Avioliittolain 1.3.2017 voimaan tullut muutos on asettanut kirkon uuteen tilanteeseen, joka uhkaa hajottaa kirkon yhtenäisyyttä. Näyttää siltä, että evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat pahasti epäonnistuneet kaitsennassaan, kun jo kymmenet papit ovat vihkineet tai ilmoittaneet vihkivänsä kirkon opetuksen vastaisesti samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon. Ensimmäiset kurinpitopäätökset on jo saatu ja lisää on tulossa.
Helsingin tuomiokapituli katsoi 13.9.2017 antamassaan päätöksessä pastori Sadinmaan toimineen kirkkolain 5 luvun 3 §:n tarkoittamalla tavalla vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta, mutta päätyi antamaan ainoastaan kirkkolakiin perustumattoman vakavan moitteen kehottaen Sadinmaata pysymään pappislupauksessaan. Aika näyttää, oliko tämä suurta viisautta vai hyväntahtoista hölmöyttä.
Professori Eila Helander on laajan selvityksensä perusteella ehdottanut ”kaksilla raiteilla ajamista”, jolloin toisaalta kirkko pitäytyisi nykyisessä avioliittokäsityksessään, mutta sallisi myös toisenlaisen vihkimiskäytännön. Elleivät piispat pysty suitsimaan pappejaan, niin tosiasiallisesti tilanne saattaa muotoutua Helanderin esittämäksi.
Nykyaikainen lääketiede on tuonut eteemme myös uudenlaisia eettisiä kysymyksiä. Miten on ymmärrettävä, että miehen identiteetin saanut henkilö synnyttää lapsen ja hänestä tulee äiti? Olipa miten vain, niin mielestäni kirkon ei tule oman sukupuolisuutensa kanssa kipuilevia ihmisiä tuomita vaan tukea.
Raamatun perusteella miehen ja naisen avioliitolla on kiistattomasti oma erityinen asemansa, eikä Kristuksen kirkko voi siitä luopua. Kirkollista vihkimistä koskevan lainsäädännön perusteella valtiokaan ei voi yleisinhimillisin, perusoikeudellisin tai tasa-arvoon liittyvin perustein pakottaa kirkkoa muuttamaan vihkimiskäytäntöään. Pidän myös selvänä, että tästä poikkeavien pappien kurinpitopäätökset pysyvät valituksista huolimatta, kunhan päätökset tehdään ja perustellaan oikein. Siksi kirkon avioliittokäsitystä ei tule muuttaa.
Kiistatonta on, ettei homoseksuaalisuutta esitetä missään Raamatun kohdassa myönteisenä asiana. Siitä huolimatta meidän pitäisi hyväksyä homoseksuaalit ihmisinä. Tulkaa kaikki –liike on oikeassa siinä, että kaikki ovat tervetulleita kirkkoon. Ongelmallista tässä on vain homoseksuaalien vaatimus siitä, että hyväksyminen osoitetaan vain muuttamalla kirkon oppia avioliitosta. Sitä me emme voi tehdä, koska silloin hylkäisimme Jumalan sanan avioliitosta miehen ja naisen liittona.
Piispa Björn Vikström on kirjassaan ”Monta rakkautta” arvioinut ansiokkaasti eri vaihtoehtoja. Tulkitsen kirjan päätelmiä niin, että nykyinen tilanne, jossa kirkko vihkii vain eri sukupuolta olevia, ei voi pitkään jatkua. Samaa sukupuolta olevien vihkiminen ei kuitenkaan ole mahdollista, kun meitä jääräpäitä taitaa olla tässä kirkolliskokouksessa liian paljon. Vihkioikeudesta luopuminkaan ei käy, sillä silloin jää vielä riitaa siunaamisesta. Olemmeko siis pattitilanteessa?
Vihkimisoikeudesta luopuminen olisi yksi mahdollisuus toteuttaa piispainkokouksenkin asettamaa toivetta siitä, että samaa sukupuolta olevien avioliittoa koskevat näkemyserot eivät muodostuisi kirkkoa jakavaksi asiaksi. Kirkolliskokous on keväällä 2017 antanut kirkkohallitukselle tehtäväksi selvittää kirkon virkasuhteista luopumista. Tähän yhteyteen sopisi hyvin vähentää myös pappien viranomaistehtäviä kuten avioliittojen rekisteröintiä ja keskittyä avioliittojen siunaamiseen. Tämä edellyttäisi, että samaa sukupuolta olevien parien siunaamiseen löydetään sellainen kaava, joka sopeutuu Raamatusta ilmenevään perinteiseen avioliittokäsitykseen.
Miksi emme siis antaisi valtion huolehtia maallisesta avioliittojen rekisteröinnistä? Se todennäköisesti vaikuttaisi erityisesti pappien työhön ja kirkollisten toimitusten määrään, ehkä kirkon jäsenmäärään ja talouteenkin. Entä sitten? Kristuksen kirkko ei ole riippuvainen kirkon jäsenmäärästä tai varallisuudesta vaan siitä, että tunnustamme Kristuksen kirkkomme pääksi.
Arkkipiispa Kari Mäkinen totesi viime tammikuun piispainkokouksessa, ettei kirkon tulevaisuutta voida rakentaa sanktioiden, kurinpidon, kontrollin ja oikeusprosessien avulla. Helanderin selvityksessä todetaan, että jatkuvat riidat kirkon sisällä syövät sen voimavaroja keskittyä perustehtäväänsä. Pelkäänkin, että kirkko on pian kriisitilanteessa. Kriisissä jonkun on otettava tilanne haltuunsa ja ryhdyttävä tarpeen vaatimiin toimenpiteisiin. Kun piispallinen kaitsenta ei saa järjestystä aikaan, on kirkolliskokouksen otettava vastuu kirkon ykseyden säilyttämisestä.
spn-liike on muuttamassa oppia synnistä. Heidän käsityksensä mukaan Raamattu ei ole luotettava määrittelemään sitä mikä on syntiä ja syntisyyttä. He alkavat määrittelemään synnin sellaisella tavalla, jossa sovitusta ei enää tarvita.
Luther ei kumonnut Katollista oppia. Eikä olisi edes halunnut perustaa omalle nimelleen tätä kirkkoa.
Martti L. vain nosti esiin ne harhaopit, jotka katollisessa kirkossa silloin vallitsivat. Hän kumosi ne, oman henkensä uhalla. Jonka seurauksena syntyi tämä piskuinen Luterilainen kirkko. Perusta on yhä täysin sama.
VL-liike perustaa syntien anteeksisaamisen myös Jeesuksen vereen ja – nimeen. Joten heidänkin oppinsa perustuu aivan samaan. Siitäkin huolimatta etteivät hyväksy muita.
Pekka: ”Martti L. vain nosti esiin ne harhaopit, jotka katollisessa kirkossa silloin vallitsivat.”
Harhaopit??? Siis kenen mielestä harhaopit? Omastaanko? Ihminen se Lutherkin vain oli, ei mikään jumalallinen viisas, jolla olisi ollut kompetenssia kertoa mikä on harhaoppi ja mikä oikea oppi. Kunhan uudisti kristinuskoa oman makunsa mukaan. Voisitko perustella Pekka, miksi esimerkiksi katoliaisuus on harhaoppi – ja sen miksi luterilaisuus ei ole?
Ei mistään uskonopista voida puhua oikeana tai vääränä oppina, koska kaikki uskonnot ja niiden suuntaukset perustuvat ihmisten subjektiivisiin uskomuksiin. Jokainenhan voi ihan vapaasti valita uskontonsa ja sen suuntauksen ihan vapaasti oman makunsa mukaan – tai olla valitsematta mitään. Kaikki uskonnot ovat yhtä oikeita – tai vääriä. Kukaan elävä ihminen ei voi tietää – vain uskoa voi.
Risto Tuori ansaitsee kiitoksen siitä, että hän pohtii mahdollisuuksia avata se jumi, johon kirkko on ajautunut. En kuitenkaan näe, että ratkaisuksi riittäisi erillinen siunauskaava samansukupuolisia pareja varten. Sen aika on mennyt ohi.
Itse kullekin on – tai ainakin pitäisi olla – selvää, että kirkolliset vihkimiset ja siviiliavioliittojen siunaamiset jatkuvat, tuomiokapituleihin tehdään valituksia, ja ne joutuvat päättämään, rankaisevatko vaiko eivät. Ja jos rankaisevat, jatkoa seuraa hallinto-oikeuksisa.
Jos tämä kehityskulku halutaan puhaltaa poikki, Eila Helanderin ehdotus on oikeastaan ainut tällä haavaa näkyvillä oleva ratkaisu. Se on hhyvin lähellä sitä, mihin Norjan kirkko päätyi pari kolme vuotta sitten kirkolliskokouksen päätöksellä.
Norjassa ei papit vihkineet samaa sukupuolta olevia pareja ennen kun siihen oli lupa.
Sama voisi toimia suomessakin.
Ei siihen tarvita kuin jämäkkyyttä: Tämä syksy mennään varoituksilla ja mikäli virkavelvollisuuksien vastaiset vihkimiset jatkuvat, niin sitten keväästä alkaen virkoja hyllylle. Asiasta varmaankin valitettaisiin hallinto-oikeuteen, joka sata varmasti jättää sanktion voimaan, sikäli jos ko. henkilöllä on jo alla lainvoimainen varoitus. Mikäli joku silti jatkaa vihkimisiä vielä oikeusprosessin aikana, niin sitten kirkkolain sallima vältön tilapäinen toimituskielto.
Jotakin satoja jäsenyyseroja varmaankin tulee, mutta lähinnä sellaisia henkilöitä, jotka muutoinkin harkitsevat jäsenyyden jättämistä. Näin tilanne saadaan kuitenkin rauhoitettua. Muutoin löytyy aina joku uhmapää, joka ei piittaa piispojensa laillisesta kaitsennasta.
Sikäli kun kirkolliskokous myöhemmin muuttaa kirkon vihkikäytäntöä, voivat mahdolliset virkansa menettäneet papit anoa sitä takaisin. Todennäköisesti siinä tilanteessa saisivat, sikäli kun muutoin olisivat valmiit palaamaan piispojensa kaitsentaan.