Pirkko Jalovaaran toimintaan liittyvä keskustelu taannuttaa kirkkoherrat sparraavista rinnallakulkijoista kyttääviksi portinvartijoiksi. Se on surullista.
Vaikka Jalovaara ei lainkaan liity minuun eikä Jalovaara ole vieraillut Lopella vuosikausiin, minulta on kirkkoherrana pyydetty kannanottoa alueelliseen sanomalehteen. Toimittaja kysyi kantaani demoneita myöten koko soppaan ja siihen, päästäisinkö Jalovaaran pitämään tilaisuutta Lopen kirkkoon jos joku ehkä joskus saattaisi keksiä kutsua hänet. Viranomaiselta voi nähkääs pyytää pikapäätöstä, jonka voi antaa asianosaiselle eli Jalovaaralle itselleen tiedoksi sanomalehden kautta.
Jalovaara vierailee ensi viikolla lähiseurakunnan rukousillassa. Kirkkoherra on lukenut puheen etukäteen. Mutta kuvitellaanpa, että henkilö X menee Jalovaaran luokse ja kertoo olevansa riivattu. Jalovaaralla on ehkä 30 sekuntia aikaa kohdata hätää kärsivä ihminen ja samalla osoittaa eturivissä istuvalle kirkkoherralle ja vahtivuorossa oleville toimittajille kuinka toimii vastuullisesti ja koko kirkon 2000-vuotisen opin ja tradition mukaisesti. Keskittyä ihmiseen ja hänen hätäänsä, samalla kun tietää olevansa tarkkailun keskipiste ja että muutamat kaivelevat aineksia lööppiin.
Siinä on Jalovaaralla kaikki epäonnistumisen edellytykset. Jumalan ihme on, että kukaan viitsii tässä tilanteessa lähteä pitämään tällaista tilaisuutta rukoillakseen ja auttaakseen hätää kärsiviä.
Espoon kirkkoherrat ovat linjanneet todella viisaasti rukousiltojen periaatteita. Mutta hei haloo, kuka kirkkoherroista ehtii todella perehtyä siihen, onko Jalovaaran opetus kirkon opin mukaista ja seurata töllöä ja radiota että voi arvioida ovatko esiintymiset linjassa kirkossa tapahtuvan julistuksen kanssa?
Viranomaisen (kirkkoherra) on tehtävä perusteltuja päätöksiä muutoksenhakumahdollisuuksineen, jotta kansalaisen yhdenvertaisuus viranomaisen edessä toteutuu. Ja perustellun päätöksen tekeminen vaatii aikaa ja istumalihaksia. Lukekaas vertailun vuoksi vaikka tuolta, miten ”opissa pysymistä” arvioidaan. Ei ihan siinä ajassa jonka toimittaja viitsii odottaa puhelimessa.
Ja samaan aikaan homoilta 2010 osoitti, että kirkon on pakko reagoida nopeasti.
Jos kyse olisi yhdestä Jalovaarasta, voisi vielä onnistua. Mutta katsokaapa Helsingin keskustan kirkkoja joissa vieraita käy jopa useita viikossa. Kirkkoherra ei kohta muuta teekään kuin tonkii virheitä ja poikkeamia vierailijoiden opetuksesta ja konserttien ja näytelmien sekaan ujutetuista pyhänhäväistyksistä. Samalla kirkkoherra hoitaa osaltaan hallintoa, seurakuntaelämää ja on lisäksi Isä Camillona joka pellonkulmalla keskustelemassa rypsin satonäkymistä ja ratikkapysäkillä hymyillen toivottavassa Siukkiksia.
Älkääs siis ihmetelkö jos kirkoissa ei järjestetä jatkossa juuri mitään jos tilaisuuden järjestäminen vaatii pitkät litaniat kiinteistön turvallisuudesta, elintarviketurvallisuudesta, kaikenlaisista uhkakuvista ja kaiken lisäksi puolen gradun mittaisen teologisen viranomaisselvityksen vierailijan teologiasta. Ja miksi pitäytyä vain vierailijoiden teologiaan kun omatkin työntekijät välillä töräyttelevät vähän laajalla skaalalla sitä tai tätä.
Seurakunta kokoontuu ihan luontevasti ystävien kesken kodeissa, kuppiloissa ja nuotiopaikoilla. Mutta kirkosta on tullut maailman vaarallisin paikka, joka vaatii kyttäävän kirkkoherran vahtimaan mitä siellä tapahtuu.
En siis ihmettele, jos kirkkoherran virkoihin ei ole ihan hirveätä tunkua.
—
Suomen Kansa vuonna 2013 on medialukutaitoisempaa kuin koskaan. Silti julistukseen suhtaudutaan kuin Seitsemän veljeksen aikaan, jolloin kansa oli tyhmää ja nielaisi kaiken mitä saarnaaja sattui sanomaan. Luupäiset veljekset tavailivat aapeeseetä lukkarin opissa. No, eipä veljeksillekään ihan tainnut lukkarin moraalisaarna tarttua päähän ilman suodattamista ja omaa ajattelua. Mutta aika kultaa muistot, vanhoina hyvinä aikoina asiat olivat ihan toisin.
Nyt Suomen nuorisolle ei saa pitää esillä ahdistavaa Tosi Rakkaus Odottaa –kampanjaa tai Maata Näkyvissä –festareiden ahdistavaa opetusta. Myös Rebekka Naatus ja Kai Sadinmaa ovat kovin vaarallisia. Jokuhan voi vaikka uskoa heitä. Jos hurahtaa niin voi onneksi tarkistaa Facebookista, Suomi24.fi:stä, demi.fi:stä tai vaikka Vapaa-ajattelijoiden sivuilta. Aina joku lyö vastapalloon.
Suuri enemmistö kansasta osaa suhtautua erilaiseen puheenvuoroihin ja totuuden töräytyksiin kriittisesti. Suurin osa ihmisistä ei mene rikki vaan pitää julistajaa höpsönä, jos tulee turhan sammakkopitoista tekstiä.
Mutta ongelma ei olekaan enemmistö vaan se särkyneiden joukko. Se joukko heikkoja, haavoittuvia, sairauden ja mielenterveyden, oman identiteettinsä kanssa kipuilevia, joiden elämä on hiuskarvan varassa, jotka syyllistyvät ja lopettavat lääkityksensä, jotka ovat jo moneen kertaan pettyneet sosiaali- ja terveyspalveluiden resurssipulaan.
Heistä osa tulee autetuksi ja hoidetuksi Jalovaaran rukousillassa, ja osa ahdistuu entisestään.
Ahdistavaan tai väkivaltaiseen uskonnollisuuteen pitää puuttua. Mutta hätä syntyy ihan muualta. Ihmiset osaavat lopettaa lääkityksensä tai syödä kaverin lääkkeet myös ihan itsenäisesti ilman uskonnollisen auktoriteetin kannustusta. Ihmisten hätään ei auta se, että kirkkoherra istuu vahtimassa ja laatimassa dogmaattisia määritelmiä tai media julkaisee kaiken minkä kehtaa Journalistisia ohjeita venyttäen.
—
MOT nosti esille sen, että kirkkoon tullaan hädän, sairauden, kivun ja epätoivon keskellä. Eikä siis hädän kanssa tulla kymppimessuun sunnuntaiaamuisin, jossa toisaalta ei luvata liikoja mutta ei myöskään tarjota kovin ihmeempää kohtaamista. Ai niin, kyllähän Jumala kohtaa ihmisen ja toimii myös kelvottoman papin kautta, vaikka saarna kuinka kuulostaisi puhelinluettelolta tai EU-mietinnöltä.
Kirkon ovesta sisään kävelevää maailmantuskaa ei voi lääkitä porttikielto-laastarilla tai muistuttamalla kirkkoherraa vahtikoiran tehtävästä.
Ei tietenkään voi ottaa vastuuta toisen ihmisen elämästä, edes osasta siitä, mutta kai siitä jonkun pitää ottaa vastuu, mitä kirkossa touhutaan? Olkoon sitten kuka tahansa. Vai eikö?
Ei ole median syy, jos kirkossa manataan demoneja, rahastetaan sillä vakavasti sairaita ihmisiä, ja aiheutetaan henkistä pahoinvointia. Media kutsutaan paikalle, kun vääryys ja vahingonteot pitää saattaa julkisuuteen ja estää näin enempien vahinkojen syntyminen. Media vastaa omasta työstään ja siitä, että tekee oman työnsä mahdollisimman hyvin.
Kuuluuko kirkkoherran työhön vastata siitä kuka kirkonoven saranoita narisuttelee, kirkon tiloissa toimii, millaisia julistuksia julistelee ja minkälaisia bisnestoimia puuhailee??? Ellei se kuulu kirkkoherran työnkuvaan, niin kenen työnkuvaan se kuuluu? Vai kuuluuko kenenkään? Ellei kuulu, sekin on parempi, että media kantaa ainakin tiedotusvastuun, kuin se, että mitään vastuuta ei kanna kukaan.
Käsittääkseni yksi ydinkohta käytävässä keskustelussa on myös se, että miksi vasta tapaus Jalovaaran jälkeen puututaan kirkkoherrojen vastuuseen. Onko huoli lähtenyt kirkon sisältä piispojen /pappien omakohtaisesta havainnoinnista vai median myllyjen jauhatuksesta? Median myllyt jauhavat välillä ”murroo, sorroo ja tappurroo”.
Kerrankin (toivottavasti ei jää ainoaksi) olen Salme Kaikusalon kanssa samaa mieltä ja yhdyn hänen esittämiinsä kysymyksiin.
Kimmo, etkö ole ennen huomannut, että Salme on oikeasti viisas nainen?
Elias. en ole.
Kirkkojärjestys 14:2§ ”Kun kirkko on vihitty, sitä saa käyttää vain sen pyhyyteen soveltuviin tarkoituksiin. Kirkon käyttämisestä päättävät kirkkoherra ja kirkkoneuvosto tai seurakuntaneuvosto yhdessä. Kirkkoherra valvoo kirkon käyttöä.”
Kuuluu siis kirkkoherran tehtäviin valvoa kirkon käyttöä. Yksiselitteisesti.
Tällä blogitekstillä haluan sanoa sitä, että tuon pykälän soveltaminen ei todellakaan ole helppoa. On helppoa lyödä ihmisiin mustavalkoisesti leimoja, heitellä pihalle ketä-nyt-milloinkin-huvittaa-jos-musta-tuntuu. Mutta tuon pykälän toteuttaminen perustellusti ja kestävästi (kuten Perustuslaki velvoittaa) ei todellakaan ole mikään pikkujuttu.
Ja edelleen Jalovaaran toiminnasta vastaa ensisijaisesti Jalovaara itse.
Kimmo, mitä tämä vastuu merkitsee?
1) Moraalista vastuuta, sellaista josta koetaan syyllisyyttä, saadaan ansaittua kritiikkiä ja negativiista julkisuutta
2) Velvoitetta yrittää hoitaa asioita kuntoon
3) Vastuuta työnantajalle eli kapitulille (kurinpito, varoitus…) tai talousasioissa tilintarkastuksen myötä kirkkovaltuustolle
4) Vahingonkorvausvastuuta, jossa viime kädessä oikeus määräisi kirkkoherran maksamaan vahingonkorvauksen asiasta, jossa kirkkoherran toiminnalla ja vahingolla on selkeä syy-seuraus-yhteys
5) vastuuta Jumalalle
En yritä kiertää kirkkoherran vastuuta, ennemmin haluaisin että se määriteltäisiin.
Ja määrittelyssä ei voida määritellä pelkästään kirkkoherran vastuuta ja vastuun rajoja, vaan määrittää myös kirkkoherran vastuu suhteessa muiden toimijoiden vastuuseen:
1) Ihmisen vastuuta itsestään
2) Jalovaaran tai muun julistajan omaa vastuuta toiminnastaan
3) Tilaisuuden ”todellisten järjestäjien” vastuuta, eli käytännössä Jalovaaran/muun esiintyjän kutsumisesta päättää joku ihan muu kuin kirkkoherra. Tilaisuudenhan voi järjestää esim. aikuistyön työntekijä yhdessä vapaaehtoistiimin kanssa. Aiemmin esim. meillä työntekijät ovat kutsuneet vierailijoita kertomatta minulle. Yksiselitteistä määrittelyä ei ole tehty, mutta isossa seurakunnassa kirkkoherra ei voi hyväksyä jokaista vierailijaa erikseen vaan täytyy toimia linjausten ja periaatteiden kautta. Mutta kirkkoherran rooli ”portinvartijana” varmasti korostuu. Ja tähän liittyy huoleni siitä, että ”kirkosta on tullut maailman vaarallisin paikka”.
@ Tuomas Hynynen
Tässä keskustelussa on nyt kysymys ainoastaan kirkkotilan käyttöä ja sen valvontaa koskevasta vastuusta.
Jos tää on näin, niin asiahan on aivan yksiselitteinen, Jos kirkkoherra ei tätä tehtävänkuvaansa kuuluvaa osaa pysty, halua tai ehdi hoitamaan, niin vika on joko kirkkojärjestyksessä tai sitten se on vaan yksinkertaisesti ammatinvalintakysymys.
Ihan selvää on myös tietysti se, että jokainen täysivaltainen ihminen vastaa itsestään ja omista tekemisistään, jokainen julistaja, manaaja tai rahankerääjä omista puuhistaan ja siitä, että toimii niinkuin on sovittu sekä jokainen tilaisuuden todellinen järjestäjä omasta toiminnastaan valtuuksiensa puitteissa.
Mutta täytyyhän silti sen, joka luvan tilojen käyttöön antaa, olla perillä siitä mitä niissä tiloissa tehdään. Vai millä perusteilla hän pystyy antamaan luvan sellaiseen kirkon pyhyyteen soveltuvaan tarkoitukseen, jonka kirkkojärjestys hyväksyy???
Kuten Toivo esitti: Eikö olisi ensisijassa seurakunnan itsensä tehtävä palvella jäseniä sanalla ja rukouksella? Jos oltaisiin tässä ’normaalitilanteessa’, koko ongelmaa ei olisi. Nyt kirkkokansaa kiertävät kosiskelemassa kaikenlaiset hnegellisyyden markkinamiehet ja naiset, jotka lisäksi keräävät meiltä kirkollisveron ’toiseen kertaan’ oman paremman toimintansa tukemiseen. Näissä ulkoistetuissa palveluissa on sekin vika että ne johdattavat kirkkokansan näyttämään väriä ja jakavat porukkaa. Eikä monessa seurakunnassa ei-kansanlähetysläisille mitään toiimintaa olekaan?
Maalla on helppo olla viisas kun merellä sattuu vahinkoja.
Toki olisi täysin mahdolllista vähentää työpanosta ns. ”toiminnallisella puolella” ja lisätä työpanosta hallintoon ja vahtimiseen. Eli maksamalla enemmän veroja saa tulevaisuudessa vähemmän toimintaa. Jos vaikkapa Lopen kolmipappisessa seurakunnassa kirkkoherra hoitaisi jatkossa pelkkää johtamista ja hallintoa, kahden muun papin ja muun työyhteisön työmäärä kasvaa samassa suhteessa tai sitten toiminnasta karsitaan se, mitä kirkkoherra on tähän asti tehnyt.
Käytännössä kyse on asioiden tasapainottelusta seurakuntatyön, esimiestyön, hallinnon, vahtimisen, kehittämisen ym. välillä siten, että välillä ehtii käydä kotona ilman että kotijoukot ihmettelee ”kuka toi on?” Pitkän päälle kirkkoherra ei voi tehdä enempää kuin yhden ihmisen työmäärän.
Ja selvää on se, että noissa Jalovaara-tilanteissa tuo tasapainottelu on epäonnistunut. Siksi tämän blogin aiheena onkin pohtia, miten kohu vaikuttaa kirkkoherran työhön ja rooliin tulevaisuudessa.
Mutta kerro vielä, minkälaiseen ”vastuuseen” meitä kirkkoherroja odottaisit tässä tilanteessa?