Kirjoitan tämän tekstin kirkon jäsenen näkökulmasta, en työntekijän roolista käsin.
Kirkossa puhutaan paljon, strategian tasolla ja puheissa, elämisestä osana ihmisten juhlaa ja arkea. Juhlistahan kirkko usein tunnetaan ja niihin liittyvien toimitusten (yleisimmät häät, hautajaiset, kaste) kautta se linkittyy osaksi ihmisten elämänkulkua. Mutta entäpä arki?
Väitän, että siinä kirkolla on vielä petrattavaa, vaikka paljon hyvää arkista työtä jo tehdäänkin. Kovin usein tämä arkeen linkittyvä työ koskee kuitenkin ainoastaan joko eri ikäryhmiä, erityisiä ihmisjoukkoja tai tiettyä teemaa. Kirkossa on lapsityötä, nuorisotyötä, lähetyspiiriä, kuoroja, messuryhmiä, kerhoja, perheneuvontaa, terapiaa, eläkeläispiiriä… Meille niin sanotulle tavallisille työssäkäyville (tai opiskeleville tai työttömille) aikuisille kirkolla on vähän annettavaa. Missä minä sinkku, kolmekymppinen, lapseton, kaupunkilainen kohtaan kirkon arjessani? Missä altistun kirkolle, ellen itse sen pariin hakeudu? En oikein missään. Ehkä mediassa, jos jaksan seurata uutisia tai lukea seurakuntalehteä, joka tipahtaa postiluukustani. Siksi en ihmettele, että monelle ikätoverilleni kirkko on kädenlämpöinen ja mitäänsanomaton. Miten muodostaa tunneside tai arkikokemus johonkin, jota ei kohtaa arjessaan?
En henkilökohtaisesti toivo kirkolta mitään toimintaa tai tapahtumia. Minulla on harrastuksia ja ystäviä sekä tekemistä elämässä, vaikka en ns. lapsiperheiden ruuhkavuosia eläkään. Vastaava tilanne lienee monella ikäiselläni. Pidän omaehtoisesta hengellisyydestä. Ja lähestyttävästä kirkosta. Kaipaan matalankynnyksen kirkkoa. Arjessa kohdattavaa ja siinä mukana elävää kirkkoa. Toivon kirkolta arkeeni syvyyttä ja hengellisyyttä. Niitä asioita, joita en muualta saa.
Toivon kirkolta läsnäoloa arjessa, en vain juhlassa. Sitä, että minulla olisi aika ajoin mahdollisuus mennä kirkkoon tai kohdata kirkon työntekijä matalalla kynnyksellä ihan vain silloin kuin siltä tuntuu. Ilman erityistä syytä tai kriisiä. Tällaista mahdollisuutta ei todellisuudessa ole kovin monessa seurakunnassa tarjolla. Siksi minulla on kirkolle muutama ehdotus arjessa elämisen ja läsnäolon lisäämiseksi. Ehdotukseni kumpuavat omakohtaisista kokemuksista.
Kirkkojen ovet auki. Minua on jo vuosikausia ärsyttänyt se, että kirkkotiloihin ei pääse piipahtamaan silloin kuin haluaisin, vaan useiden kirkkojen ovet ovat säpissä etenkin aamu- ja ilta-aikaan, jollei siellä ole tapahtumia käynnissä. Olin viime heinäkuussa arkipäivänä klo 11 aikaan Helsingin keskustassa Vanhan kirkon kupeessa liikenteessä ja ajattelin poiketa kirkkoon hiljentymään arkisen hälyn keskellä. Ei onnistunut. Kirkko oli auki klo 12–15, ei aiemmin eikä myöhemmin. Ketä tämä kolmen tunnin ajanjakso palvelee? Roomalaiskatolisen kirkon vaikutuspiiriin kuuluvissa maissa vieraillessani olen tottunut siihen, että kirkot ovat auki aamusta iltaan. Sinne voi mennä esimerkiksi työmatkalla hetkeksi rukoilemaan, sytyttämään kynttilän ja hiljentymään. Virkistymään ja keräämään voimia, jotta jaksaa taas. Ihanaa!
Miksi vastaavaa ei voisi olla meillä? Jos toivomme ihmisten löytävän tiensä kirkkoon, olisi hyvä mahdollistaa tämä ihan jo siten, että kirkkojen ovet olisivat auki. Tämä jos mikä olisi arjen hengellisyyttä, sillä moni meistä (millenniaaleista) kaipaa elämäänsä nimenomaan rauhaa ja hiljaisia hetkiä. Hetkiä, jolloin voi vain istua vailla hälyä ja tuijottaa tyhjyyteen. Kauniit kirkkosalimme tarjoaisivat tähän oivallisen mahdollisuuden. Salin hiljaisuudessa elämän suuret kysymykset, ja Jumalakin, saattaisivat tulla mieleen. Elämä asettua perspektiiviin. Näin ainakin itse omat hiljaiset hetkeni kirkossa koen. En tarvitse sanoja, en musiikkia. Vain paikan olla irti omasta arjestani ja elää hetken pyhyyden äärellä. Voisimmeko kirkkona tarjota ihmisille tilaisuuden tällaiseen avaamalla kirkkojen ovet?
Kirkko rinnallakulkijana. Istuessani taannoin sairaalan odotusaulassa yksin illalla odottamassa pääsyä päivystykseen, kaipasin kovasti jotakuta viereeni odottamaan kanssani. Asun yksin. Turvaverkkooni kuuluvat toisella paikkakunnalla asuvat vanhemmat ja veljeni sekä iso kasa lähistöllä asuvia ystäviä ja tuttuja, mutta kynnys soittaa ketään heistä seurakseni arki-iltana sairaalan odotusaulaan oli valtava. En kehdannut vaivata ketään, kun kyse ei ollut hengenvaarasta, vaikka toki vakavalla asialla päivystysaulassa istuinkin. Tuolloin mieleeni nousi ajatus, että voisinpa näin ilta-aikaan pyytää kirkosta jonkun seurakseni. Papin, diakonin tai kenet tahansa. Vain istumaan viereeni ja pitämään seuraa. Sanomaan, että ei hätää, kyllä kaikki järjestyy. Tai vain olemaan läsnä.
Yksinäisyys ja yksin oleminen ovat aikamme suuria haasteita, joihin kirkolla olisi kykyä, näkyä ja osaamista vastata. Kynnys päivystävän papin pyytämiseen paikalle oli omalla kohdallani korkea, kun kyse ei ollut akuutista (sielun)hädästä, toisen ihmisen läsnäolo stressaavassa tilanteessa olisi riittänyt. Olen onnekas, sillä olisin saanut jonkun läheiseni paikalle, jos olisin kehdannut pyytää. Kaikilla ei ole tätä mahdollisuutta.
Voisiko kirkko tarjota jotain matalankynnyksen kohtaamismahdollisuutta, jolla yksineläjät (tai kuka tahansa tarvitseva) voisivat saada kirkosta rinnallakulkijan vierelleen silloin, kun tarve on? Oli tarve sitten sairaalan odotusaulassa vierellä oleminen tai kahvikupin äärellä elämästä keskusteleminen. Unelmoin kirkosta (ja yhteiskunnasta), jossa oikeasti olisimme laupiaita samarialaisia toisillemme elämän yllättäessä. Näin monesti jo tapahtuu, mutta kirkon suhteen tämä voisi olla systemaattisempaa niin sanomamme (lähimmäisenrakkaus) kuin resurssiemme (kohtaamiseen koulutetut työntekijät) vuoksi.
Moni ns. tavallinen aikuinen ei toivo kirkolta oikeastaan mitään erityistä. Muuta kuin ehkä läsnäoloa ja sitä, että kirkko auttaa tarvittaessa. Voisiko näitä kahta teemaa miettiä nimenomaan arjen näkökulmasta, avata kirkkojen ovet ja kulkea mukana ihmisten arjessa vailla mitään paineita luoda toimintaa, viettää jumalanpalvelusta tai edes rukoilla? Eikö Jumalan rakkauden tuominen maailman voisi olla ihan vain sitä, että annamme ihmisille mahdollisuuden tulla pyhään paikkaan niin halutessaan? Tai sitä, että olemme helposti tavoitettavissa ihmisinä ihmisille heidän arjessaan, kun he sitä toivovat tai tarvitsevat?
Laura Leipakka Helsinki, millenniaali, kirkon jäsen
Tässä on paljon erinomaista asiaa! Kirkossa ei tarvita evankelioimiskampanjoita, jos edes jonkin verran enemmän tai hyvässä tapauksessa reilusti enemmän suuntaudutaan olemaan eri tilanteissa ja yhteyksissä, missä ihmiset ovat. Tähän liittyy sekä seurakunnan tasolla verkostoituminen ja yhteistyö eri tahojen kanssa että jokaisen papin ja työntekijän työotteen muuttaminen tuohon suuntaan. Ajan riittävyys nostetaan näissä usein esteeksi. Se on kyllä todellinen asia, mutta aikaa löytyy yleensä siihen, minkä näkee tärkeäksi ja jättämällä vähemmälle vaikka tilaisuuksien järjestämisen tai tiivistäen työn ”oheistyötä”. Jo 1-2 tuntia viikossa (per työntekijä) lisää tällaista työtä tekisi ihmeitä! Ja samalla muistamme, että seurakuntalaiset toteuttavat seurakunnan tehtävää omilla paikoillaan.
Kirkon työntekijänä huomasin nopeasti miten odotukset on monin kerroin suuremmat, kuin annetut resurssit. Työnkuva hajosi nopeasti, niin moneen palaan, ettei mitään niistä voinut hoitaa niin tehokkaasti, kuin olisin toivonut. Jopa jotkin tärkeimmistä oli jätettävä kokonaan sivuun. Uutena en kyennyt sanomaan, etten ihan kaikkia tehtäviä ota, jotta voin hoitaa hyvin ne tehtävät, joiden hoitamiseen minut on palkattu.
Jotenkin uumoilene, että tilanne ei ole tässä suhteessa muuttunut miksikään. Joten odotukset joita esitämme kirkolle eivät johda mihinkään.
Työntekijöillä on aivan tarpeeksi niissä tehtävissä, joita heillä jo on. Ainoana ratkaisuna näen sen, että me seurakuntalaiset otamme vastuuta omien odotusteme toteuttamiseen.
Pekka, kirjoitat oikeita havaintoja ja kokemuksia kirkon työntekijän työstä sekä siitä, että seurakuntalaisille tulee antaa enemmän vastuuta – ja heidän tulee ottaa enemmän vastuuta. Silti uskon, että myös työntekijät voivat ainakin jossakin määrin muuttaa työtapojaan.
Cruxissa (3/2022) oli prof. Tervo-Niemelän artikkeli, jossa hän analysoi AKI-liittojen keväällä 2022 tekemän jäsenkyselyn tuloksia ja vertasi sitä neljä vuotta aikaisemmin tehtyyn kyselyyn. Kyselyn tuloksen mukaan papeista joka kolmannella (32 %) on vaikeuksia jaksaa työmääränsä kanssa. (2018 tukimuksessa 21 %). Kirkkoherroista joka kymmenes (11 %) kertoi olevansa aivan uupunut ja joka kolmas koki, että välillä ei jaksa. Vain 7 % kirkkoherroista koki, että töitä on sopivasti. Kukaan ei olisi jaksanut tehdä enempää töitä. Hätkähdyttäviä lukuja. En tiedä, onko tehty tutkimusta siitä, mikä töissä koetaan eniten rasittavaksi, voimia kuluttavaksi. Mutta varmasti olisi syytä se tutkia, koska tällaisena tilanne ei voine jatkua.
Sanotaa, että uupuminen johtuu pääasissa huonosta työilmapiiristä.
Siitä päättelen, että kirkkoherrojen raskain taakka tulee siitä, että kaikki eivät kykene työskentelemään keskenään.
Kirkkoherrat joutuvat sitten näitä asioita selvittelemään. On heillä siihen sitten tarvittavia taitoja , tai ei. Samaan aikaan on pidettävä tarkka huoli siitä, ettei asiat karkaa julkisuuteen. Tämä seikka vaikeuttaa asian hoitoa. Sisäpiirin asiat, joista joutuu yksin vastaamaan rasittaa varmasti paljon. Näiden lisäksi, kun on sitten kaikki muut työpaineet, niin en ihmettele noita lukuja yhtään. Mielestäni on selvää, että kirkkoherrojen työsarka on aivan liian leveä. Samaan aikaan tulisi kirkkoherran olla esimerkillinen kansalainen myös omien perheasioiden hoitamisessa. Tavalliset papitkin jo joutuvat työsarkansa ja perheasioiden kanssa painiskelemaan kovasti, jotta ne pysyvät tasapainossa. Entäpä sitten kirkkoherrat, joiden työpaine on paljon raskaampi.
Itse en usko, että uupuminen johtuisi huonosta työilmapiiristä. Asia on monitahoisempi ja myös mahdollinen huono työilmapiiri johtuu jostakin. Eli tämä kaipaisi kyllä selvittämistä, sen tutkimista, mistä nyt kenkä puristaa, jotta siihen voitaisiin etsiä ratkaisuja.
Toivon kommenttiin voisin kommentoida, että evannkeliointikampanjan tarve taitaa todellakin tulla ennenkaikkea siitä, että kirkko ei ole läsnä (Kristuksen)kirkkona siellä, missä ihmiset ovat – ei varsinkaan siellä, missä Kristusta ei tunneta, riippumatta kirkon jäsenyydestä.
Kokonaan toinen asia on se, millainen evankelioinnin pitäisi sitten olla. Siihen tuskin on yhtä ainoaa oikeaoppista tapaa, ainakin jos mietiskelee sekä Paavalin että itse Mestarin sanoja, toiveita – ja kehotuksia. Evankelioinnin tapojen moninaisuus niissä mielestäni ilmenee.
Varmasti kirkko monissa paikoissa läsnäkin. Mutta lieneekö niin, että monelle kirkko on melko etäinenkin vaikka sen työntekijät tai muut jäsenet voisivat läheisiltäkin tuntua kohdattessa. Ei riitä, että ollaan verkottuneina tai muuten lasnä jos ei synny todellista yhteyttä.
Itse en usko, että uupuminen johtuisi huonosta työilmapiiristä. Asia on monitahoisempi ja myös mahdollinen huono työilmapiiri johtuu jostakin. Eli tämä kaipaisi kyllä selvittämistä, sen tutkimista, mistä nyt kenkä puristaa, jotta siihen voitaisiin etsiä ratkaisuja.
Huono työilmapiiri johtuu siitä että sitä ei ole hyvin hoidettu.
Hyvä siitä, että jokainen kantaa siitä vastuuta omalla kohdallaan.
Jos työpaineet on liian kovat, niin kirkkoherroilla ei riitä paukkuja ilmapiiristä huolehtimiseen. Silloin ilmapiirissä pääsee syntymään ongelmia ja jos niihin ei heti puututa, niin ilmapiiri heikkenee.
Arvioni perustuu siihen, että työssää uupuneiden työilmapiirissä on havaittu usein ongelmia. Seurakunta työyhteisönä eroaa siinä suhteessa monista muista, että työtä tehdään ihmisten kanssa ja hyvin avoimessa tilassa, jossa kuka tahansa ulkopuolinen voi mistä asiasta tahansa aiheuttaa mitä tahansa.
Henkilösuhteissa syntyy aina ongelmatilanteita. Näiden hoitamiseen seurakunnan toimintaympäristö ei anna kovin hyviä mahdollisuuksia. Usein ongelmia ei pyritä edes hoitamaan kuntoon, vaan lakaistaan ikäänkuin maton alle. Ettei vain joudu lööppeihin. Näin asiat jää muhimaan ja sairastuttavat yhteisöä.
Useimmissa yhteisöissä sisäpiiriasiat pysyvät sisäpiiriasioina. Seurakunnissa on aina se hankaluus, että asiat voi helposti levitä pitkin mäkiä. Jolloin niiden hoitaminen vaikeutuu huomattavasti.
Toivo arveli, että työntekijät voisivat muuttaa työtapojaan ainakin jossain määrin. Kalenteri on oltava täynnä tapahtumia ja toimintaa, muuten tulee sanomista. Muutoksiin ei paljon ole varaa. Kaipa niitä olisi jo tehty, jos kykyä muutosten tekemiseen olisi. Tiedän hyvin millaisessa oravanpörässä monet joutuvat juoksemaan. Ei siinä voi kummoisia muutoksia itsenäisesti lähteä tekemään.
Blogisti kaipaa avoimia kirkkoja. Se vaatii päivystäjiä kirkkoon. Tuskin yksikään työntekijä voi päätttää , että ottaa tehtäväkseen pelkästään päivystyksen. Vapaaehtoisille tuo tehtävä kyllä hyvin sopisi. Sekin pitäisi organisoida ja siihen kuluu työaikaa.
Kirkon työntekijän olen päässyt kohtaamaan henkilökohtaisesti silloin, kun olen ajan häneltä varannut.
Totta kuitenkin on tuo Lauran harmistus siitä, ettei kirkko aktiivisesti pyri tavoittamaan jäseniään. Me jotka kirkon toiminnassa pyörimme jatkuvasti emme edes aina huomaa, että moni muukin haluaisi tulla kirkon toiminnassa oikeasti kohdatuksi, mutta sellaiseen mahdollisuuksia tarjotaan hyvin vähän.