Piispa Simo Peura käsitteli lähetysjuhlilla Kirkkojen Maailmanneuvoston (KMN) lähetysasiakirjaa Yhdessä kohti elämää – lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa. Puhe oli avauspuheenvuoro Vaasassa 6.6.2014 pidetyssä Suomen Lähetysseuran (SLS) symposiumissa Veden äärellä.
Kotimaapro-sivuilla julkaistiin uutisen asiasta ja otteita piispa Peuran puheenvuorosta. Uutisen otsikkona oli: ”Peura: Kirkkomme kärsii hengellisestä anemiasta”. Uutisen otsikko jäi mieleeni ja löysin sen piispa Peuran alkuperäisestä puheesta tällaisessa muodossa ja yhteydessä: ”Kristinuskon painopisteen muutoksen vuoksi pohjoisen kirkot eivät enää edusta vahvempaa kulttuuria ja valtaa, vaan niiden voimavarat ovat hiipumassa. Tämä näkyy myös oman kirkkomme elämässä. Kärsimme jäsenkadosta ja hengellisestä, uskon sisältöjä koskevasta anemiasta. Voimakkaimmin kasvavat ja jäsenmäärältään suurimmat luterilaiset kirkot ovat Afrikassa.”
Puheenvuorossaan piispa Peura tuntuu pureutuneen asiantuntevasti KMN:n lähetysasiakirjaan. Siitä hän nosti esille neljä aihepiiriä: 1)KMN:n uusi lähetysnäky. 2) Pneumatologia ja ihmisen syntisyyden oheneminen. 3) Lähetys rakenteiden muuttamisena. 4)Mikä merkitys asiakirjalla on pohjoisen kirkoille?
Peura toteaa, että KMN:n lähetysasiakirja on syntynyt monien keskustelujen ja kompromissien tuloksena. Siinä pyritään ottamaan eri kirkkojen painotuksia ja laatimaan asiakirja, joka sopisi kaikille. Peura pitää puutteena ”syntiinlankeemuksen ja luomakunnan murtuneisuuden sivuuttamista”.
Peuran puheenvuoron uutisen otsikko ei kuvaa piispa Peuran KMN:n lähetysasiakirjasta pitämää puheenvuoroa kovin kokonaisvaltaisesti. Se on yksi näkökulma puheenvuorossa. Tuon hengellisen anemian pohtiminen voi silti olla aiheellista. Sitä yritän muutamilla riveillä pohtia ja jättää niin KMN:n lähetysasiakirjan ja siitä pidetyn puheenvuoron sivummalle.
Anemia-sana viittaa terveydentilasta puhuttaessa puutostilaan. Kansanomaisesti taidetaan puhua raudanpuutteesta tai ravinnon puutteesta. Hengellinen anemia siis voisi viitata, että meillä hengellisyydestä puuttuu jotakin tai että puuttuu oikeaa ravintoa. Tämä on ollut usein viidesläinen tai herätyskristillisyyden kriittinen painotus, kun on ollut puhetta kansankirkon toiminnasta, julistuksesta ja kristillisyydestä.
Lähetystyöhön hengellinen anemia voi viitata siten, että siinä voi olla kyse näystä tai sen heikkoudesta tai puuttumisesta. Kyse on siis siitä, millä idealla ja päämäärällä työtä tehdään. Tehdäänkö työtä kirkossa ”sielujen voittamiseksi” vai kirkon työnä yleensä? Kirkon jäsenten määrän vähetessä meillä on uusi tilanne, jossa nykyiset jäsenet on jotenkin pidettävä kirkon yhteydessä ja jossa on etsittävä ja kutsuttava uusia ihmisiä kirkon ja pelastuksen yhteyteen.
Näistä lyhyesti kuvatuista taustoista mieleeni nousee neljä ”lääkettä” hengelliseen anemiaan, jos hyväksymme sellaisen ”diagnoosin” oikeaksi. Nämä lääkkeet ovat tuttuja, mutta niiden käyttämisessä ja annostelussa voi olla mietittävää ja korjattavaa.
Ensimmäinen lääke on vahva ja kokonaisvaltainen arjen ja elämän spiritualiteetti. Se tarkoittaa sitä, että hengellisyys ymmärretään koko elämää ja luomakuntaa käsittäväksi asiaksi. Hengellisyyden pitää läpäistä arkinen elämä ja olla mukana kaikessa, vaikka hengellisyyden ulkoisia merkkejä ei olisi paljonkaan näkyvillä. Jumala on läsnä kaikessa elämässä.
Toinen lääke on kirkon perustyön vahvan hengellisen otteen säilyttäminen. Siihen liittyy se, että myös luotamme Jumalan työhön siellä, missä evankeliumia julistetaan, sakramentteja hoidetaan ja ihmisiä kohdataan ja palvellaan kirkon työssä. Jokainen kastetoimitus ja jokainen kohtaaminen on tärkeä ja arvokas. Jokaisessa on Jumala läsnä ja toimii. Hiljaisen rukouksen henki kuuluu kaikkeen perustyöhön.
Kolmas lääke nousee edellisestä. Se on messujen yhteisöllisempi toteuttaminen ja seurakunnan äänen kuuluminen niissä. Monien seurakuntien jumalanpalvelusryhmät ovat antaneet rohkaisevia merkkejä tästä. Työtä pitää vain jatkaa. Nykyinen tilanne eli messujen jääminen pienen ryhmän ala- tai yläkulttuuriksi seurakuntayhteisössä on todellinen ongelma. Tässä yhteydessä voi tosin kriittisesti kysellä, voivatko messut saavuttaa seurakuntayhteisöissä ratkaisevasti toisenlaisen aseman? Paljon riippuu työntekijöistä, rohkeudesta, innosta ja myös siitä, millaisia yhteisöjä meillä kirkossa jatkossa on ja millaisiksi haluamme niiden muuttuvan.
Neljäs lääke hengellisen anemiaan on oikein sanoitettu kirkon sanoman sisältö. Pelkkä oikean opin korostaminen ei riitä vaan opin ja sanoman on oltava kontekstuaalista teologiaa. Vaikeus on tietysti siinä, mitä kontekstuaalisuus eri asioissa ja toimintaympäristöissä tarkoittaa. Tarvitaan sekä sanoman entistä suurempaa rohkeutta ja terävyyttä että ihmisen rinnalle asettuvaa lohdutusta. Piispa Huotari puhuikin aikanaan kirkosta lohdutuksen lempeänä sylinä.
Entäpä Peuran kriittinen pointti lähetysasiakirjan syntisyyden käsittelyä kohtaan? Siinä voisi olla yksi sisällön ja sanoman tarkastelupaikka kirkossamme. Miten ymmärrämme synnin ja miten osaisimme puhua siitä uudella tavalla ja myös niin, että evankeliumi ja armo löytäisivät sinne, missä niitä – juuri synnin vuoksi – tarvitaan!
http://www.lapuanhiippakunta.fi/fi/lahetyksen-suuntaa-etsimassa/#.U66887Hm7xJ
https://www.kotimaapro.fi/artikkeli/peura-kirkkomme-karsii-hengellisesta-anemiasta/
Toivo Loikkanen
Olisiko ihan Johjannes Kastajan sanoma: Jo on kirves pantu puitten juurelle.
Mielestäni olisi aika jokaisen elämän juurelle laittaa sellainen kirves, joka vaatii ihm istä tarkkaamaan hedelmäänsä. Olenko ympäristölleni hyväksi vai pahaksi?
Sitten tarvitaan yhteinen käyttäytymiskoodi, joka mahdollistaa yhteisen elämän. Nyt on liiaksi korostettu yksilöä ja se on samaa kuin rististä poistettaisi poikkipuu. Ei ole asiallista yhteisöllisyyttä, jota varten kuolnpaikka oli risti eikä paalu.
Entä kirkon struktuuri? Ihmiset kokoontuvat yhteisöissä joissa he tuntevat olevansa kotona
.Sellainen yhteisö ei voi olla pariasataa henkeä suurempi ilman että siitä tulee jäsenille anonyymi ja abstraktinen .
Työntekijä keskeisyys on looginen seuraus suurseurakunnista. Jolleivat jäsenet tunne toisiaan niin heidän seurakuntiin kuulumisensa riippuu siitä mitä he pitävät työntekijöista.
Sanomasta on yhteinen koodi jonka tuntee omakseen ja jonka rituaalinen toistaminen pitää yhteisöä kasassa, niinkuin tämä näkyy eri herätysliikkeiden kielellisessä kulttuurissa.
Sitten viellä: Onko kirkolla sanomaa jolla olisi merkitystä seurakunta väen ulkopuolisille? Eikö Suomi ja muut teollistuneet maat ole lähetysmaita ? Mikä voi olla se synnillisyys josta sekulaarin maailman pitäisi tehdä parannusta? Joukko kääntymiset ovat ohi ,se mitä tapahtuu tapahtuu yksilöiden löytäessä jotakin itselleen.
Lauri ja Markku esittävät hyvät kommentit ja kysymykset. Oman ”hedelmän” tarkkaaminen on tarpeellista ja individualismin ja jokaisen omien arvojen ja käytöskoodin korostaminen on ainakin tietyiltä osin vastoin kristillisistä ajattelua ja elämää. Jokainen saa olla oma itsensä ja siten Jumalan rakkauden kohde, mutta Jumala kutsu meitä löytämään elämää rakentavia arvoja ja toimintaa.
Markku kirjoittaa asiaa kirkon rakenteesta. Sillä on todella merkitystä siihen, miten ihmiset kokevat seurakunnan ja sen sanoman.
Kirkolla on sanoma myös ”seurakuntaväen ulkopuolisille”. Se pitää vain osata oikein tuoda julki. Sekulaarin maailma synti on hyvä kysymys!
Piispa Peuran esiin nostama kirkkomme hengellinen anemia on oikea havainto, jonka todesta ottaminen merkitsee nöyrtymistä ja sen tunnustamista, että Toivon mainitsemat neljä lääkettä ovat kirkon hengelliselle uudistumiselle ja elämälle välttämättömiä.
Pekka Särkiö :”Piispa Peuran esiin nostama kirkkomme hengellinen anemia on oikea havainto, jonka todesta ottaminen merkitsee nöyrtymistä ja sen tunnustamista, että Toivon mainitsemat neljä lääkettä ovat kirkon hengelliselle uudistumiselle ja elämälle välttämättömiä.”
Olen asiasta samaa mieltä, eikä tilannetta paranna se, että kaikenlaiset kuppikunnat taistelevat ainoasta oikeasta ”oikeassa olemisesta” omine Raamatuntulkintoineen.
Mielestäni olisi hyvä, jos kirkko kertoisi selkokielellä sen, mitä syntiinlankeemus ihmiskunnan elämässä käytännössä tarkoitti ja mitä on, kun ihmiskunta Kristuksen ylösnousemuksen voimalla toipuu askel askeleelta tuosta lankeemuksesta, jonka todellista merkitystä ihmiset eivät tietoisuudeltaan lapsenomaisina pystyneet ilmeisesti käsittämään silloin kun se tapahtui.
Mielestäni kirkon sanoman vahvuus on eettisen maailman olemassaolon ja Rakkauden kaksoiskäskyn tekeminen ”lihäksi”. Nykyinen ”tiede” on ehkä fysiikkaa lukuunottamatta pirstaloitunut keskinkertaisuuksien copy-paste -tekniikan avulla turhanpäiväisyyksiä selitteleväksi populismiksi. Pidän valitettavana sitä, että tämä ”sälä” vaarantaa ihmisten tietoisuudessa myös uskon Jumalaan.
Kiitos, Pekka, rohkaisevasta kommentistasi. Toivoisin, että tällaiset aiheet herättäisivät keskustelua kirkossamme. Keskustelua kun tuntuu syntyvän vain niistä tietyistä aiheista…Kirkon tulevaisuuden kannalta kirjoitukseni aiheet olisivat varmasti yhtä tarpeellisia tai tarpeellisempia kuin ne paljon keskustelua synnyttävät aiheet.
Mistä se muuten kertoo? Kyllä minä luin tämän, mutta en osallistunut keskusteluun, koska asia ei liity minuun. Noihin muihin olen osallistunut vähän niin kuin rauhoittaakseni. Yksi kysymys Toivon viestistä. Mikä tämän kaiken keskellä individualismin korostaminen on vastoin kristillistä ajattelua? Itselleni se on mahdollisuus tehdä täyttä totta Jumalan edessä näinä aikoina.
Eija, sellainen individualismi on kristillisen uskon ja elämän kannalta haitallista, joka ei halua sitoutua yhteisesti löydettyyn uskoon ja siitä nousevaan elämään ja arvoihin. Tarkoitin juuri sellaista yksilöllisyyttä, jossa jokainen haluaa olla ”oma jumalansa”.
Tarjontaa olisi, mutta ei ole kysyntää.
Tuotteen pitäisi olla kunnossa, sitä pakattu uuteen pakettiin, mutta kun ei ole tarvetta.
Markkinointikikkaillu voi jotain vaikuttaa, mutta tärkeintä on vaikuttaa kysyntään.
Olisiko liikaa kerrottu ”rauha, rauha, ei mitään hätää!”
jorma ojala :”Olisiko liikaa kerrottu “rauha, rauha, ei mitään hätää!””
Mielestäni olisi. Aivan ensiksi pitäisi määrätietoisesti saada aikaan käsitys ihmisten yleisinhimillisiä piirteitä rakastavasta Jumalasta, joka rakastaa luotujaan. Sitten pitäisi saada nykyihmisille ymmärrettävä käsitys siitä, mitä ihmiskunnalle merkitsi syntiinlankeemus. Oma tulkintani asiasta on, että ihmisten tietoisuus heräsi tuossa tapahtumassa liian aikaisin ja he vajosivat liian syvälle aineellisuuteen, jolloin eettinen maailma jäi ”näkymättömäksi” ja vähemmän todelliseksi. He menettivät inhimillisyyden, joka oli heille tarkoitettu ja he vajosivat luonnon olemassaolon taistelun kaltaiseen väkivaltaisuuteen.
Tämän virheen korjaamiseksi Jumala tuli ihmiseksi ja korjasi tuon virheen niin, että ihmisillä on mahdollisuus niin halutessaan ”inhimillistyä” ja myös päästä osalliseksi Luojamme nimen kautta elämän puusta, jonka he paratiisissa menettivät .
Jorma: Hyvä pointti ja kysymys tuokin.
Aiheellista pohdintaa… Miten kirkon anemiaa torjutaan sen jälkeen, kun humanistiset ja inhimilliset filosofian lääkkeet eivät ole purreet?
Mitäs jos pysyttäisiin vain Raamatun ilmoituksessa? Siinä, että olemme alkuisin Hänestä ja että Hän on Luonut meistä jokaisen. Onhan alkuperämme ja elämä ”Luojan” (Hebr. ”kaiken alkaja ja ylläpitäjä”) aikaansaamaa kaikkinensa?
Voisimme kertoa myös, että maailman pahuus koskettaa ja raastaa jokaista ihmistä sisältä päin ja osoittaa jokaisen ihmisen raadollisuuden ja syyllisyyden tuohon vääryyteen joka maailmassa vaikuttaa. Synnymmehän Raamatun mukaan kadotettuun tilaan, Adamin lankeemuksen tähden, jonka seurauksesta ihminen siis syntyy ja kuolee tänne maailmaan.
Tuon synnin tähdenhän ihminen kelvoton pelastamaan itseään iankaikkiselta kuolemalta. (tämähän koskee koko ihmiskuntaa.) Ei tahdo onnistua ihmiseltä edes yksilötasolla tuo kelvottomuuden perkaaminen. Moni kyllä luulee onnistuvansa, mutta ei kuitenkaan pysty. Tuokin olisi hyvä kertoa kirkko väelle.
Voimme kertoa myös, että Raamattu ilmoittaa Jumalan katuneen että loi ihmisen, mutta Armosta, Hän kuitenkin Lähetti maailmaan Pelastuksen, josta Raamatussa sanotaan: ”Katso, minä lasken Siioniin (maailma) valitun kiven, kalliin kulmakiven; ja joka häneen uskoo, ei ole häpeään joutuva”. 1.Piet.2:6
Siis voisimme kertoa, että ihminen ei voi itse saavuttaa iankaikkista elämää ja pelastaa itseään, tuon alkuperäisen lankeemuksen tähden.
Jumalahan on siis Raamatun mukaan, (jos uskomme tuohon ilmoitukseen) päättänyt saarnata maailmaan Evankeliumin Poikansa kautta, joka Pelastaa ne, jotka uskovat lähettämänsä Pojan Sanat ja työn.
Voisimme kertoa myös, että Poikansa kautta Jumala on Itse sovittanut maailman synnin ja Pelastaa siis ihmisen yksin Armosta.
”Niin Jeesus sanoi heille: ”Tämän maailmanajan lapset naivat ja menevät miehelle. Mutta ne, jotka on arvollisiksi nähty pääsemään toiseen maailmaan ja ylösnousemukseen kuolleista, eivät nai eivätkä mene miehelle.
Sillä he eivät enää voi kuolla, kun ovat enkelien kaltaisia; ja he ovat Jumalan lapsia, koska ovat ylösnousemuksen lapsia. Luuk.20
Pari kysymystä: Onko kirkko liiaksi unohtanut, että ihminenhän on tarkoitus pelastaa hukkuvasta laivasta, eikä itse laivaa, joka on ”tämän maailman” ruhtinaan valtakunta?
Nykyään näyttää, että kirkko askaroi tuon ”maailman ruhtinaan” kanssa vain uppovan laivan kimpussa? Pitäisikö kirkon ”kääntyä” ja nähdä, että se kulkee pois päin Jumalasta?
Olen pitänyt yhden esityksen asiakirjasta Somerolla.
On luonnollista että kun asiakirjaa on käsitelty kokouksessa missä lukemattomat vieraat ovat kukin voineet käyttää pienen puheenvuoron ja näiden muistiinpanojen pohjalta on yritetty saada edes jotenkin hahmoteltava kokonaisteksti joka ei kuitenkaan ole pidempi kuin pyöreästi parisenkymmentä sivua,
niin tekstissä on useitakin puutteita. Kaikkea ei ole voitu sanoa.
Vakavin näistä puutteista lienee se että Kristuksen sovitustyö jää sivuun. Tämä liittyy siihen ettei ihmisen syntisyyttäkään ole otettu käsittelyyn.
Silti tekstin lyhyyden huomioon ottaen siihen on saatu mahtumaan hämmästyttävän paljon oikein hyvääkin asiaa.
Niinpä suosittelen asiakirjan lukemista
ja mikäli mahdollista myös sen yhteistä tutkimista.