Jumalanpalveluksessa, teatterissa ja elokuvassa etsitään vastauksia ihmisen ikiaikaisiin kysymyksiin elämästä, kuolemasta ja Jumalasta. Niissä koetaan suuria tunteita ja elämyksiä, saadaan yhteisiä kokemuksia.
Kirkkodraama ja teatteri ovat sukua toisilleen. Draama on väline kertoa ymmärrettävästi kirkon sanomasta ja avata kristillisiä arvoja.
Kirkkopäivillä 2015 Kouvolassa juhlittiin kymmenenvuotiasta Kirkon mediasäätiötä. Kymmenen vuoden aikaan säätiö on tukenut 223 hanketta yhteensä lähes neljällä miljoonalla eurolla.
Säätiön tarkoituksena on kirkon arvoperustalta lähtien tukea ja edistää uskontoa ja elämänkatsomusta käsittelevien laadukkaiden ohjelmien tekemistä ja esittämistä valtakunnallisissa medioissa.
Tämän kevään tuettuja suosikkiteoksia ovat Klaus Härön Miekkailija ja Peter Kotwican Henkesi edestä, muutaman vuoden takaa muistetaan Härön Postia pappi Jaakobille. Näiden lisäksi säätiö on tukenut monien hyvin erilaisten ja erikokoisten tuotantojen tekemistä.
Viestintäpäivien ja kirkkopäivien saranakohdassa kuultiin elokuvantekijöiden ajatuksia ja katsottiin Henkesi edestä –elokuva. Se oli vahva kokemus, joka jätti pohdinnan aiheita mieleen pyörimään näytännön jälkeenkin. Elokuvassa käsiteltiin syyllisyyden, armon ja anteeksiannon kysymyksiä.
Elokuva katsottiin Veturissa, muutama kilometri Kouvolan keskustasta olevassa suuressa kauppakeskuksessa. Elokuvateatterit ovat sijoittuneet sellaisiin, koska siellä ihmiset käyvät muutenkin. Kirkko ottaa varovaisia askelia samaan suuntaan.
Alan trendejä kerrottiin olevan lasten ja perheiden huomioiminen isovanhempia myöten sekä lasten elokuvien merkityksen nousu.
”Jumalanpalveluksessa draama ja tanssi kuuluvat liturgisen ilmaisun piiriin. Siihen kuuluvat paitsi sana ja musiikki myös kuvat, esineet, vaatetus, värit, tila ja sen sisustus, ja nykyään taas entistä selvemmin eleet ja liikkeet”, totesi silloinen arkkipiispa Jukka Paarma luovuttaessaan kirkon kulttuuripalkinnon vuonna 1998.
Palkinnon sai silloin, tänä vuonna edesmennyt, teatteriohjaaja, draamapedagogi Marjatta Haapanen (1944- 2015). Perusteluissaan kirkkohallitus totesi, että Marjatta Haapanen oli luonut 70-luvulta lähtien pohjan kirkkodraamalle ja sen esittämiselle aikana, jolloin tämä taiteen muoto ei ollut yleisesti tunnettu ja sitä kohtaan koettiin ennakkoluuloja. Haapasen vaikutuksesta syntyi oikea pääsiäis- ja joulukuvaelmien boomi.
Verkossa julkaistavat lyhyet videopätkät ovat yksi tämän ajan sovellus draaman käytöstä myös kirkon viestinnässä.
Vaikea on rauhaan päästä terroristien kanssa.
Niin kauan kuin Hamas on vallassa, ei rauhaa voi tulla.
On ymmärrettävää Israelin kyllästyminen Hamasin jatkuvaan sodan lietsontaan ja rakettitulitukseen. Lisäksi Hamas käyttää häikäilemättä hyväksi siviiliasutusta sotilaallisiin tarkoituksiinsa.
Vaikea on tilanne, josta media antaa usein yksitpuolisen kuvan.
Theatre ja theologia ovat samaa kreikalaista sanajuurta: thein merkitsee ’nähdä’
ja ’liikkuva’. (Platon Kratylos) Siitä θεάομαι (theáomai, ”nähdä”, ”katsoa”, ”havaita”).Tarkoitettiin alunperin taivaalla nähtäviä kappaleita, planeettoja,joiden liikeratoja alettiin pyöreällä näyttämöllä demonstroida. Keskurooli oli aurinko,joka heijastuu etenkin katolisten uskontojohtajien asusteissa vieläkin.
”tvanha kreikan verbi theô merkitsee “juosta” ja “loistaa”. Joten theos voi merkitä: Hän joka näkee, hän joka katsoo.
Jumala on ihmisten elämänteatterin päällekatselija…
Hienoa että kirkkodraamaa/kirkkoteatteria pidetään esillä ja muistutetaan sen mahdollisuuksista kirkon työssä. Itselleni Tuve Nyströmin kurssit olivat käänteentekeviä, erityisesti Ruotsin Sigtunassa kesällä 1967.
Paikallisseurakuntien tasolla ns joulu- ja pääsiäisvaellukset olivat suosittuja, ainakin 1990-luvulla, toivottavasti edelleen. Oma joulunviettonikin terästyi milloin majatalon emäntänä, milloin Elisabetina, milloin retkioppaana… lukudraamaakin kokeiltiin.
Lilja Kinnunen-Riipisen ”Kirkkoteatterin kiirastuli” antaa kattavan kuvan kirkkodraaman eräästä aktiivisesta vaiheesta.
Kaikessa monimuotoisuudessaan draama on hieno työväline kirkon työssä, myös paikallisseurakunnan tasolla.
Itse ohjasin ekan uskonnollisen näytelmäni Näsin seurakunta-saliin seurakuntanuorten ’syyssysäykseen’ 60-luvun aivan alussa, nimi oli ’Kannattaako’
ja lehti referoi sen varsin vaikuuttavaksi, ja sitten Pär Lagerkvistin hienon Antakaa ihmisen elää Näsiin, se sitten televisitioitiinkin suorana lähetyksenä silloisen Tam-visioon,mikä tietysti nuorista teatterintekijöistä oli tuolloin äärimmäisen jännittävää.
Ammoin eläkkeelle jäätyäni tuli muuten mieleen, eikö meistä eläketeologeista kehkeytyisi mainio draamaryhmä, kun vaan joku rupeaisi vetämään. Taisin ehdottaakin Aino-Kaarina Mäkisalolle, mutta hänellä oli silloin menossa muuta. Raamatun kertomuksia olemme läpikäyneet pohjia myöten työn puitteissa, siitä saattaisi hyvinkin nousta tuoretta vesaa. Vai onko tällaisia ryhmiä jo?