Olennaisin kysymys kirkkomme tulevaisuudessa ei ole kirkollisten riittien muodoissa eikä tavassa jolla kirkkomme kohtaa erilaisia ihmisryhmiä. Näiden rinnalla paljon olennaisempaa on, pyrkiikö kirkko edelleenkin omassa toiminnassa täyttämään sille laissa asetetun tehtävän. Uskotaanko ja opetetaanko kirkossa edelleen kirkkolain 1 luvun 1 § määräämällä tavalla.
Aikamme kirkkoa voisi verrata munaan. Aidossa munassa on sisällä valkuainen ja ruskuainen. Jos munankuoreen tehdään pieni reikä ja valutetaan sisältö pois, jää jäljelle tyhjä kuori. Ulkoapäin tämä kuori näyttää edelleen munalta, mutta sellaisenaan se kelpaavat vain koristeeksi. Asia muuttuu jos tyhjän kuoren sisään laitetaan uusi sisältö, vaikkapa valuttamalla se täyteen suklaamassaa. Kuten aidossa munassa, myös suklaamunassa on sisältö. Suklaamuna sisältää makeaa massaa.
Näin valvomisen sunnuntaina on hyvä pohtia kumpi kuvaus vastaa paremmin sitä kirkkoa jonka me itse koemme omaksemme. Kumman siis valitsemme, aidon munan vai suklaamunan?
Miten on? Uskommeko kuten kirkkomme katekismus meille opettaa, Isään Kaikkivaltiaaseen luojaan ja Jeesukseen Kristukseen meidän syntiemme sovittajaan? Uskommeko siis että kolmiyhteinen Jumalamme tuli meidän pelastuksemme tähden Jeesuksessa Kristuksessa ihmiseksi ja kuoli ristillä, jotta meillä olisi iankaikkinen elämä? Uskommeko olevamme syntymästämme asti syntisiä ja ettemme omin voimin, omilla hyvillä teoillamme voi pelastua, vaan Pyhä Henki, Herra ja eläväksi tekijä, antaa meille tämän pelastavan uskon.
Jos kirkkomme luopuu tästä uskosta, on jäljellä vain tyhjät kuoret, siis joukko muotomenoja. Jos kirkkomme sanoittaa uskonsa jotenkin toisin, siis sellaisella tavalla johon uskontunnustus ei enää istu, on kirkkomme aito sisältö vaihdettu makeaan massaan.
Nikean uskontunnustus on tänään kirkossamme yhtä ajankohtainen kuin se oli silloin kun se ensi kerran kirjoitettiin. Meillä voi olla näkemyseroja Pyhän Raamatun lukutavasta ja joidenkin yksittäisten jakeiden tulkinnasta. Keskeistä kuitenkin on että pysymme siinä uskossa johon kristillinen kirkkomme perustuu.
Suynnintunnustus ja synninpäästö tavanvuoksi tai anteeksiantoaitomaattina, ansaitsee jonkin ajatuksen.
Kun Paavali puhuu ehtoollisesta ja sanoo saaneensa asetussanat suoraan Herralta, niin ehkä me uskomme, että hän puhuu totta.
Siinä on valtava yhteys, kun hän saa saman sanamuodon, joka ensimmäisen kerran käytettiin, mutta siinä on lisäys.
Tämä lisäys järisytti minua, kun jossain se luettiin siitä kelvottomasta nauttimisesta. Sitä kannattaisi miettiä mitä meidän on siinä muistettava, kun otamme vastaan Hänen ruumiinsa ja verensä.
Tämä meidän pitää muistaa ja viimekädessä tästä on vastuussa jokainen seurakuntalainen itse.
Keskiössä on siis risti.
Kaikki mikä turhentaa sitä, on harhaa. Kaikki mikä velvoittavana laitetaan siihen lisää on sekin harhaa.
Joo, aika monta kirjettä Uudessa testamentissa on sitä turhentamassa ja harhaisuutta lisäämässä.
Poistavat varmaan haitallisina, kun saadaan tämä kirkon uudistus kondikseen.
Jorma
Kertaa toki Room. 3:21-31 ja Room. 5:1-21
Tärkeä huomio kuitenkin tulee myös Room 6:1-14
Emme siis vältä syntiä siksi, että armo otettaisiin meiltä syntiemme tähden pois. Mitä toivoa meillä silloin olisi, emmehän kuitenkaan kykene synnittä elämään. Vältämme syntiä siksi, että tahdomme elää Jumalalle Jeesuksessa Kristuksessa.