Lisävihkotyöryhmän tammikuinen säveltäjäseminaari on tuottanut ilahduttavan runsaan sadon. Se kertoo omalta osaltaan siitä että kirkollinen musiikki kiinnostaa suomalaista säveltäjäkuntaa yhä laajemmin. Tähän kannattaisi tarttua nykyistä aktiivisemmin sekä kirkon että yksittäisten seurakuntien tasolla. Kulttuuri, myös hengellinen sellainen, on vaikeuksissa jos yhteys oman ajan tekijöihin ei toimi tai peräti katkeaa. Toisaalta itselläni ja muutamalla kollegallani on hyviä ja rohkaisevia kokemuksia yhteistyöstä seurakuntien ja kirkkomuusikoiden kanssa.
Rakas naapurimme tarjoaa meille jälleen kerran seuraamisen arvoisia esimerkkejä. Kirkkomusiikin säveltäjät ry oli kutsunut taannoisen seminaarinsa luennoitsijaksi ruotsalaisen Sven-David Sandströmin, joka on muun tuotantonsa ohessa säveltänyt huomattavan määrän kirkkomusiikkia, myös seurakuntien jokapäiväiseen käyttöön. Sandström esitteli Ruotsin kirkon toimeksiannosta syntynyttä 72(!) liturgisen teoksen kokonaisuutta, ja lisää näytteitä hänen taidokkaasta, silti helposti lähestyttävästä musiikistaan kuultiin Kirkko soikoon –festivaalin konsertissa samana iltana.
Projekti ei edes ole ainoa laatuaan. Palmusunnuntaina kuulin Tukholmassa Rolf Martinssonin Luukas-passion, josta on tuoreudestaan huolimatta ehtinyt jo tulla aikamoinen hitti. Tämä teos on puolestaan 13 seurakunnan yhteistilaus. Kaipaan meillekin tällaista toimintaa, ja ihailen ruotsalaisten kollegoideni käytännöllisyyttä ja hyvää itsetuntoa. Kun osaa, voi toimia vapaasti mitä perinteisimpien muotojen parissa. Maassa maan tavalla, totta kai. Silti uskallan toivoa että mekin olemme matkalla tuohon suuntaan. Ennakkoluulomme vain sitovat meitä vielä, puolin ja toisin.
Kevään merkkejä, joka tapauksessa. Sokerina pohjalla pienen lounaissuomalaisen ”kesäkotiseurakuntani” pääsiäismessu: en muista nähneeni kirkossa niin paljon väkeä aikoihin. Johtuisikohan se siitä, että saarna oli väkevä ja musiikki soi upeasti? Seurakunnassa on nähty paljon vaivaa, ja se kannattaa.
Olli Kortekangas, lisävihkotyöryhmän jäsen
Venäjällä pappi pantiin toimituskieltoon hänen rukoiltuaan rauhaa ( https://aamunkoitto.fi/maailmalta/autuaita-rauhantekijat-he-saavat-jumalan-lapsen-nimen-matt59 ). Näin kauaksi Venäjä ”ortodoksinen” kirkko on ajautunut harhaoppeihinsa.
Ekumeeninen patriarkaatti palautti pastori Ioann Kovalin pappeuden ja otti hänet suojiinsa.
Heikki P,
Pohdiskelet aseiden hankkimista. Ihan tosissasiko haluaisit Suomen antautuvan Venäjää johtavan rikollisjoukon armoille ilman vastarintaa?
Suomessa pääosin miehet on koulutettu puolustamaan maataan. Haluaisitko lähettää nuoret miehet tapettaviksi ilman kunnon varusteita? Minä en.
Jari, se mitä nyt harjoitat, sitä kutsutaan projisoinniksi. Heijastat minuun ajatuksia, jotka eivät ole minun ajatuksiani.
En haluaisi Suomen antautuvan Venäjälle.
En myöskään haluaisi lähettää nuoria miehiä tapettavaksi
Heikki P.,
Projisoin? Ehkä, tuon näkyviksi mihin ideasi johtaisivat. Päätösten seurauksia on hyvä pohtia.
Ehkä niin, mutta näin tehdessäsi et vastaa minulle, vaan pyörit ikiomassa mörkökabinetissasi.
Jäähyväiset aseille on paljon kauempana nyt kuin konsanaan silloin, kun viikonloppuna edesmennyt Liisa Tavi siitä lauloi. Liisa levytti Kollaa Kestään kappaleen 1981.
En minäkään ajattele, etteikö Suomen pidä aseistautua ja mieluummin ”hampaisiin asti.” Surullista se silti on.
Kari-Matti, Suomi voi ja meidän pitää puolustautua. Mutta aikana, jolloin koko maailmaa uhkaa monet suuret vaarat, me käytämme valtavia voimavaroja toisten tuhoamiseen.
Mikä pelastaa meidät tuholta? Tuskin varusteluprosenttien kasvattaminen.
Heikki P.,
Ehkäpä Venäjällä on joskus vallassa hallinto, jolla on muukin päämäärä kuin naapurikansojen orjuuttaminen ja heidän luonnonvarojensa riistäminen. Tätä odotellessa on hyvä varautua.
Tätä odotellessa kaikki liikenevät voimavarat varusteluun?
EI kaikki, vaan riittävästi.
Olen odottanut aikaa, jolloin miehillä olisi voimia kieltäytyä sotimasta. Turhaan. Jokin siinä vetää puoleensa. Sankaruus ? Sodassa tapetuista käytetään termiä ”kaatuneet”. Se harhauttaa. Olivatpa sotilaat kummalla puolella tahansa, he ovat uhreja.
Charlotta L.,
Hyvin harva haluaa sotimaan. Suurin osa kuitenkin pitää maamme alistumista venäläisen ikollisjoukon orjuuttamaksi vielä sotimista pahempana. vaihtoehtona.
Venäjän yli-ihmisideologian sokaisemat hyökkääjät ovat ehkä uhreja, tai sitten he ovat innolla mukana ryöstöretkellä.
Charlotta,
Toisaalta yhä useampi nainen haluaa suorittaa asepalveluksen ja siten yös isänmaataan tarvittaessa aseinkin puolustaa.
Voisi myös kysyä: miksi niin mioni kieltäytyy tekemästä siten kun on tai olisi oikein?
Sota on valitettavaa ja on murheellista.
On tyypillistä, että kun kirjoittaa maailman tapahtumista objektiivisesti, kuten nyt Heikki varustautumisesta sotaan, niin se käsitetään subjektiivisesti. Tässä syntyy lukijalle, jokin negatiivinen tunne , joka aiheuttaa sen mukaisen kommentin. Tällä mekanismilla syntyy projisointi.
Eli projisoinnissa huomaamatta lukija vastaa omien tunteidensa ja ajatustensa mukaisesti tekstiin. Huomaamatta sitä, että vastaakin johonkin mitä on omassa päässään kehittänyt, eikä huomaa siinä mitään vikaa. Tätä tapahtuu jatkuvasti keskusteluissa ja siksi keskustelijat puhuvat usein toistensa ohi.
Eli ei ole todellista keskustelu yhteyttä. On vain omien mielipiteiden julistamista.
Turha turhaa odottamaan, kannattaa mennä vastaan, Jari Haukka eturintamassa hänellä on niin suuri viha, ja ärripurri päällä, että tuskin siellä muita tarvitaankaan, muut voivat lähteä etsimään turvapaikkaa vaikka Kiinasta, se on nyt muotia.
Poliitis-sotilaallinen rauhantila on hyvä asia, varsinkin jos rauhansopimus voidaan kokea oikeudenmukaiseksi. Harvoin näin kuitenkaan on. Useimmiten on heikomman osapuolen taivuttava kohtuuttomiin ja epäoikeudenkukaisiin rauhanehtoihin, koska vaihtoehto, sota, on vielä pahempi kuin vääryydelle perustuva rauha. Tästähän myös Suomella on kokemuksia 1940-luvulta.
Heikki Palmu. Teologinen kysymys: mistä lähteestä olet omaksunut tulkinnan ”uudelleensyntymisestä” (pitäisi kai olla ”uudestisyntymisestä”) nimenomaan päivittäisenä tapahtumana. Huomaan kyllä, että lainaat Lutherin Vähän katekismuksen kasteselitystä. Minua siis kiinnostaa omien – toistaiseksi (?) katkolla olevien jatko-opintojeni vuoksi.
Kirjoituksessasi on paljon hyvää, jos sitä ei ruveta pahantahtoisesti erittelemään. Vaikka itse kannatankin pienen maan varustautumista hampaisiin asti, etteivät kasakat, palkka-armeijalaiset tai ”Leninin soturit ja huligaanit” pääse tänne mellastamaan.
Marko, kiitos kysymästä. Dogmatiikka ei ole uskoni vahvin osa. Voi olla vähän omaakin teologiaa. Perustana Lutherin kasteen selitys. Eli, ettei usko ole jotakin, joka vain kerran otetaan vastaan. Vaan että usko on arkista, jokapäiväistä kilvottelua.
Miksi pitää totella jotain diktaattoria ? Ei se diktaattori yksin voi sotia. Jokainen, joka lähtee sotimaan, on murhaaja. Ei se muuksi muutu, vaikka kuinka selitettäisiin.