin. Siitähän on jo 24 vuotta kun itse olin kirkkoherran sijainen pienessä seurakunnassa. Mulla on tosiaan ISO eläke johtuen siitä, että tein töitä 68-vuotiaaksi ja olin ihan oikeissa hommissakin nuorempana mm.kansanopistossa 10 vuotta, mistä valtio tuo oman osuutensa eläkkeeseeni. Työvuosia tuli noin 42. Mutta työ seurakuntapastorina viimeisimpinä työvuosinani oli parasta aikaa työelämässäni. Hallintojohtajan homma oli vmäisintä, mitä voi olla. Kiitos siitä luottamushenkilöille, ei työtovereille.
Olen jo toisessa pienessä seurakunnassa kirkkoherrana. Hoidettavia asioita on paljon ja kirkkoherra saattaa samaan aikaan tuurata monia työntekijöitä sekä parhaimmillaan lomittaa omat sairauslomansa. Saamatta mistään penniäkään lisäkorvausta. Kahden lapsen isänä tunnistan sen, että helpommallakin pääsisi. Seurakuntalaisten vuoksi tässä jaksaa. Ja Jumalan voimassa.
Olin joskus ainoana pappina (mutta en hallinnollisena kirkkoherrana) siinä samassa seurakunnassa, josta Osmo puhuu. Pahimmillaan meillä ei ollut edes kanttoria, nuorisotyöntekijästä puhumattakaan. Pastorin ja diakonissan tiiminä, jota tukivat suntio ja emäntä, hoidimme yli 3000 hengen aktiivista seurakuntaa.
Sai siinä juosta, kun kinkeripiirejäkin oli muistaakseni 13, ja niissä minulle lankesivat myös kanttorin tehtävät raamattuopetuksen ja katekismustunnin lisäksi. Rippikoululaisia opetettiin, lauantaisin meni monta tuntia yksiin hautajaisiin, ja lähetyspiiritkin pyörivät. Kotikasteita oli paljon edeltävine keskusteluineen.
Jos minulla olisi ollut vielä hallintokin vastuullani, en tiedä, kuinka olisin siitä selvinnyt. Mutta oli se myös siunattua aikaa, kovasti siunattua aikaa.
Juu. Minä hoidin siinä seurakunnassa myös hallinnon tehtävät. Mutta ei se enää ole vanhenevan ihmisen paikka sellainen. Nuorena vielä jaksaa.
Kuinka monta tuosta 3000 hengen seurakunnasta oikeasti käytti seurakuntansa kirkollisia palveluja ja miten tiuhaan? Pohjaslahden pienessä seurakunnassa aikanaan saatetiin jakaa ehtoolista 2-3:lle kirkossakävijälle.
Seppo. Kerran jaoin ehtoollista yksin 450 kirkkovieraalle. Hiki siinä tuli. Käytkö itse koskaan ehtoollisella?
Siihen aikaan puheena olevassa seurakunnassa kirkossakävijöiden mediaani pyöri jossakin 100 hengen tienoilla, ja kun lasketaan nekin, jotka kävivät kirkossa silloin tällöin ja jotka osallistuivat lähetyspiireihin, seuroihin yms., saadaan noin 300 hengen joukko, jota voi pitää ”jumalanpalvelusseurakunnan” jäseninä. Noin 10 prosenttia siis. Lisäksi oli muita kohtaamisia, toimituksia ja muuta. Ja kun siellä oli ainakin silloin vielä tapana, että lähdettiin kyläkunnittain hautajaisiin, ainakin ajattelin saavani jokaisen seurakuntalaisen ainakin kerran eteeni kuulemaan Jumalan pyhyydestä ja rakkaudesta.
Nyt mainittu seurakunta on enää isomman seurakunnan kappeli, enkä tiedä myöskään sen aktiivisuudesta.
Totta Martti pagiset. Samat ovat kokemukset. Ajat ovat kyllä nykyään toiset. Seurakuntia liitetään yhteen ja kirkosta erotaan entistä enemmän. Kyllä kai se vaikuttaa seurakuntalaisten aktiivisuuteenkin. Mutta se Lapin tl. seurakunta oli parhaita kokemuksiani työelämässä. Lapin kirkon kuva on seinällä vieläkin, vaikka vain neljä kuukautta silloin 1990 siellä sain olla.
Yhden papin Honkajoki ja hyvät työtoverit. Se on kuin lahja taivaasta – minusta.
Osmo, en minä Sinusta puhunut vaan Pohjaslahden seurakunnasta… En käy enää ehtoollisella kun heittäydyin 30 vuotta sitten absolutistiksi enkä viitsi mennä pyytämään erikseen alkoholitonta viiniä.
Missä semmonen Pohjaslahti on? Anteeksi tietämättömyyteni. Alkoholitonta viiniä on nykyään yleensä jo valmiina alttarikaiteella. Jos ei häpeä raittiutta, voi ihan hyvin jakajalta sitä pyytää.
Pohjaslahden itsenäistä seurakunta ei enää edes ole. Kuuluu Mänttä-Vilppulaan ja kirkonmenoja on silloin tällöin keikkapapien pitäminä.
Sijaitsee Tarjanne-veden latvoilla Ruovedeltä koilliseen.
Tota en muuten tiennyt että etanoliton vaihtoehto on valmiina. Pitänee käydä maistamassa… En minä raittiuta häpeä, enhän siitä olisi tässä muuten puhunut.
Seppo. En ole ihan varma, onko niissä keikkapappien hoitamissa pikkukirkoissa aina tarjolla etanolitonta. Olen itse toiminut enimmäkseen isoissa seurakunnissa. Niissä ainakin on. Tosin hyvin harvoin kukaan sitä pyytää. Sen sijaan gluteenitonta leipää kysytään melkein aina.
Vaahtoranta: ” Olin joskus ainoana pappina (mutta en hallinnollisena kirkkoherrana) ”.
Puhutko Vaahtoranta nyt omasta perustamastasi uskonnollisesta yhteisöstä – mikä ei millään tavalla kuulu Suomen ev.lut.kirkkoon – ? Oletko siis ollut pappina Suomen ev.lut.kirkossa ? Missä ?