Kirkko ihmisten arjessa – oikeastiko?

Kirjoitan tämän tekstin kirkon jäsenen näkökulmasta, en työntekijän roolista käsin.

Kirkossa puhutaan paljon, strategian tasolla ja puheissa, elämisestä osana ihmisten juhlaa ja arkea. Juhlistahan kirkko usein tunnetaan ja niihin liittyvien toimitusten (yleisimmät häät, hautajaiset, kaste) kautta se linkittyy osaksi ihmisten elämänkulkua. Mutta entäpä arki?

Väitän, että siinä kirkolla on vielä petrattavaa, vaikka paljon hyvää arkista työtä jo tehdäänkin. Kovin usein tämä arkeen linkittyvä työ koskee kuitenkin ainoastaan joko eri ikäryhmiä, erityisiä ihmisjoukkoja tai tiettyä teemaa. Kirkossa on lapsityötä, nuorisotyötä, lähetyspiiriä, kuoroja, messuryhmiä, kerhoja, perheneuvontaa, terapiaa, eläkeläispiiriä… Meille niin sanotulle tavallisille työssäkäyville (tai opiskeleville tai työttömille) aikuisille kirkolla on vähän annettavaa. Missä minä sinkku, kolmekymppinen, lapseton, kaupunkilainen kohtaan kirkon arjessani? Missä altistun kirkolle, ellen itse sen pariin hakeudu? En oikein missään. Ehkä mediassa, jos jaksan seurata uutisia tai lukea seurakuntalehteä, joka tipahtaa postiluukustani. Siksi en ihmettele, että monelle ikätoverilleni kirkko on kädenlämpöinen ja mitäänsanomaton. Miten muodostaa tunneside tai arkikokemus johonkin, jota ei kohtaa arjessaan?

En henkilökohtaisesti toivo kirkolta mitään toimintaa tai tapahtumia. Minulla on harrastuksia ja ystäviä sekä tekemistä elämässä, vaikka en ns. lapsiperheiden ruuhkavuosia eläkään. Vastaava tilanne lienee monella ikäiselläni. Pidän omaehtoisesta hengellisyydestä. Ja lähestyttävästä kirkosta. Kaipaan matalankynnyksen kirkkoa. Arjessa kohdattavaa ja siinä mukana elävää kirkkoa. Toivon kirkolta arkeeni syvyyttä ja hengellisyyttä. Niitä asioita, joita en muualta saa.

Toivon kirkolta läsnäoloa arjessa, en vain juhlassa. Sitä, että minulla olisi aika ajoin mahdollisuus mennä kirkkoon tai kohdata kirkon työntekijä matalalla kynnyksellä ihan vain silloin kuin siltä tuntuu. Ilman erityistä syytä tai kriisiä. Tällaista mahdollisuutta ei todellisuudessa ole kovin monessa seurakunnassa tarjolla. Siksi minulla on kirkolle muutama ehdotus arjessa elämisen ja läsnäolon lisäämiseksi. Ehdotukseni kumpuavat omakohtaisista kokemuksista.

Kirkkojen ovet auki. Minua on jo vuosikausia ärsyttänyt se, että kirkkotiloihin ei pääse piipahtamaan silloin kuin haluaisin, vaan useiden kirkkojen ovet ovat säpissä etenkin aamu- ja ilta-aikaan, jollei siellä ole tapahtumia käynnissä. Olin viime heinäkuussa arkipäivänä klo 11 aikaan Helsingin keskustassa Vanhan kirkon kupeessa liikenteessä ja ajattelin poiketa kirkkoon hiljentymään arkisen hälyn keskellä. Ei onnistunut. Kirkko oli auki klo 12–15, ei aiemmin eikä myöhemmin. Ketä tämä kolmen tunnin ajanjakso palvelee? Roomalaiskatolisen kirkon vaikutuspiiriin kuuluvissa maissa vieraillessani olen tottunut siihen, että kirkot ovat auki aamusta iltaan. Sinne voi mennä esimerkiksi työmatkalla hetkeksi rukoilemaan, sytyttämään kynttilän ja hiljentymään. Virkistymään ja keräämään voimia, jotta jaksaa taas. Ihanaa!

Miksi vastaavaa ei voisi olla meillä? Jos toivomme ihmisten löytävän tiensä kirkkoon, olisi hyvä mahdollistaa tämä ihan jo siten, että kirkkojen ovet olisivat auki. Tämä jos mikä olisi arjen hengellisyyttä, sillä moni meistä (millenniaaleista) kaipaa elämäänsä nimenomaan rauhaa ja hiljaisia hetkiä. Hetkiä, jolloin voi vain istua vailla hälyä ja tuijottaa tyhjyyteen. Kauniit kirkkosalimme tarjoaisivat tähän oivallisen mahdollisuuden. Salin hiljaisuudessa elämän suuret kysymykset, ja Jumalakin, saattaisivat tulla mieleen. Elämä asettua perspektiiviin. Näin ainakin itse omat hiljaiset hetkeni kirkossa koen. En tarvitse sanoja, en musiikkia. Vain paikan olla irti omasta arjestani ja elää hetken pyhyyden äärellä. Voisimmeko kirkkona tarjota ihmisille tilaisuuden tällaiseen avaamalla kirkkojen ovet?

Kirkko rinnallakulkijana. Istuessani taannoin sairaalan odotusaulassa yksin illalla odottamassa pääsyä päivystykseen, kaipasin kovasti jotakuta viereeni odottamaan kanssani. Asun yksin. Turvaverkkooni kuuluvat toisella paikkakunnalla asuvat vanhemmat ja veljeni sekä iso kasa lähistöllä asuvia ystäviä ja tuttuja, mutta kynnys soittaa ketään heistä seurakseni arki-iltana sairaalan odotusaulaan oli valtava. En kehdannut vaivata ketään, kun kyse ei ollut hengenvaarasta, vaikka toki vakavalla asialla päivystysaulassa istuinkin. Tuolloin mieleeni nousi ajatus, että voisinpa näin ilta-aikaan pyytää kirkosta jonkun seurakseni. Papin, diakonin tai kenet tahansa. Vain istumaan viereeni ja pitämään seuraa. Sanomaan, että ei hätää, kyllä kaikki järjestyy. Tai vain olemaan läsnä.

Yksinäisyys ja yksin oleminen ovat aikamme suuria haasteita, joihin kirkolla olisi kykyä, näkyä ja osaamista vastata. Kynnys päivystävän papin pyytämiseen paikalle oli omalla kohdallani korkea, kun kyse ei ollut akuutista (sielun)hädästä, toisen ihmisen läsnäolo stressaavassa tilanteessa olisi riittänyt. Olen onnekas, sillä olisin saanut jonkun läheiseni paikalle, jos olisin kehdannut pyytää. Kaikilla ei ole tätä mahdollisuutta.

Voisiko kirkko tarjota jotain matalankynnyksen kohtaamismahdollisuutta, jolla yksineläjät (tai kuka tahansa tarvitseva) voisivat saada kirkosta rinnallakulkijan vierelleen silloin, kun tarve on? Oli tarve sitten sairaalan odotusaulassa vierellä oleminen tai kahvikupin äärellä elämästä keskusteleminen. Unelmoin kirkosta (ja yhteiskunnasta), jossa oikeasti olisimme laupiaita samarialaisia toisillemme elämän yllättäessä. Näin monesti jo tapahtuu, mutta kirkon suhteen tämä voisi olla systemaattisempaa niin sanomamme (lähimmäisenrakkaus) kuin resurssiemme (kohtaamiseen koulutetut työntekijät) vuoksi.

Moni ns. tavallinen aikuinen ei toivo kirkolta oikeastaan mitään erityistä. Muuta kuin ehkä läsnäoloa ja sitä, että kirkko auttaa tarvittaessa. Voisiko näitä kahta teemaa miettiä nimenomaan arjen näkökulmasta, avata kirkkojen ovet ja kulkea mukana ihmisten arjessa vailla mitään paineita luoda toimintaa, viettää jumalanpalvelusta tai edes rukoilla? Eikö Jumalan rakkauden tuominen maailman voisi olla ihan vain sitä, että annamme ihmisille mahdollisuuden tulla pyhään paikkaan niin halutessaan? Tai sitä, että olemme helposti tavoitettavissa ihmisinä ihmisille heidän arjessaan, kun he sitä toivovat tai tarvitsevat?

Laura Leipakka Helsinki, millenniaali, kirkon jäsen