Olennaisin kysymys kirkkomme tulevaisuudessa ei ole kirkollisten riittien muodoissa eikä tavassa jolla kirkkomme kohtaa erilaisia ihmisryhmiä. Näiden rinnalla paljon olennaisempaa on, pyrkiikö kirkko edelleenkin omassa toiminnassa täyttämään sille laissa asetetun tehtävän. Uskotaanko ja opetetaanko kirkossa edelleen kirkkolain 1 luvun 1 § määräämällä tavalla.
Aikamme kirkkoa voisi verrata munaan. Aidossa munassa on sisällä valkuainen ja ruskuainen. Jos munankuoreen tehdään pieni reikä ja valutetaan sisältö pois, jää jäljelle tyhjä kuori. Ulkoapäin tämä kuori näyttää edelleen munalta, mutta sellaisenaan se kelpaavat vain koristeeksi. Asia muuttuu jos tyhjän kuoren sisään laitetaan uusi sisältö, vaikkapa valuttamalla se täyteen suklaamassaa. Kuten aidossa munassa, myös suklaamunassa on sisältö. Suklaamuna sisältää makeaa massaa.
Näin valvomisen sunnuntaina on hyvä pohtia kumpi kuvaus vastaa paremmin sitä kirkkoa jonka me itse koemme omaksemme. Kumman siis valitsemme, aidon munan vai suklaamunan?
Miten on? Uskommeko kuten kirkkomme katekismus meille opettaa, Isään Kaikkivaltiaaseen luojaan ja Jeesukseen Kristukseen meidän syntiemme sovittajaan? Uskommeko siis että kolmiyhteinen Jumalamme tuli meidän pelastuksemme tähden Jeesuksessa Kristuksessa ihmiseksi ja kuoli ristillä, jotta meillä olisi iankaikkinen elämä? Uskommeko olevamme syntymästämme asti syntisiä ja ettemme omin voimin, omilla hyvillä teoillamme voi pelastua, vaan Pyhä Henki, Herra ja eläväksi tekijä, antaa meille tämän pelastavan uskon.
Jos kirkkomme luopuu tästä uskosta, on jäljellä vain tyhjät kuoret, siis joukko muotomenoja. Jos kirkkomme sanoittaa uskonsa jotenkin toisin, siis sellaisella tavalla johon uskontunnustus ei enää istu, on kirkkomme aito sisältö vaihdettu makeaan massaan.
Nikean uskontunnustus on tänään kirkossamme yhtä ajankohtainen kuin se oli silloin kun se ensi kerran kirjoitettiin. Meillä voi olla näkemyseroja Pyhän Raamatun lukutavasta ja joidenkin yksittäisten jakeiden tulkinnasta. Keskeistä kuitenkin on että pysymme siinä uskossa johon kristillinen kirkkomme perustuu.
Ei ristiä voi kantaa muut kuin Jeesus itse. Me emme ole Jumalia, emmekä siksi kykene seuraamaan Jeesuksen esimerkkiä. Meidän osamme on ottaa vastaan ansaitsematon armo.
Luuk 14:sta suorastaan kehoitetaan ristin kantamiseen. Ei ole muuten Jeesukselle sovelias.
Jokaiselle on annettu sopiva risti.
Jukka ei kai sitten muistanut (??), että Jeesus kehotti itsekutakin seuraajaansa ottamaan ristinsä ja seuraamaan häntä.
Se tie kulkee pilkkaavien ja vihamielisten lomitse.
Siimon (se oli) Kyreneläinen ei ollut Jumala, mutta tuli pilkkaavaa maailman joukkoa vastaan. Hän auttoi Jeesusta kantamaan ristiään. Olisiko siinä jotain esikuvaa Jeesuksen ystävälle, kulkea valtavirtaa, pilkkaavaa väkijoukkoa vastaan?
(Sorry, Ilkka sanoi jo varsinaisen asian)
Jorma
Oletin että tarkoitit ristin kantamisella Jeesuksen ristinkuolemaa.
Simon kyreneläinen tosiaankin kantoi Jeesuksen ristiä (esim. Matt 27:32), mutta hän ei kuollut syntiemme puolesta. Josef arimatialainen tarjosi Jeesukselle hautapaikkansa, mutta hänkään ei sovittanut meidän syntejämme. Vain Jumala itse saattoi Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa sovittaa syntimme.
Simonin esimerkki kertoo jotakin sinulle ja minulle. Se kertoo, missä on meidän paikkamme, missä joukossa seisomme.
Puhuessani rististä en ottanut puheeksi sovintokuolemaa sinänsä, vaan jotain muuta: mitä on elämä Jumalan lapsena.
Mielessäni oli se, että ristille katsominen merkitsee monta asiaa.
Se kertoo myös siitä, mitä armo on maksanut, se kertoo siitä mitä me olemme hänelle tehneet.
Minusta ei ole riittävästi sanottu, jos todeetaan syyllisyytemme tulleen ripustetuksi ristille.
Lakia ei näet ole kumottu, ja se tekee syylliseksi kaikki ne, jotka edelleen ovat lain alla. Siksi Paavali muistelee, että käskysana herätti synnin elämään ja hän kuoli. Lain alaisena voi elää kastettukin.
Ilkka Kanniainen
Kristus kehottaa seuraajiaan kantamaan kukin omaa ristiään tarkoittaen niitä koettelemuksia, mitä kristityn osaksi on annettu. Viime kädessä tämä tarkoittaa myös valmiutta kuolemaan Kristuksen nimen tähden, mutta se ei suinkaan tarkoita omatekoista hakeutumista marttyyrin osaan. Martyyrinäkään Kristuksen seuraaja ei ota kantaakseen juuri sitä ”ristiä”, joka Kristuksen osaksi tuli.
Kristus tuli maailmaan kuollakseen meidän puolestamme ja sen hän myös teki.
Minusta se on juurikun riitävästi sanottu, koska emme pelastu lain tekojen kautta.
Lakia ei tosiaan ole kumottu ja se joka elää edelleen lain alla ei voi pelastua.
Anteeksi, että olen sitkeästi tuonut esiin tahtomaani asiaa!
En haluaisi ruveta ainakaan pahantahtoisesti väittelemään.
OLen todellakin siinä ymmärryksessä, että lakia ei ole kumottu.
Sinä tuot esille toista, parempaa ajatusta? Ettei se olisi antinomismia? Ei kai sentään!
Kristus on lain loppu jokaiselle uskovalle vanhurskaudeksi. Siis uskovalle vanhurskaudeksi.
Entä niille, jotka eivät ole uskovia?
Sitä ennen kuin ihmisestä tulee uskova tai jos/kun hän luopuu uskostaan/kasteensa armoliitosta, on hän lain alla, koska laki hallitsee häntä. (Room 8: – jos nimittäin ei olla Jumalan mieleen, ollaan varmasti täysin lain alaisena.
Siellä missä ei ole lakia, siellä syntiä ei lueta, sanoo muistaakseni Paavali jossain.
Jeesus kuitenkin käski saarnata parannusta.
En ymmärrä, miten se voi ollenkaan olla mahdolllista, jos syyllisyyttä tai lakia ei ole? Saarnata parannusta, ilman lakia tai muistutusta syyllisyydestä? Tätä seikkaa korostin eka kommentissani.
Ristin päälle naulattu syyllisyys koskee siis niitä, jotka ”Kristuksessa Jeesuksessa ovat”.
Uskallan itseni lukea tähän joukkoon. Kuitenkin minuakin varten on vielä olemassa laki kertomassa siitä, mikä on Jumalan tahto.
Siitä täällä puhuttiin eräällä toisella palstalla lain kolmantena käyttönä.
Jorma
Ajatuksenkulussasi saattaa koitua ongelmaksi syyllisyyden ulkoistaminen maailman muille ihmisille.
Silloin jos alkaa itse pitää omaa polkuaan moitteettömana, mutta näkee vikoja muiden polulla, on aika kääntyä jälleen Herran puoleen ja polvistua ristin ääreen. Meistä kukaan ei kykene elämään täysin Herran mielen mukaista elämää vaikka haluaisimme ja mikäli olemme itsellemme rehellisiä, meidän on syytä myöntää ettemme aina edes halua. Silti laki on laki ja me olemme sille vajaamittaisia, mutta pelastumme Kristuksen armosta.
Katuva julkisyntinen on lähempänä Herraa kuin katumaton salasyntinen. Muita mittaileva omavanhurskas herätyskristitty ei ole sen parempi Kristuksen seuraaja kuin katumaton julkisyntinen.
Minusta kommenttisi osuu pahasti asian viereen, Jukka. Siinä on se haittapuoli, että se on ikäänkuin lausunto antinomismin puolesta.
Minähän puhun yleisellä tasolla siitä, mitä esim. Room 8. opettaa.
Minun kohdallani opettavainen määritelmäsi julkisyntinen ja salasyntinen tuntuu todella hassulta.
Pohdintani koski sitä, milloin olemme Kristuksessa Jeesuksessa ja milloin ei. Se on Paavalin kirjeen aiheena. Siihen julkinen tai salainen syntisyys ei tuo muutosta suuntaan tai toiseen. Ero riippuu siitä, ollaanko Hengen vaiko lihan johdatuksessa. Kirkossamme on iso harha siinä, että opetaan kasteen riittävän, sen jälkeen seuraavat 100 v. on turvattu, eli miten tahansa.
Tästä ajatuksesta uudet eettiset ratkaisut lähtevät.
Hengen johdatuksessa eläminen merkitsee elämää Pyhän Hengen johdatuksessa. Se on elämää syntisenä, julkisena tai salaisena ja myös omalta itseltä salattuna, mutta se on elämää parannuksessa ja rakkaudessa suhteessa Jumalan tahtoon ja lähimmäiseen.
Sinun sanasi osoittaa minut arvottomaksi, mutta turvani on heikkonakin Jeesus Kristus.
Elämä lihan johdatuksessa taas merkitsee piittaamattomuutta ja myös vihaa ja itsekkyyttä suhteessa Luojaan ja lähimmäiseen, korvansa sulkevaa omaatuntoa lain sanan tullessa omia etuja kohti, jatkuvaa kissanhännänvetoa Jumalan sanan kanssa tyyliin: ”onko Jumala todella sanonut niin jne”
Oma syntisyys ei ole ihmiselle paljastunut tai sitten hän tuudittautuu Jumalan suurpiirteisyyteen tai omiin toimiinsa.
Mitä kaste merkitsee?
Se merkitsee, että meissä elävä vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen ja että sen tilalle tulee joka päivä nousta uusi ihminen, joka elää vanhurskaudessa ja puhtaudessa iankaikkisesti Jumalan edesä
(Katekismus)