Krooninen, pitkäaikainen kipu on ankara matkakumppani sadoilletuhansille suomalaille. Kipu aiheuttaa kärsimystä ja elämänlaadun kaventumista. Se mikä ennen oli mahdollista, ei kivun kumppanina enää olekaan. Ulkopuolisen on usein vaikea ymmärtää mistä on kyse.
Tytti Rintasen ohjaamaa ja yhdessä Martta Jylhän kanssa Helsingin Kellariteatteriin kirjoittama Kykenemättömät tekee teatterin keinoin näkyväksi kipua ja sen vaikutusta. Kipu on esityksen teema ja juoni. Sen sanoma on, että ihminen voisi tulla nähdyksi ja kohdatuksi ilman, että on kipunsa mannekiini. Elämä jatkuu kivusta huolimatta. Esityksen lopussa kaikki näyttelijät kuvittavat uhmakasta manifestia kirjaimellisesti: vahva seisoo vaikka käsillään.
Näytelmän teksti ei lähesty kipua yksilötarinan kautta, vaikka se olisi ehkä helpottanut katsojan osaa, juonellistanut puolitoistatuntista. Nyt kipu tulee vastaan jokaisen näyttelijän hahmon kautta. Kykenemättömät ei tekstinä eikä ohjauksena ole näytelmä sanan perinteisessä merkityksessä, vaan ensisijaisesti esitys, kokonaisuus, joka on aina paljon enemmän kuin käsikirjoitus.
Katsojat istuvat pitkulaisen tilan molemmissa päissä. Näyttämö on jaettu kankailla niin, että kumpikin katsojaryhmä seuraa ikään kuin omaa näytelmäänsä. Kuulohavainnon perusteella kyse oli samasta näytelmästä, mutta jossain kohdin repliikit ja tapahtumat kuulostivat hieman erilaisilta. Lopussa kankaat revittiin alas ja näyttömöstä tuli yhteinen.
Kellariteatterissa on aina ollut hyviä näyttelijöitä, ja tekemisen paloa, niin nytkin. Ja lisäksi katsojalle tarjotaan akrobatiaa, jolla kuvataan asentoja, joissa kipu ei tunnu. Kivun symboleina on myös Pauliina Wariksen tekemiä metallilankaveistoksia milloin kädessä, vyötäröllä, jalassa tai pään ympärillä. Kun veistoksia nostetaan savun keskellä valoa kohti, ne näyttäytyvät kuin kärsimyksen orjantappurakruunut – jokainen kipusairas on osallinen Kipujen miehen eli kärsivän Kristuksen kohtaloon.
Kykenmättömät on vahva ja vakava esitys, mutta ei tosikkomainen, vaan aihe huomioon ottaen yllättävänkin irtonainen. Se koskettaa, mutta ei jätä katsojaa ahdistukseen. Mukana on myös hetkiä jolloin elämä tuntuu elämisen arvoiselta ja kipu antaa tilaa toivolle, edes hetkeksi.
Suomen Kipu ry. on yhteistyökumppanina esityksessä, ja siihen sisältyy paljon haastattelujen kautta saatua tietoa ja kokemuksia kroonisen kivun kanssa elämisestä ja ympäristön suhtautumista siihen. Ohjaaja Tytti Rintanen kertoo itse sairastaneensa yhdeksän vuotta kipusairautta.
Kykenemättömät on Rintasen loppuohjaustyö Metropolia ammattikorkeeakoulun esittävän taiteen koulutusohjelmaan. Hän on aiemmin ohjannut muun muassa SuHen eli Suur-Helsingin seurakunnan teatteriin.
Esitykset 29.4. saakka.
Kuvat: Kellariteatteri. Kuvissa yllä Vilma Tuomi, alla Roope Ryöppy.
Luulenpa, että tulevaisuudessa kirkolliskokous joutuu lämpenemään henkilöseurakuntamallille, mikäli se haluaa edes jotenkin säilyttää kirkon yhtenäisyyden. Sari R-L:n mainitsemat eettiset väännöt tulevat ennen pitkää repimään kirkon syvältä, ja silloin henkilöseurakuntamalli olisi yksi mahdollisuus pitää ihmiset krikossa. Kysyisinkin Sarilta, että mikä siinä on niin pelottavaa? Kävisikö kuitenkin niin, että nämä syrjijiksi leimatut kerääntyvät seurakuntayhteisöihin, jotka alkavatkin hengellisesti kukoistaa?
Jo ennen kuin Suomessa edes oli naispappeja, esitettiin ajatus siitä, että seurakunnan voisi valita. Itse muistan jo 70-luvulta tätä keskustelua (ehkä se on vanhempikin?).
Silloin puhuttiin ainakin siitä, että edes kielellisellä perusteella voisi kuulua toiseen seurakuntaan kuin minkä alueella asuu. Leikillisesti(?) puhuttiin Lex Tampereesta – että Tampereen naapurikunnissa asuvat ruotsinkieliset saisivat kuulua Tammerfors svenskaan sen sijaan, että kuuluvat Lempäälän, Nokian, Kangasalan, Pirkkalan jne seurakuntiin.
Vastaavasti tietysti kaikkialla muuallakin ruotsinkieliset voisivat kuulua halutessaan lähimpään ruotsinkieliseen seurakuntaan, samoin kuin suomenkieliset Pohjanmaalla (Österbotten) voisivat kuulua lähimpään suomenkieliseen seurakuntaan, vaikka asuisivat ruotsinkielisessä kunnassa.
Tuomasmessut alkoivat Helsingissä 1988 – myös Tuomasmessun yhteydessä puhuttiin jo tuolloin toiveesta saada perustaa seurakunta, joka ei pohjautuisi tietyssä osoitteessa asumiseen. Ymmärtääkseni Tuomasmessu ei ole ollut naispappi- tai homovastainen.
On varsin kapeakatseista nähdä toivetta kuulua haluamaansa seurakuntaan vain konservatiivien toiveena. Ajatus ja toive henkilöseurakunnista on vanhempi kuin nykyiset kiistat kirkon virasta tai seksuaalivähemmistöistä.
Asia on juuri näin, kuten Kaarina Saari muistelee.
Olin itse 1980-luvulla Helsingin hiippakuntavaltuustossa Vantaan edustajana tekemässä aloitetta kirkolliskokoukselle henkilöseurakuntamallista. Hiippakuntavaltuustossa aloite meni läpi, mutta tyrmättiin kirkolliskokouksen valmisteluvaliokunnassa. Tuolloin asian torppaamista perusteltiin seurakuntien eriarvoistumisella: ”hyvät” seurakunnat saisivat aktiiviset jäsenet ja ”huonoille” seurakunnille jäisi passiiviset jäsenet.
Tuolloin ei kukaan puhunut naispapeista tai seksuaalivähemmistöistä eriarvoistamisperusteena, vaan syynä oli aiemmin mainitsemani kateus-motiivi. Tai oikeammin se, mitä itse kutsun pelon teologiaksi (vastakohtanaan rakkauden teologia, jossa ei ole pakkoa)..
Tutkin vähän nettiä ja sieltäkin löytyy tietoa henkilöseurakuntiin liittyen, esim.
http://www.reijotelaranta.fi/reijon_blogi/henkiloseurakunta_-uhka_vai_mahdollisuus/
Olen näköjään ottanut itsekin kantaa asiaan jo tuolloin. Lisään vielä, että en ole naisten pappauden vastustaja, en myöskään vihaa/karta homoseksuaaleja. Kannatan perinteistä avioliittomallia, koska se ilmentää mielestäni parhaiten sitä, mitä avioliitolla tarkoitetaan ja mitä avioliitto instituutiona pitää sisällään.
Ps. Pieni korjaus. Edellisessä kommentissani pitää olla ”naisten pappeuden” eikä ”naisten pappauden”. 🙂
Se, minkälainen historia asialla on taustallaan ei kuitenkaan poista nykytilannetta, eli sitä miltä pohjalta henkilöseurakuntia nykyään pääasiassa toivotaan.
Toki on varmasti niin, että henkilöseurakuntia toivotaan myös muilla perusteilla, kuin vain pelkästään sillä, että perustettaisiin naispappeus-ja homovapaita saarekkeita kirkkoon.
Henkilöseurakuntien toteutuessa seurakuntalaiset voisivat vaikkapa vuosittain vaihtaa jäsenyytensä (ja viedä kirkollisverorahansa) siihen seurakuntaan/ seurakuntayhtymään, jonka toiminta vastaa enemmän heidän toiveitaan. Tämä toisi seurakuntien välille enemmän kilpailua, joka voisi toki joidenkin mielestä virkistyttää seurakuntien elämää, kuten mikä tahansa kilpailu tekee. Kun toiminnan pyörittämiseen tarvittavat taloudelliset resurssit eivät tule automaattisesti niin mikä tahansa toiminta virkistyy. Seurakuntien olisi myös panostettava nykyistä enemmän toimintansa korkealaatuiseen markkinointiin.
Henkilöseurakunnat johtaisivat kuitenkin myös siihen, että syntyisi sisäänpäinlämpiäviä naispappeus-ja homovapaiden saarekkeita. Nimenomaan nämä tahot näitä esityksiä ovat kirkolliskokoukselle tehneet.
Osallistuminen messuun ja puhetilaisuuksiin ole ainoa seurakuntakontakti ja syy jäsentää itsensä kirkon paikallisyhteisöön. On ihmisiä, joille vapaaehtoistyö on tärkeää. Keskustan seurakunta tekee päihde- ja huumetyötä. Vaatettaa, ruokkii, ohjaa, kuuntelee ja auttaa. Vieressä lähiöseurakunta ei tee. Ymmärrän oikein hyvin sellaista lähiöseurakunnan jäsentä, joka haluaisi jäsenyydellään ja veroillaan osallistua hänelle tärkeään työhön. Muita esimerkkejä voisi löytää muista työaloista, esimerkiksi musiikista.
Sari mainitsee ”homovapaat saarekkeet”. Mitä hän niillä tarkoittaa? Kuka on sanonut, etteivätkö myös homoseksuaalit voi toivoa henkilöseurakuntien perustamista ja että jos sellaisia syntyy, niin miksei myös homoseksuaalit voi löytää niistä paikkaansa? Voisihan syntyä jopa ”heterovapaita saarekkeita” Sarin ilmaisua mukaellen.
Ehkä ei kannata puhua ylivastuullisesti kaikkien homoseksuaalien puolesta.
Kaiken kaikkiaan uskon, että olipa seksuaalinen suuntautuminen mikä tahansa, niin kristitty etsii seurakuntaa, jossa hän saa hengellistä ravintoa.
Teemu Kakkuri,
kun nyt kuitenkin on niin, että vanhalla virkakannalla olevat (naispappeuteen kielteisesti suhtautuvat) herätysliiketahot ovat nimenomaan niitä, jotka ovat jättäneet näitä esityksiä kirkolliskokoukselle, niin mistä ajattelet, että se johtuu?
Salme,
onko jotain realistisia syitä olettaa, että henkilöseurakuntien myötä syntyisi heterovapaita saarekkeita? Käsittääkseni ei ole.
Kirkossa ei ole heteroseksuaalisia parisuhteita syntinä pitäviä ryhmittymiä/herätysliikkeitä, jotka olisivat jättäneet henkilöseurakuntaesityksiä kirkolliskokoukselle. Sen sijaan on naispappeuteen kielteisesti suhtautuvia ja homosuhteita syntinä pitäviä tahoja jotka ovat näitä esityksiä tehneet.
Sari,
kuten edellä on jo käynyt ilmi, niin sinun päätelmäsi siitä, miksi henkilöseurakuntia halutaan, ovat osoittautuneet virheellisiksi. Eli niitä ei haluta siksi, että voitaisiin syrjiä naisia tai homoja. Joten, ei olisi mitenkään ihmeellistä, että henkilöseurakuntien perustamisen mahdollistuessa voisi syntyä seurakuntia, joissa on vain homoseksuaaleja. En tosin itsekään usko, että näin kävisi, mutta teoriassa se olisi mahdollista.
Erityisesti henkilöseurakunnat voisivat luoda yhteyttä eri tavoin ajattelevien kristittyjen kesken ja näin toteuttaa ajatusta ”eri tavoin ajattelevien seurakuntalaisten kesken tulee etsiä luottamusta ja sovintoa.”
Sari Roman-lagerspetz
Se johtuu mitä todennäköisimmin siitä, että homo- ja naispappeusvastaiset edustajat kannattavat ajatusta henkilöseurakunnista. Ainakin monet heistä. Se ei silti saastuta hyvää hanketta. Minä esimerkiksi en aja homo- ja naispappeusvastaisia saarekkeita, mutta silti kannatan valinnanvapautta seurakunnan suhteen.
Homo- ja naispappeusvastaiset ihmiset, olivatpa kirkolliskokouksessa tai ei, saavat omasta puolestani ajaa kaikkia hyviä hankkeita täysin palkein ilman että ne hankkeet saastuisivat heidän kosketuksestaan. Veroa maksavina aikuisina ihmisinä heillä on oikeus sellaisiinkin hankkeisiin, jotka eivät minun mielestäni ole hyviä. Minulla ei ole valtuuksia eikä juuri haluakaan paimentaa heitä sen enempää kuin homo- ja naispappeusmyönteisiäkään kirkon jäseniä. Luotan ihmisten harkintakykyyn ja kypsyyteen.
Anteeksi lyöntivirhe Sarin sukunimessä. Sormeni ovat kohmeessa.
Teemu Kakkuri,
En ole sitä mieltä, että hyvät hankkeet saastuvat jos naispappeuden vastustajat ”koskettavat” niitä. En esimerkiksi ole sitä mieltä, että jos naispappeuden vastustaja kannattaa jotain sellaista, mitä minäkin kannatan, niin lakkaan kannattamasta sitä, jos tietooni tulee, että myös naispappeuden vastustaja kannattaa sitä.
Vaikuttaa siltä, että henkilöseurakuntien vastustajat pelkäävät hyvin voivia seurakuntia, joissa messuissa käy paljon lapsiperheitä ja muutenkin kaiken ikäisiä miehiä ja naisia. Nämä vastustajat ruokkivat kirkosta eroamisia omilla mustamaalaustempauksillaan. Näen niin, että vuosikymmen lopussa meillä on yli 100 henkilöseurakuntaa täällä Suomessa.
Sari R-L: ”En ole sitä mieltä, että hyvät hankkeet saastuvat jos naispappeuden vastustajat “koskettavat” niitä. En esimerkiksi ole sitä mieltä, että jos naispappeuden vastustaja kannattaa jotain sellaista, mitä minäkin kannatan, niin lakkaan kannattamasta sitä, jos tietooni tulee, että myös naispappeuden vastustaja kannattaa sitä.”
No, hyvä. Tuollaista asennetta kutsutaankin aikuisuudeksi.
Voisiko siitä ottaa oppia myös siihen, kuinka paljon tarvitsee hallinnollisilla rakenteilla paapoa muita kirkon jäseniä..?
Tuntuvat nuo homot kaipaavan eniten omia sateenkaariseurakuntiaan. Haluavathan he erityisiä sateenkaarimessujaankin, ja Kallion seurakunnan Alppilan kirkko on jo enämpi tai vähempi virallinen sateenkaarikirkko. Henkilöseurakuntamallin mukaan ihan.
Se on varmaan S R-L.n mielestä ihan OK.
Toisin kuin niillä kauheilla ”naispappeus- ja homovastaisilla”, joita S R-L näkee joka nurkassa uhkana, eikä muusta kommentoikaan kuin noista demoneistaan. Onko TulkaaKaikki perustanut oman inkvisition, jonka asiahenkilöt saalistavat näitä vaarallisia kerettiläisiä, kun ei niitä kiinnosta kirkollisissa asioissa mikään muu?
Tuli tässä mieleeni, että seurakunnat voisivat ryhtyä kilpailemaan aktiivijäsenistä järjestämällä heillle ”jalasmökkejä” virallisiksi asuinpaikoiksi. Muodollinen osoite jonnekin seurakunnan tiloihin, ja sieltä voisi myös noutaa viranomaispostin. Tämä ratkaisu ei sovi asumistukea saaville, mutta he ovat huonoja veronmaksajia, joita seurakunta ei ehkä jäseniksi kaipaakaan.
Kuuluisasta jalasmökistä tulee mieleen toinen esimerkki. Jos koti on ollut Keminmaalla (kuten se jalasmökki), sinne on vanhemmat ja isovanhemmat haudattu, siellä on rippikoulu käyty, siellä on ehkä avioliittokin solmittu, niin miksi ei saisi jäädä sen seurakunnan jäseneksi, vaikka muuttaakin Helsinkiin?
Siinä muuttovaiheessa moni eroaa kirkosta, eikä edes yritä kotiutua uuden asuinkuntansa seurakuntaan. Kumpi on kirkolle parempi vaihtoehto: antaa ihmisen jäädä vanhan seurakunnan jäseneksi vai luopua hänestä kokonaan?
Teemu Kakkurin ajatukseen lisäys. Eivät ainoastaan nuoret muuta. Tarkoitan tilannetta, kun esim. juuri Keminmaalla koko lapsuutensa ja työikänsä elänyt henkilö eläkeikäisenä muutaa asumaan lähelle lapsiaan, vaikka sinne Helsinkiin. On luonnollista, että hänet vainajana tuodaan synnyinpitäjänsä multiin ja mahdollisesti puolisonsa viereen. Siinä tilanteessa hän on ”muualta”, ja maksut ovat sen mukaiset, siis kalliimmat. Melkoinen rangaistus parista muualla eletystä vuodesta. Miksei hän voisi säilyä jäsenenä seurakunnassa, jossa on ehtinyt olla jo vaikka 75 vuotta?
http://www.kuolleetluut.net/2014/11/vapaus-valita-oma-seurakunta.html?m=1
Hyvä kirjoitus aiheesta.
Ihan turhaa vouhottaa, ettei henkilöserakunnille ole tilaa. Kirkon sisäinen riitely johtaa ennepitkää kirkon hajoamiseen. Mitä lähenpänä se päivä on, sitä tiukempaa riitelyä tulee. Nykyisen systeemin päivät on jo luetut. Jäljelle jää vain pienet ja toimivat henkilöseurakunnat.
Tämän on ollut nähtävissä jo vuosikaudet.