Kirkko 2018 – herätys!

Jo heti kirjoitukseni alussa varoitan, että otsikko voi hämätä. En siis kirjoita perinteisestä herätyksestä, jossa siinäkin olisi aihetta, vaan toisenlaisesta herätyksestä.

Kyse on herätyksestä uudistua! Kyse on herätyksestä huomata, miten toimintaympäristömme muuttuu ja miten eri toimijoiden tavat ovat kehittyneet ja muuttuneet. Kyse on herätyksestä arvioida omaa toimintaamme kirkossa  ja lähteä sen pohjalta uudistamaan sitä.

Taustaksi pitää sanoa pitkän linjan kirkon ihmisenä, että jatkuvuus on ollut ja on edelleen vahvuutemme kirkossa. Samoin pitää rehellisesti sanoa ja tunnustaa, että kirkossa tehdään – teemme edelleen paljon hyvää työtä. Samalla joudun kuitenkin kirjoittamaan ja lausumaan, että tarvitaan muutosta.

Kun kirjoitan ”kirkosta” tarkoitan omaa kirkkoamme ja sen eri organisaatiotasoja. Tarkoitan siis paikallisseurakuntia, joista kirkko pohjimmiltaan ja myös raamatullisesti ja teologisesti muodostuu – ja tietysti niiden jäsenistä. Kirkossamme on myös tätä perusasiaa tukevia tahoja ja tasoja. Niitä ovat hiippakunnat ja kirkon keskushallinto. Lisäksi meillä on järjestöjä, jotka tekevät tai tukevat kirkon työtä.

Jo edellinen lista kertoo, että kirkko on hyvässä mielessä – ja ehkä huonossakin – paisunut kuin se entinen pullataikina. Nyt kuitenkin paisumisen aika on ohi. Pitäisi saada muutosta, mutta miten vaikeaa se onkaan. Kirkkomme on julkisyhteisö ja tietyt organisaation osamme ovat muotoutuneet ja toimineet vuosikymmeniä. Niitä ei vain pystytä purkamaan tai olennaisesti muutamaan – vaikka ehkä osa pitäisi!

Kirkkomme rakentuu sillä tavalla, että uudistuksia ja muutoksia haetaan useimmiten kirkon ylätasoilta lähtien. Siellä on työryhmiä ja on kirkon keskushallinnon osasia. Tehdään mietintöjä ja suunnitelmia sekä strategioita. Ne ovat sinällään hyviä ja ajavat hyviä tavoitteita, mutta!

Mutta merkitsee sitä, että niillä ei saavuteta paljoakaan tai niillä on saavutettu melko vähän muutosta. On saatu kyllä hyviä asioita aikaiseksi: On uudet virsikirjat, lisävihkot, Raamattu, jumalanpalvelus- ja toimituskirjat, rippikoulusuunnitelmat ja niin edelleen. Silti kirkon ja seurakuntien toiminnan käyrät näyttävät alaspäin! Tämä selitetään ja oikeasti varmaan myös selittyy ainakin osin ympäröivän maailman ja ihmisten elämän muutoksella. Tähän on kuitenkin tyydytty.

Olen ollut aina kirkon ”uskollinen poika” ja uskonut organisaatioomme. Uskon varman edelleen (en siis kuten Jumalaan uskotaan vaan muuten!). Silti totean, että tarvittavaa muutosta ei saada nyt ja riittävän nopeasti aikaiseksi kirkon organisaation ja sen nykyisten toimintamuotojen kautta! Miten sitten muutos saadaan tai voidaan saada? Se voidaan saada vain alhaalta, seurakunnista ja kirkon jäsenistä ja työntekijöistä käsin!

Meillä tehdään siis paljon hyvää työtä. Näin ajattelen ja samalla huomaan, kuinka ympärillä eri tahojen toimintatavat ja –välineet kehittyvät. Huomaan hyvän toimintamme ohella, että junnaamme kirkossa ja seurakunnissa paikallamme. Teemme ehkä joskus liikaakin tai väärällä tavalla, koska jotkut väsyvät tai menettävät intonsa ja motivaationsa.

Uskon, että meillä on työntekijöissä ja seurakuntalaisissa potentiaalia paljon enempään. Vaikka teemme hyvää työtä, puuttuu arvioiva ja itseämme haastava ja uudistava työn kehittäminen. Teemme työtä perustasollamme jatkuvuuden pohjalta emmekä haasta itseämme ja toisiamme tekemään työtä parhaimmalla tasollamme. Tai emme haasta itseämme ja toisiamme kehittämään tarpeeksi itseämme ja nostamaan tasoamme. Tässä tietysti katseet kohdistuvat myös johtajiin ja seurakuntien organisaatioihin, joiden tulisi tukea, motivoida, mahdollistaa ja innostaa muutokseen ja uudistumiseen, tason nostamiseen!

Jotta asiaan tulisi hieman konkretiaa, tarkoitan edellisellä ainakin kahta kokonaisuutta. Tarkoitan toisaalta tapojamme toteuttaa tai järjestää toimintaamme ja toisaalta tapojamme toimia oman organisaatiomme sisällä. Jälkimmäisen tulisi virittää ensimmäiseen. Paljon on tietysti yksilöiden vastuulla, mutta organisaation tarkoitus on ymmärtääkseni juuri antaa viritys ja pohja kunkin työntekijän ja työyhteisön toiminnalle. Ensimmäinen junnaa paikallaan, koska myös jälkimmäinen ainakin osittain junnaa paikallaan. Lisäksi meillä on rohkeuden ja avoimuuden puutetta. Olemme liikaa perinteittemme vankeja. Ja perinteet ovat kantaneet tähän asti monessa ja kantavat edelleen, mutta ne eivät kerta kaikkiaan riitä!

Siis: Kirkko 2018 – herätys! Ei ole vielä liian myöhäistä ja meillä on paljon mahdollisuuksia! Jospa myös uusi ”pääjohtajamme” (=arkkipiispa) paimentaisi meitä uudistumaan ja muutokseen. Nyt tarvitaan monia ”unilukkareita”, mutta tarvitaan erityisesti toistemme innostamista ja itsellä asennemuutosta lähteä uudistumaan.

PS. Kerron vielä, että peilaan toimintaamme minulle tärkeään vapaa-ajan vastuutehtävään eli tehtävään toimia OP-ryhmän ison aluepankin hallinnon keskeisessä roolissa. On huikeaa ollut nähdä, miten OP-ryhmä on uudistunut viimeisten 2-3 vuoden aikana. Sitä on johdettu ja johdetaan uudistumaan!

Toivo Loikkanen

  1. Toivo

    Kiitos jutustasi.

    Tässä on mielestäni hyvä suunta. Kirkon on toimittava käytännön tasolla siellä, missä ihmiset löytävät oman paikkansa kirkkomme yhteydessä.

    Mielestäni on päästävä niin kodikkaisiin ja lähelle tuleviin rakenteellisiin ratkaisuihin, että ihmiset voivat samaistua omaan seurakuntaansa ja kokea sen omakseen. Tuossa on minun pappini, tuossa minun kanttorini, tuossa minun uskonveljeni ja sisareni meidän omassa seurakunnassamme. Tuohon tapahtumaan on helppoa mennä, voi olla oma itsensä ja voi turvallisesti olla toisten seurassa. Tuossa voin olla toisten tukena, tuosta hommasta tehdä tuon ja tuon osan. Tuosta voin ottaa vastuuta. Tuohon voin osallistua ilman että minua ollaan kiskomatta mihinkään ylimääräiseen. Tuossa porukassa ei kukaan ala moittimaan toisiaan ja tietää ettei tuolla puhuta pahaa takanapäin tilaisuuden jälkeen.

    Jne. Aivan perusseurakuntien yhteisöllisellä tasolla niin että ihmiset voivat kokea yhteenkuuluvuutta ja toinen toisensa arvostamista yhteisessä me hengessä.

    Kiitos Toivo puheenvuorostasi.

    • Kiitos, Matias! Olen kirjoittanut täälläkin usein rakenteista, jotka olisivat kirkon idean mukaisia. Tuosta jätin sen tietoisesti pois. Totean kuitenkin lyhyesti, että rakenteisiin liittyvät ratkaisut esim. seurakuntien kohdalla on tehty selvästi enemmän hallinnon ja talouden ehdoilla ja näkökulmasta kuin toiminnan ja seurakuntayhteisöjen rakentumisen näkökulmasta.

  2. Minulla taas on huonoja kokemuksia siitä, kun seurakuntatyössä pyrin saamaan aikaan muutoksia. En osannut aavistaa mihin vaaraan siinä antauduin. Sillä muutokset toiminnassa aiheuttavat aina myös jännitteitä työyhteisöön. Jännitteillä on tapana myös purkautua. Purkamisen kohteeksi joutuu usein juuri se, joka on jännitteitä luonut.

    Havaitsin miten hienoja mahdollisuuksia seurakuntatyöllä olisi, mikäli toimintatapoja hiukan muutettaisiin. Innoissani kävin toimeen. Sitä en sitten kauaa jaksanut koska tilanne muuttui mahdottomaksi. Kiusaamisen piirteitäkin tapahtumiin liittyi. Lopuksi jouduin vielä selkeän savustuksen kohteeksi.

    Mikäli vastaavassa tilanteessa ei saa johdon täyttä tukea, niin on viisasta lähteä. Parempi vielä jos voi poistua koko paikkakunnalta. Onhan seurakuntatyö yhteisöllistä ja jos tuo yhteisö alkaa kääntyä vastaan, niin vaikeuksiahan siitä tulee siviilielämäänkin.

    Näitä vastaavia kokemuksia on monilla. Kirkossa on kuitenkin vielä vallalla vaikenemisen kulttuuri.
    Joten hyvin harvoin näitä kokemuksia nostetaan julkisuuteen. Seurakuntatyö kun on rakasta, niin sille ei haluta aiheuttaa lisää harmeja. Joten haavat nuollaan omissa nurkissa. Minullakin meni vuosia, ennen kuin aloin tajuta mitä oikeasti oli tapahtunut.

    Entäpä jos tuo vaikenemisenkulttuuri onkin juuri se este, sille ettei muutoksiin oikeasti ryhdytä?

    • Ikävä lukea ja kuulla, Pekka, kokemuksistasi. vastaavia voi olla myös meillä työntekijöillä. Me työntekijät voimme olla mahdollistajia ja innostajia, mutta myös rajoittajia ja torjujia. Joskus jonkinlaista rajoittamista rajojen vetämisen merkityksessä tarvitaan, mutta enimmäkseen voi luottaa ihmisiin ja heidän omaan harkintakykyynsä. Kyse on myös johtajuudesta:Usein yhteisön tai yksikön (esim. srk tai vastaava) johtaja kokee uhkana, jos työntekijät ja muut innostuvat toimimaan kovasti uudella tavalla. Näin ei pitäisi ajatella.

  3. Hyvä kannanotto!

    Toivo: ”Olemme liikaa perinteittemme vankeja. Ja perinteet ovat kantaneet tähän asti monessa ja kantavat edelleen, mutta ne eivät kerta kaikkiaan riitä!”

    Vähän saman suuntaista liikehdintää olen koettanut saa aikaiseksi, mutta se on narulla työntämistä tältä tasolta. Pitäisikö vakavasti pohtia kirkon tulkintaa Raamatusta? Koulutettu ihminen huomaa helposti aukot kirkon vastauksissa kysymyksiin. Raamatussa ei ole aukkoja, vaan se on yhtenäinen ja looginen ilmoitus. Aukot kertovat, että kirkon sanoitus ei täsmää Ut:n teksteihin.

    Aloittaisin sanoituksen kertomalla oikeamielisestä Jumalasta ja jättäisin vanhurskaudet ynnä muun munkkilatinan. Se olisi paluuta apostolien kielen ymmärtämisen alkulähteille. Siitä olisi hyvä jatkaa kielen tarkistamista, jossa -92 käännös epäonnistui melko pahoin. Homma karahti perinteiden karikkoon ja tavoite apostolien opin syvemmästä ymmärtämisestä karkasi entistä kauemmaksi.

    • Kiitos, Tapio, palautteesta. Olen samaa mieltä, että kieli on tärkeä asia. Emme osaa puhua ja viestiä riittävän hyvin. En tiedä, onko tarpeen saada Raamattua ”nykykielelle”. Tärkeää kuitenkin on, että puhuisimme Raamatusta avoimesti ja rehellisesti. Olemme liian ”sisäsiistejä”. Olen toki itsekin ammatillisesti vierastanut esim. omien sisäisten painien ja muutenkin oman elämän asioiden esille nostamista. Ehkä siihen suuntaan pitäisi myös edetä. Ei niin, että avaamme sydämemme seurakunnalle ja hoidamme siinä itseämme. Mutta ehkä niin, että puhuisimme rehellisesti elämästä, epäilyksistä ja vastaavista.

  4. Toivo : ” Usein yhteisön tai yksikön (esim. srk tai vastaava) johtaja kokee uhkana, jos työntekijät ja muut innostuvat toimimaan kovasti uudella tavalla. Näin ei pitäisi ajatella. ”

    Tuota juuri jännitteellä tarkoitin. Lisäksi vielä yksi seurakuntalainen näki unen käärmeestä ja se tulikittiin tarkoittavan minua. Joka olen luikerrellut seurakuntaan. Joten varmasti olin hirveä uhka siellä. Unennäkijä kertoi asian myöhemmin itse minulle. Nyt asia tietysti huvittaa, mutta silloin kun en tiennyt yhtään missä mennään, niin se oli kamalaa aikaa.

  5. Olennainen osa työtäni oli uusien vapaaehtoisten hankkiminen. Se pakotti pykimään yhteistyöhön kaikkien sektorien kanssa. En vain tiennyt mitään tiukoista raja-aidoista joita menin ylittämään.
    Sen kokemuksen jälkeen en enää seurakuntatyöhön, ole ollut halukas. Pääsin siinä näkemään senkin ettei kirkko oikeasti anna mahdollisuuksia vapaaehtoisten omaehtoiselle toiminnalle. Vapaaehtoisten toiminnan rajat on niin tiukasti määritelty, ettei luoville ratkaisuille anneta oikeasti tilaa. Puhutaan kauniisti vapaaehtoisten tärkeästä merkityksestä, mutta totuus on aika karua koettavaa. Varsinkin vapaaehtoisten näkökulmasta.

  6. Kirjoittaja on aivan oikeassa. Kunnioitus rohkealle kirjoitukselle.
    Pelkään pahoin, että jos kirkkolakia ja järjestystä ei muuteta, kirkkoherran valta-asemaa madalleta demokraattisemmaksi ja nuoria saada aivan erilaisella lähestymisellä kirkkoon, muutosta ja kasvua ei tule. Kirkolliskokouksella olisi näytön paikka. Valitettavasti siellä näyttävät jämähtäneet ja säilyttävät voimat (nimenomaan organisaation aj toimintakulttuurin uudistamisessa) olevan enemmistönä. Turhauttavaa. Surullista. Harmittavaa. Masentavaa…

    • Veli-Jussi, Huomasin hyvän kommenttisi vasta viiveellä. Kiitos siitä. Valitettavasti noin asiat pitkälti ovat ja muutos pitäisi kuitenkin selkeästi saada liikkeelle!

    • Luultavasti veroeurojen väheneminen ja pakon edessä vapaaehtoisen maksun käyttöön ottaminen on ainoa tapa saada ev.lut. kirkkomme rakenteisiin ja toimintaan mitään muutosta. En usko, että se nopeasti tapahtuu vaan näyttää suunta siihen olevan tasaista tahtia.

    • Juha, Itse en perusta ajatteluani veroeuroihin vaan toiminnan tarpeisiin ja muutostarpeisiin sekä näkemykseeni kirkon missiosta. Nostat kuitenkin tärkeän teeman esille. Kirkon – tosin nyt niukkenevat – resurssit tulevat vanhaa sanontaa käyttäen ”kuin Manulle illallinen”. Siten tulonmuodostukseen ei ole ollut tarvetta paneutua toiminnan kehittämisen näkökulmasta. Nyt kuitenkin toiminnan kehittäminen voisi olla pontimena myös talouden säilyttämisessä. Sitä se olisi vielä enemmän, jos veroja ei tulisi. Muiden muassa ulkomaiden merimieskirkoilla toimitaan 70-100% oman varainhankinnan varassa.

    • Juha, enemmän seurakuntia, toiminnallisia jumalanpalvelusyhteisöitä, joilla kuitenkin riittävän vahva oma rakenne. Nämä osana melko suuria talouden yksiköitä. Eli: Yhtymät suuremmiksi ja seurakunnat pienemmiksi ja niitä enemmän! So simple! 🙂

  7. Kirkossa (eri seurakunnissa erilaisia käytänteitä) on monenlaisia toimintaryhmiä ja noiden ryhmien toiminta on tarkasti budjetoitu ja ohjelmat on sovittu jokaisen toimintaryhmän johtokunnassa vuosisuunnitelimissa jne. Siihen on vaikeaa saada mitään spontaania toimintaa väliin.
    Tavat ovat muodostuneet vuosikausien saatossa ja ryhmissä toimivat ovat yleensä myös vuosia mukana olleita työntekijöitä ja vapaaehtoisia. Mukaan pääsee, kun haluaa näissä ryhmissä toimia ja niiden ohjelmien puitteissa ottaa vastuuta.

    Tässä valossa siis ymmärtää Pekan kommentit hyvin. Kirkko on kuin firma, jossa vanhat tavat ohjaavat toimintaa niin vahvasti, ettei toimintatapojen muutoksiin auta kuin konkurssi. Kirkossa tuo konkurssi on on yritysmaailmaa lainaten menossa ja kaikkea on jo kohta kokeiltu, uudistuksia uudistusten perään…mutta, mutta kukaan ei ole ajatellut että, uudistus ei ole kääntymistä, koska kääntyminen suunnan muutosta.

    Mielestäni kirkon uudistukset eivät ole olleet suunnanmuutosta vaan nykyisen kehityksen sokeaa kiihdyttämistä. Monet Kirkon sisällä olevat tuntevat tuskaa, koska näkevät nykyisen tien johtavan hajaannukseen ja jonkin tasoiseen konkurssiin.

    Miten Kirkon sitten tulisi kääntyä? Yhden asian voin sanoa varmasti: Maailman henkeen mukautuminen ei ainakaan auta.
    Toinen varma parannus olisi palauttaa kirkon vanhauskoisille arvonsa ja lopettaa heidän väheksyminen. Niille pitäisi antaa tiloja ja tukea, jotka yötä päivää tutkiskelevat sanaa ja pitäytyvät lujasti perustuksilla. Tällä en tarkoita lakihenkisen Raamatun tulkinnan palauttamista, vaan niiden ihmisten huomioimista, jotka ottavat Sanasta vaarin ja pitäytyvät heikkoudessaan yksin Raamattuun. Nyt heitä on tyrkätty aidan yli takaisin pellolle, vaikka he ovat aitojen vieriltä monet Kirkkoon ja tälle Tielle kutsuttu.

    Yksi tärkeimmistä Kirkon toimista on opetusvirka ja kun kuuntelee ja katsoo nykyistä Suomen kansaa, niin Raamatun tuntemus on nollassa. Yhteiskunta on tehnyt kaikkensa Uskon turhentamisessa, mutta jollain tavalla tuntuu, että sama henki on ajautunut myös Kirkon sisälle… Laajemmassa kuvassa näen Kirkon tulevaisuudessa olevan pakotettu palaamaan takaisin Lähteelle, mutta siihen menee vielä aikaa ja luopumuksen täytyy tulla ennen sitä.

    No, näitä tuli mieleen arvokkaasta blogista.

    • Kiitos, Ismo, painavista ajatuksistasi. Itsekin ajattelen, että kirkon uudistaminen ja kehittäminen ei saa olla pois siitä, mitä kirkon tulee olla. Eli kirkko olkoon kirkko – tai kirkko olkoon entistä enemmän kirkko. Sitä se voi olla myös vahvasti toimintatapoja, -muotoja ja -rakenteita uudistaen ja kehittäen. ”Vanhauskoisten” tilanteen huomiointi ja opetusviran korostus ovat hyviä asioita. Se, miten niiden kohdalla, on toimittava onkin sitten jo vaikeampi juttu. Minusta kirkossa pitää olla tilaa kaikille, mutta pitää kuitenkin voida toimia kirkon päättämillä pelisäännöillä. Opetusviran toteuttamisessa voisi etsiä vahvasti uusia tapoja ”opiskella” Raamattua yhdessä ihmisten kanssa – ei aina ihmisille (eli että joku opettaa ja toiset ovat opetettavia).

  8. Suuri apu minulle oli kuulla se, että kirkossa on tyypillistä toimia juuri näin. Nokitaan toinen toisiaan ja jos joku onnistuu yhtä nokkaisemaan oikein tuntuvasti, niin hetkessä on koko parvi kimpussa. Kertomassani tilanteessa, jopa työsuojelukokusta ja sen pöytäkirjaa oli tarkoitus käyttää savustamiseen oikeuttavana. Siitäkin huolimatta, että kokouksessa käsiteltiin asiaani ja siitä ei edes ilmoitettu minulle. Paine oli nimittäin kasvanut kestämättömäksi ja olin sen surauksena käyttäytynyt epäasiallisesti. Siinä vaiheessa, kun minua uhattiin tuolla paperilla, niin olin jo päättänyt lähteä pian pois.

    Kirkko ja sen vallankäyttö näyttäytyi hyvin turvattomana. Kiusaamisen ja epäasiallisen käytöksen kohteella, ei ole mitään mahdollisuuksia puolustautua, sillä hänellä ei ole mitään mihin vedota. Ainoa mahdollisuus on siirtyä toiseen seurakuntaan työhön. Ennen kuin menettää työkykynsä.

    Vapaaehtoisella ei ole tuotakaan mahdollisuutta. Hän ei voi lähteä kotipaikkakunnaltaan mihinkään. Eikä hänen asiaansa käsitellä missään kokouksissa. Hänelle vain sanotaan, ettei enää tarvita. Mitään syytä ei tarvitse kertoa. Onhan vapaaehtoisella koko loppuelämä aikaa pohtia sitä miksi luottamus katosi.

    Näiden kokemusteni jälkeen en pidä todennäköisenä sitä, että vapaaehtoisten potentiaalia tultaisiin kirkossa käyttämään suuremmissa määrin, tai korvaamaan työntekijöiden tulevaa vajetta. Jotain todella isoa täytyisi tuossa turvallisuustilanteessa tapahtua. Jospa kirkkohallituksessa alkanut työryhmä kykenisi luomaan pelisääntöjä ja toimintaohjeita, joihin myös vapaaehtoinen voisi ongelmatilanteissa tukeutua.

  9. Kopsaan asiaan liittyvästä fb-keskustelusta Meri-Anna Hintsalan yhden kommentin, jota kovasti peukutin:
    ”Tiedän monien seurakuntien strategioissa olevan ajatuksen, että ”mennään sinne missä ihmiset ovat” keskeisenä kehittämisen painopisteenä. Kuinka monessa niistä resurssit eli rahat ja henkilöstö on johdon toimesta ohjattu niin, että toimet vastaavat strategista tavoitetta? Ei välttämättä monessakaan. Eräänä päivänä unelmoin: Haluaisin nähdä (ja olla tekemässäkin) jotakin sellaista innovatiivista kokeilua jossakin seurakunnassa, jossa toiminnan painopisteitä muutetaan radikaalisti kirkon tilat-keskeisestä ajattelusta ulospäin. Esim niin, että seurakunta järjestää viikossa 2 omaa tapahtumaa, jotka tehtäisiin huolella (esim. messu ja joku muu, entisten esim 15 tapahtuman sijaan), kirkolliset toimitukset hoidettaisiin pieteetillä ja niihin käytettäisiin aikaa, ja kaikki loppu resurssi käytetään työhön paikallisissa yhteisöissä yhteistyössä heidän kanssaan sekä viestintään ja medianäkyvyyteen. Tarkoitan sellaista resurssien uudelleen suuntaamista, joka olisi käänteentekevän radikaali nykyiseen verrattuna. Miten erilainen meidän kirkkomme olisikaan, ja miten se näkyisikään kauas! Meidän nykyisellä järjettömällä tapahtumakone-toiminnallamme tuotetaan kirjavanlaatuisia tapahtumia valtavasti ja muuhun jää voimia ja muuta resurssia joidenkin roposten verran. En halua nyt loukata kerään, on paljon hienojakin tapahtumia, kunhan nyt vain absurdeja visioin. Vahvaa johtamista tällainen vaatisi. Tällaisella nykyisellä tapahtumatuotantoon keskittyvällä kirkon työllä ei vaan ole kovin hehkeät tulevaisuuden näkymät”

    • Vastaukseni Meri-Anna Hintsalalle:
      Nyt kirjoitat kyllä täyttä asiaa. Tuollainen olisi todellinen muutos – ja se olisi mahdollista jos on vain tahtoa ja päättäväisyyttä. Joskus johtajat voivat olla muutosjarruja. Toinen muutosjarru voi olla se, ettei tarpeeksi monia työnteijöitä saada mukaan tai ainakaan tosissaan mukaan.

Loikkanen Toivo
Loikkanen Toivohttps://www.facebook.com/toivo.loikkanen
Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana ja OP-ryhmän hallintoneuvoston jäsenenä.