Eduskunnan hallintovaliokunta on 1.4.2020 palauttanut kirkkolain kokonaisuudistuksen kirkon uudelleen valmisteltavaksi. Uusi ehdotus saa sisältää vain perustuslain 76 §:n mukaisesti kirkkolain alaan kuuluvia säännöksiä. Tästä syystä osa säännöksistä on siirrettävä kirkkojärjestykseen ja osa muuhun mahdolliseen kirkolliseen lainsäädäntöön. Lisäksi on tarkasteltava, mikä osa yleisestä lainsäädännöstä koskee myös kirkkoa. Valiokunnan näkemyksen mukaan kirkkolakiehdotuksen käsittelyn yhteydessä siihen jatkossa tehtävien muutosten käsittelyä on syytä helpottaa.
Perustuslain 76 §:n mukaan kirkko päättää lakiesityksen sisällöstä, ja eduskunta joko hyväksyy lain tai on sen hyväksymättä. On siten varsin poikkeuksellista, joskaan ei suoranaisesti kiellettyäkään, että eduskunnan hallintovaliokunta asettaa etukäteen ehdot, joiden vallitessa lakiesitys voitaisiin hyväksyä. Kaiken huipuksi valiokunta loukkaa vakavasti kirkon lainsäädäntöautonomiaa neuvomalla kirkkoa helpottamaan kirkkolain säätämisjärjestystä, mikä käytännössä tarkoittanee määrävähemmistövaatimuksen muuttamista!
Perustuslakivaliokunta huomautti, ettei varsinkaan kirkkolain 1 luvun 2 § (ns. tunnustuspykälä) kovin hyvin sovellu eduskunnan säätämään lakiin, mutta se voi olla tärkeää kirkon uskonnollisen identiteetin kannalta. Näin onkin, mutta sen lisäksi tunnustuspykälä merkitsee, että myös maallisten tuomioistuimien on otettava kirkon tunnustus huomioon kirkkolain tai kirkkojärjestyksen säännösten soveltamisessa. Kirkkolain tunnustuspykälään on lisäksi suora viittaus esimerkiksi pappisviran velvollisuuksia koskevassa kirkkolain 5 luvun 3 §:ssä. Asian tärkeyttä kuvastaa myös kirkkojärjestyksen 1 luvun 1 §, jonka mukaan ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”
Entä nyt? Menikö kirkolliskokouksen nyt loppuvan kauden suurin lainsäädäntötyö kokonaan hukkaan? Ei välttämättä, jos tyydytään tekemään vain perustuslakivaliokunnan vaatimat tärkeimmät korjaukset ja pidetään kiinni kirkon vakiintuneesta perusoikeudellisesta asemasta ja lainsäädäntöautonomiasta.
Jos sen sijaan ryhdytään selvittämään, mitkä asiat eduskunnan hallintovaliokunnan mukaan on siirrettävä kirkkolain alaan kuulumattomina kirkkojärjestykseen, niin aikaa tarvitaan huomattavasti enemmän. Silloin on syytä ottaa esiin OTT Pekka Leinon kirjalliseen tuotantoon alkaen väitöskirjasta (Kirkkolaki vai laki kirkosta) vuodelta 2002, ja asettaa uusi tulevaisuuskomitea pohtimaan kirkon olemusta kansankirkkona, tunnuskirkon luontoisena uskon yhteisönä tai julkisoikeudellisena virastokirkkona. Tämäkin pitää tehdä kirkon lähtökohdista, eikä ulkopuolisten painostamana.
Risto Tuori
asianajaja, oik.lis. Sastamala
Ilman tuota määrävähemmistösääntöä kirkolliskokous olisi todennäköisesti pystynyt kirjaamaan kirkkojärjestykseen, että kirkollisen vihkimisen edellytyksenä on, että aviopari on keskenään eri sukupuolta. Tuolla kirjauksella oltaisiin ratkaistu se oikeudellinen katastrofi, jossa korkein hallinto-oikeus tällä hetkellä ratkaisee asiaa, jota kirkon omat päättäjät olivat kykenemättömiä ratkaisemaan.
Eduskunnan tai sen valiokunan ei tarvitse olla se elin joka kirkkoa neuvoo. Mielestäni kirkon pitäisi itse ymmärtää, että tuo määrävähemmistösäännös halvaannuttaa kirkon päätöksenteon ja on omiaan johtamaan siihen mielikuvaan, että kirkolliskokousedustajat kokoontuvat kaksi kertaa vuodessa juomaan kahvia, mutta mitään päätöstä ei saada mistään asiasta aikaiseksi kirveelläkään.
Risto Tuori on kirjoituksessaan ottanut esille Erittäin tärkeän asian kirkkolakijärjestelmän kannalta. Asian tärkeydestä johtuen kirjoitan asiaan liittyen erikseen pitemmän kommentin ja tarjoan sitä Kotimaa24:ään ja Kotimaa-lehteen.
Huomionne kaffittelusta lounastamisten välissä on varmasti oikea ja asiaa. Toki tuttujen näkeminen piristää muistoissa ja uudet Ihmiset päättämässä ovat mukava huomioida. Piispojen tapaamisen uskon olevan myös luottamusasian huippukohtia.
Mitä sitten ehdottamaanne kirjaukseen tulee avioasiasta, se ei käy kun Ihmisiä tulee kohdella samanarvoisesti eikä samanarvottomasti.
Yhdyskuntana kirkko voi vapaasti sanella ymmärryksensä avioasiasta ja silloin valtion lainsäätäjä ei asiaan puutu.
Samansukupuolisessa konsensuksen vahvistamisessa avioasiassa työ ei nyt olisi suuri kun toiselta osapuolelta ei tarvitsisi kysyä todistusta sterilisaatiosta kuten kuurolta kihlaparilta aina 1960.tä luvun loppuun.
Mitä tulisi syntyvän yhdyskunnan nimessä sitten huomioida on seuraava.
Luterilainen kehys voi olla mukana, mutta harva tulee ajatelleeksi että ”Suomen” sana on jätettävä pois.
Tätä ei ehkä uskota, mutta arvelen ettei mene läpi.
Edellinen liittyy siihen asiaan että samansukupuolisen konsensuksen vahvistamisesta yhdyskunta kieltäytyy, ja kirjaa vihkivänsä vain todistettavasti erisukupuolisia, vaatimukset täyttäviä, Herramme lapsia tulevaan säätyyn.
Voi tuntua pieneltä genetiivin ja inessiivin ero mutta voisi käydä ”Suomessa Luterilaisuutta tunnustava yhdyskunta”, sitten ”Luterilaisuuden perilliset Suomessa yhdyskunta”, sitten ”Vanhan kirkon Luterilainen suuraanto Suomessa yhdyskunta”, nämä vain suuntaa antavina.
Kuitenkin genetiivin käyttö ei onnistu kun valtiovalta on hyväksynyt Ihmisten samanarvoisen katsomisen kuin ymmärtämisen Ihmisten käyttäytymisessä pariutumisen asiassa.
Näin yhdyskunta ei voi sanoa olevansa Suomen ____ yhdyskuntana huolimassa avion vahvistamisista tahtonsa mukaan kieltämällä oikeuden sitä pyytäviltä kuten voisi ymmärtää.
Nythän näemmä sitten korkeampaa harkintaa kun sitä on tullakseen.
Mitä avioliittoon vihkimiseen tulee olen täsmälleen samaa mieltä, että ev-lut kirkon tulisi vihkiä kaikki avioparit, jotka täyttävät kirkkojärjestyksen ehdon eli ovat rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä.
Nostin asian vain esiin siitä, että määrävähemmistösäännön on hallintohimmeli, joka jumittaa kirkon päätöksentekoa. Tilanne jossa enemmistön tahto ei muodosta päätöstä vaan pieni vähemmistö pystyy pitämään kirkkoa panttivankinaan on kestämätön ja on jo nyt johtanut siihen, että päättäjien päätöksiä ei kunnioiteta vaan yksittäiset papit ja jopa seurakunnat tekevät irtiottoja.
”Mitä avioliittoon vihkimiseen tulee olen täsmälleen samaa mieltä, että ev-lut kirkon tulisi vihkiä kaikki avioparit, jotka täyttävät kirkkojärjestyksen ehdon eli ovat rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä.”
-Tässä juuri on nähdäkseni se ”virastokirkon” heikkous. (Jota aiemmin eräässä blogissa mainittu ateisti hyvinkin johdonmukaisesti kummasteli.)
Tällainen kirkko ei ole uskonnollinen yhteisö vaan virasto, joka toimittaa palveluja kun ”asiakkaat” täyttävät tietyt ehdot. Siis kirkko jossa teologia ei merkitse, ei usko, eikä palvomisen kohde, vaan kirkkojärjestys.
Jos taas teologialla on merkitystä, se on se puoli asiasta, joka tulisi aina ja joka kerta tuoda myös esiin.
> Jos taas teologialla on merkitystä, se on se puoli asiasta, joka tulisi aina ja joka kerta tuoda myös esiin.
Samaa sukupuolta olevan parin vihkiminen on mielestäni mitä suurimmassa määrin kristillisellä etiikalla perusteltavissa oleva teko. Risto Tuorin blogikirjoitus ei kuitenkaan käsittele avioliittoon vihkimisen teologiaa, joten en koe kohteliaaksi varastaa hänen kirjoituksensa kommenttiosiota asiasta väittelemiseen. Uskallan myös olettaa, että tässä väittelyssä ei tulisi ilmi mitään sellaista, mistä tälläkin palstalla ei oltaisi puhuttu jo lukemattomia kertoja.
”Samaa sukupuolta olevan parin vihkiminen on mielestäni mitä suurimmassa määrin kristillisellä etiikalla perusteltavissa oleva teko.”
-Kristillinen etiikka ja kristillinen teologia eivät ole sama asia.
Eikä ole syytä väitellä tässä yhteydessä asiasta. Mutta teologinen puoli on huomioitava, kaikissa asioissa joihin se kuuluu, ja joita kirkon sisällä käsitellään.
Positiivista ottaa esille kirkon asema, josta kiitokset blogistille.
Katson, että on jo korkea aika kaikin tavoin erottaa valtio ja kirkko toisistaan ja antaa kaikille ihmisille tasa-arvoinen ihmisarvostus. Me kaikki ihmiset olemme ihmisinä tasa-arvoisia syntymästämme alkaen.
Kuten olen jo aikaisemmin todennut, että kaikki uskonsuuntaukset voivat luonnollisesi organisoida oman toimintansa kunhan se vaan noudattaa yhteiskunnan lakeja ja järjestystä.
Eikö asia palauttamisessa liittynyt muutamaan asiaan järjestyksestä mitkä yritettiin ujuttaa lakiin. Lisäksi hallintovaliokunta vierasti hengelliseen aihepiiriin liittynyttä sanataidetta mikä jätti mielikuvitukselle liikaa mahdollisuutta tulkintaan käytännössä lakiin liittyen kirkon perusoikeudellisessa asemassa ja oikeudessa tehdä ehdotuksia kirkon lakiin.
Jos koko laki otetaan uudelleen arvioitavaksi, niin kannattaisi pohtia myös onko tarpeen käyttää virkasuhdetta palvelussuhteen muotona nykyisessä laajuudessaan. Missä määrin kanttorit tai nuoriso-ohjaajat käyttävät julkista valtaa?
Papeilla ja diakoneilla on omat vihkimysvirkansa, mutta ortodoksikirkon tapaan palvelussuhdemuoto seurakuntaan voisi heilläkin olla työsuhde.
Niinpä. Jo vuoden 2016 tulevaisuuskomiten mietintö esitti syösuhteisiin siirtymistä. Kirkkohallitus ja kirkon työmarkkinalaitos ”tutkivat” asiaa ja toesivat että ei ole syytä, hankalaa, työlästä valmistella… ei viitsitä.
Sinänsä en usko että kirkko jaksaa tässä asiassa tehdä muuta kuin välttämättömimmän ja päästään kitkuttelemaan eteenpäin. Niin kauan kuin minun aikanani on asiat niinkuin ne on aina olleet niin se riittää.
Jotta uskonnonvapaus toteutuisi nykyistä paremmin olisi lainsäädäntöä sekä luterilaisen ja ortodoksisen kirkon että myös muiden uskonnollisten yhteisöjen osalta kehitettävä siten, että uskonnollisilla yhdyskunnilla olisi oikeus ilman valtion viranomaisten puuttumista päättää hengellisen työn tekijöiden rekrytoinnista, ohjeistamisesta ja erottamisesta omien oppiensa ja traditioittensa perusteella. Nämä tehtävät ovat sen laatuisia, että yleisten tuomioistuinten asiantuntemus ei voi riittää ratkaisemaan kuka kelpaa ja kuka ei kelpaa semmoisiin tehtäviin, joissa on kysymys opin tulkinnasta seurakuntalaisille.
Juurikin näin, siksi uskonnon harjoittamisen asia omana yhdyskuntana on hyvä ajatus mennä eteenpäin.
Kirkkolain ja järjestyksen sotkeminen pilkkimisessä auttoi tätä kehitystä huomattavasti nyt palautetussa ehdotuksessa, ja asiaa toivottavasti seuranneessa jälkiarvioinnissa.
> olisi lainsäädäntöä sekä luterilaisen ja ortodoksisen kirkon että myös muiden uskonnollisten yhteisöjen osalta kehitettävä siten, että uskonnollisilla yhdyskunnilla olisi oikeus ilman valtion viranomaisten puuttumista päättää hengellisen työn tekijöiden rekrytoinnista, ohjeistamisesta ja erottamisesta omien oppiensa ja traditioittensa perusteella.
Seuraavaksi sitten varmaan vaaditaan myös sitä, että lainsäädäntöä olisi kehitettävä yritysten osalta siten, että yrityksilä olisi oikeus ilman valtion viranomaisten puuttumista päättää työntekijöiden rekrytoinnista, ohjeistamisesta ja erottamisesta omien käytäntöjensä ja liiketoiminnan tarpeiden perusteella. Globaalissa liiketoiminnassa yleisten tuomioistuimien ja ammattiyhdistysliikkeen asiantuntemus ei riitä.
Olen vahvasti sitä mieltä, että sellainen uskonnollinen yhdyskunta on läpeensä mätä, joka ei pysty toimimaan rikkomatta Suomen lainsäädäntöä.
Mikolle huomautan, että yrityksilläkin on oikeus päättää työntekijöiden ohjeistamisesta. Rekrytoinnistakin voi valittaa vain sillä perusteella, että työhöotossa on tapahtunut selvää syrjintää. Mieluisensa työntekijän yritys voi joka tapauksessa saada jos maksaa tuomioistuimen määräämän vahingonkorvauksen. Ja työnantajan ohjeistuksen tahallinen noudattamatta jättäminen on laillinen irtisanomisperuste. Kirkon erityispiirre on se, että pappisvihkimys aina perustuu piispan arvioon henkilön soveliaisuudesta, jossa persoonallisten ominaisuuksien lisäksi arvioidaan myös papiksi pyrkijän valmiutta sitoutua kirkon uskoon. Tätä oikeutta ei juurikaan ole kritisoitu. Hankalampi asia on se, että virkanimityksistä ja kirkkokurin soveltamisesta voidaan tuomiokapitulin päätöksistä valittaa maallisiin tuomioistuimiin, jolloin asioista voivat päättää jopa kirkkoon vihamielisestikin suhtautuvat tuomarit, eikä neutraalimmin suhtautuvillakaan ole yleensä edellytyksiä arvioida opillisten erehdysten vakavuutta.
Virantäyttölaki Troijan hevosena
Kun seurakuntaneuvosto valitsee henkilöitä kirkon virkaan, etusijalle tulee yleensä sellainen henkilö, joka on todettu ansiovertailussa pätevimmäksi. Valitsijoiden äänestyskäyttäytymiseen vaikuttaa kuitenkin myös heidän raamattunäkemys, sillä kirkon olemassaolo perustuu Raamattuun. Jos valitsijoiden enemmistöllä on sen sanomasta erilainen käsitys kuin ehdokkaalla, voi käydä niin, että vähemmän ansioitunut saa enemmän ääniä. Jos pätevin ohitetaan ja hän valittaa tästä hallinto-oikeuteen, siellä tehtävään päätökseen eivät vaikuta hengelliset näkökohdat.
Sen jälkeen kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan, Korkein hallinto-oikeus linjasi, että perustuslaki turvaa kirkon sisäistä autonomiaa, jolloin kaikilla uskonnollisilla yhdyskunnilla on itsenäinen oikeus päättää, vihkivätkö ne avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja. Tällöin tuomiokapitulin antamat varoitukset papeille, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevat parit avioliittoon, jäivät voimaan. Jostain syystä hallinto-oikeuden mukaan virantäytön perusteista päättäminen ei kuulu kirkon autonomian piiriin.
Jos hengelliset näkökohdat joudutaan ohittamaan valintatilanteessa, tämä avaa mahdollisuuden monenlaisten näkemysten omaavien viranhaltijoiden määrän lisääntymiseen kirkossa. Maallinen virantäyttölaki toimii silloin Troijan hevosena, jonka avulla liberaalien aatteiden kannattajien vaikutus kirkossa kasvaa.
Tulkitsen tähän astista keskustelua niin, että esimerkiksi Sahama ja Väisänen näkisivät kirkon muuttuvan enemmän tunnustuskirkoksi ilman nykyistä julkisoikeudellista asemaa. Mikko Nieminen taas korostaa kirkon velvollisuutta noudattaa yleisiä lakeja, joista avioliittolain 1.3.2017 voimaan tullut tasa-arvoista avioliittoa koskeva muutos sitoisi myös kirkkoa. Tämä voisi liittyä sellaiseen kansankirkko-näkemykseen, jossa kirkon pitäisi muuttaa opinkäsityksiään sen mukaan, mitä mieltä kansa kulloinkin on. Virastokirkko-näkemystä ei tähän asti ole tässä tainnut oikein kukaan puolustaa.
Kysymys ei ole siitä, että kirkko hakisi vapautta laajasti poiketa yleisistä laeista. Kysymys on siitä, että kirkon pitäisi mielestäni pyrkiä säilyttämään perustuslain sille antama oikeus omaan uskoon, järjestykseen ja hallintoon. Se merkitsisi paluuta lähemmäksi tunnustuskirkkoa ja kauemmaksi virastokirkosta kuten virkojen muuttamista Kivimäen esittämin tavoin työsuhteiksi. Tällaiset muutokset eivät onnistu nyt eduskunnasta palautettua kirkkolain uudistusta paikkailemalla, vaan sitä varten tarvitaan laaja-alainen valmistelutyö, jotta voidaan olla varmoja sen etenemisestä myös kirkolliskokouksessa. Ollaanko siihen valmiita?
Sen verran korjaan, että minä en ajattele siten, että kirkkomme pitäisi alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja sen tähden, että yhteiskunnan lainsäädäntö tällaisen mahdollisuuden antaa. Ajattelen, että kirkkomme pitää vihkiä samaa sukupuolta olevat parit siksi, että se on oikea tapa toimia.
Ajattelen, että kirkollamme on ja pitää olla autonomia toimia itse päättämällään tavalla Suomen lakien rajoissa. En kannata sellaista järjestelyä, jossa valtio kertoo kirkollemme mitä sen pitää tehdä tai ajatella kustakin asiasta. Tosin en 4 miljoonan jäsenen yhteisössä kannata sellaistakaan ajatusta, että jokin virallinen konklaavi pystyisi julistamaan jokaisesta eettisestä kysymyksestä ainoan oikean mielipiteen. Kirkko muodostuu seurakuntalaisista ja näin valtavassa yhteisössä on pakko hyväksyä tietynlainen moniäänisyys.
Henkilökohtaisesti irrottaisin kirkkomme järjestyssäännöt yhteiskunnallisesta lainsäädännöstä. Käsitykseni mukaan eduskunta ei vahvista minkään yrityksen yhtiöjärjestystä eikä yhdistyksen järjestyssääntöjä. Vaikea nähdä, mikä lisäarvo on lähettää kirkkolaki eduskunnan hyväksyttäväksi ja julkaista se Suomen säädöskokoelmassa.
Niin, kirkkolakihan ennen”valtiokirkossa” synnytettiin turvaamaan seurakuntaisten oikeutta harjoittaa uskontoaan. Tälläin huomattava osa kansasta kuului kirkkoon.
Nyt tilanne muuttuu hyvää vauhtia, ja kirkkolain vahvistaminen osin ei ole johdonmukaista, vaan puolustusasiaa etujen säilyttämisessä lain tuomissa kuin suomissa etuuksissa. Teologia kulkee siinä mukavasti mukana.
Kiitos Mikko selvennyksestä. Avioliittokysymyksestä olemme eri mieltä, mutta ei anneta sen häiritä. Mutta mikäli ajatuksesi on se, ettei kirkko tarvitse lainkaan kirkkolakia, niin sitä en ymmärrä. Jos vertaat kirkkoa osakeyhtiöihin, osuuskuntiin, säätiöihin, yhdistyksiin, tiekuntiin ja moniin muihin yhteisöihin, niin onhan niilläkin omien sääntöjensä, yhtiöjärjestysten yms. lisäksi omat lakinsa. Esimerkiksi perustulain 80 § edellyttää, että yksilön oikeuksiin vaikuttavista asioista pitäisi säätää lailla. Kirkon erityisasema perustuslaissa perustuu pitkälti sen aikaisempaan valtiokirkkoasemaan, josta edelleenkin on rippeitä jäljellä. Blogissani kysyn, ollaanko tähän tyytyväisiä, ja jos ei, niin mihin suuntaan kirkkoa pitäisi kehittää.
> Mutta mikäli ajatuksesi on se, ettei kirkko tarvitse lainkaan kirkkolakia, niin sitä en ymmärrä.
Tarkoitin sitä, että mielestäni olisi luontevampaa, että evankelis-luterilainen kirkko olisi aatteellinen yhdistys kuten lähes kaikki muutkin uskonnolliset yhdyskunnat Suomessa. Ja että sillä olisi omat järjestyssääntönsä kuten lähes kaikilla muillakin uskonnollisilla yhdyskunnilla Suomessa.
Pointtini oli se, että en näe lisäarvoa siinä, että evankelis-luterilaisen kirkon järjestyssäännöt on kirjattu lain muotoon jolloin ne vaativat eduskunnan hyväksynnän. Eihän muutkaan uskonnolliset yhdyskunnat kierrätä sääntöjään eduskunnan kautta (ortodoksista kirkkoa lukuunottamatta).
Tarkennan vielä edellistä kommenttia eli ajatukseni on se, että evankelis-luterilainen kirkko toimisi rekisteröitynä uskonnollisena yhdyskuntana, siihen sovellettaisiin uskonnonvapauslakia ja kirkkolain sijaan vastaavat asia kirjattaisiin yhdyskuntajärjestykseen.
Kirkon tulevaisuuskomitea hahmotteli myös mahdollisuutta luopua kokonaan kirkon julkisoikeudellisesta asemasta pitämättä sitä kuitenkaan kirkon kannalta hyvänä tavoitteena, vaikkakin sillä voisi olla hyviäkin vaikutuksia seurakuntien yhteisöllisyydelle. Muutos olisi komitean mukaan dramaattinen ja vaikea sisältäen monia ongelmia mm. seurakuntien rahoituksen, hautaustoimen ja kiinteistömassan ylläpidon kannalta. Luulenpa myös, että samalla syntyisi kaksi yhdistyskirkkoa, toinen, joka ei hyväksyy naispappeuden ja samaa sukupuolta olevien vihkimisen, toinen, joka ei hyväksy kumpaakaan. Osa kristityistä kenties siirtyisi ortodoksiseen tai katoliseen kirkkoon. No, joka tapauksessa tänään tulleen uutisen mukaan kirkkohallitus aikoo aloittaa kokonaan uuden kirkkolain valmistelun, joten vielä ei kannata valmistautua kirkkolain hautajaisiin.
Piti kirjoittaa, että toinen hyväksyy naispappeuden ja samaa sukupuolta olevien vihkimisen, toinen ei kumpaakaan.
Hälytyskellojen pitäisi soida, kun katsomme kirkon alennustilaa, arjen asioissa, sekä hengellisellä tasolla. Saarnat ovat kuivahkoja, korkeintaan 10-15min. Luotua palvotaan enemmän kuin Luojaa. Samaasykupuolisten liitot nostetaan arvoon arvaamattomaan, joka on kauhistus Jumalan silmissä.
esim. Room. 1: 21–32.
Pappien seksuaalinen siveettömyys: Avioero ja siveettömyys tulevat yhä yleisemmiksi pappien keskuudessa. Yhä lukuisammat papit sekaantuvat sukupuolijuttuihin ja jättävät pappeuden. Toiset jatkavat papinvirassaan, mutta ovat silti mukana salaisissa paheissaan. Pappien keskuudessa avioero ei enää ole häpeämerkki. Kirkoissa ja jumalanpalvelijain keskuudessa on tapahtumassa ”pehmeneminen avioeron puolesta. Tämä kehityksen kulku ei ole pysäytettävissä, vaikka asenteenmuutokset ovatkin hitaita.
Kirkko toivottaa homot ja lesbot tervetulleiksi: Näen tämän kirkon ”ymmärtämyksen” valepuvuvussa hyväksyvän homot ja lesborakkautta eivätkä vain toivota sitä tervetulleeksi, vaan rohkaisevat harjoittamaan sitä. Homo- ja lesbopareja asetetaan virkoihin ja heille annetaan vaikutusvaltaisia paikkoja tässä kirkko- unionissa, ja heitä tervehditään uudenlaisina uranuurtajina, jotka esittävät uusia käsityksiä rakkaudesta ja evankeliumista. Kirkko mukautuu ihmisen lihan heikkouksiin ja lähtee rohkaisemaan ihmiskuntaa synnissään. Syyllisyyskomplekseista syytetään vanhanaikaisia synnin tuomitsevia saarnaajia, koska nämä sanovat suoraan, mitä ajattelevat niiden ihmisten teoist, joiden pitäisi saada apua ja neuvoa. Uudenlaisin opetuksin yritetään valistaa ihmisiä elämään ongelmiensa kanssa ja jopa nauttimaan heikkouksistaan ”Jumalan lahjoina”.
Me kelpaamme Jumalalle yksin uskosta. Ja me pelastumme yksin armosta, emme sen perusteella noudatammeko 1800-luvun seksuaalietiikkaa tai mitään muutakaan yhteiskunnallista kunkin ajan mukaista trendiä.