Kenttäpiispan viran alusta tuli viime kuussa 80 vuotta, kun Risto Ryti myönsi kenttäpiispan arvonimen 11. heinäkuuta 1941 sotarovasti Johannes Björklundille. Kenraalimajuriin rinnastettu kenttäpiispan virka perustettiin Puolustusvoimiin tammikuussa 1943.
Talvisota osoitti sotilaspapiston suuren merkityksen kriisinkestävyydelle sotaponnisteluissa. Jatkosodassa palveli noin 500 sotilaspappia. Puolustusvoimat ja valtiovalta näkivät kenttäpiispuuden tarpeen käytännön kannalta. Kirkko jarrutteli ensin teologisista syistä, joita on myös viime aikoina nostettu esiin. Kirkko hyväksyi kuitenkin nopeasti kenttäpiispuuden valmistelemalla syksyllä 1941 kenttäpiispaa koskevat kirkkolainsäädännön kohdat.
Mitä sotilaspapistolle ja kenttäpiispuudelle kuuluu tänään, meillä ja muualla?
Saksan puolustusministeriö nimitti hiljattain ensimmäisen sotilasrabbin sitten 1930-luvun alun (HS 22.6.). Bundeswehrissä on noin 300 juutalaista ja 3000 muslimisotilasta. Saksan lähihistorian vuoksi imaamia olisi kuitenkin ollut vaikea nimittää ennen rabbia. Asiaa vaikeuttaa sekin, ettei muslimeilla ole yhtä valtakunnallista toimijaa, jonka kanssa neuvotella. Myös ortodoksikristittyjen sotilaspapit ovat tulossa aikanaan. Tällä hetkellä Saksassa on evankelisia ja katolisia sotilaspappeja sekä heitä avustavaa henkilökuntaa useita satoja. Sama tilanne on muullakin Euroopassa sekä myös useimmissa muissa maissa Euroopan ulkopuolella: uskontojen merkitys kasvaa erilaisten kriisien ja sotien keskellä.
Kristillisillä kirkoilla ja muilla uskonnoilla on erityisesti poikkeusoloissa suuri merkitys, kun ne pitävät esillä uskoa toivon ja voiman lähteinä. Tämä on myös se syy, miksi useimpien maiden asevoimissa on sotilaspapisto. Aina on niitä jotka kysyvät, miksi Puolustusvoimissa on sotilaspappeja. Kuoleman todellisuuden kohtaaminen on käännekohta, jossa syvän rauhantilan käsitykset alkavat muuttua. Korona-pandemia osoitti tämän.
Uskontojen rinnalla ja sisällä eettiset kysymykset ovat yhä polttavampia koskien elämän ja maailman tulevaisuutta sekä ihmisen arvoa. Ihmisen kokemus toimimisesta vastoin omia arvoja ja eettisiä periaatteita vaikuttaa toimintakykyyn. Erityisesti sodassa kokemus epäeettisyydestä voi romahduttaa taistelutahdon.
Veteraanisukupolven väistyminen ja ajan kuluminen viime sodista etäännyttävät nyky-yhteiskuntaa sotasukupolvia kantaneista arvoista, joita olivat yhteisöllisyys, sitkeys, usko Jumalaan, toivo Isänmaan säilymisestä yhteisen hyvän perustana. Perinnetyö sotien ajan ja veteraanisukupolven muistamiseksi osaltaan pitää yllä maanpuolustustahtoa, joka MTS:n (Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta) mittausten mukaan on laskenut erityisesti nuorten kohdalla. Kaikkia kuitenkin tarvitaan maanpuolustukseen (HS pk. 8.7.).
Naisten vapaaehtoinen asepalvelus on ollut mahdollinen vuodesta 1995 lähtien ja Puolustusvoimat on asettanut tavoitteeksi vuosittain rekrytoida 2000 naista korvaamaan palveluksesta vapautettujen miesten määrää. Naiset ovat palvelukseen motivoituneita ja suuri osa heistä hakeutuu johtajakoulutukseen. Myös Varusmiespappi-diakonikursseilla on usein naisia ja sotilaspapistossa palvelee tällä hetkellä kaksi naista.
_ _ _
Maahanmuuttajataustainen väestö kasvaa erityisesti suuremmissa kaupungeissa. Samalla uskontojen kirjo näkyy palveluksen arjessa. Puolustusvoimat on kaikkia varten. Varusmiespalvelus on maahanmuuttajataustaisille tärkeä osa kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan ja voi vahvistaa kokemusta yhteenkuulumisesta.
Uskontojen mukaiset tavat otetaan huomioon palveluksen mahdollistamissa rajoissa. Samalla sotilaallisen maanpuolustuksen tarpeet, palvelusturvallisuus ja tasapuolinen kohtelu ovat etusijalla. Varusmiehille mahdollistetaan esim. sama määrä juhlalomia, uskonnon mukainen ruokavalio sekä rukoukset ja paasto palveluksen mahdollistamalla tavalla.
Yleinen palvelusohjesääntö ohjaa pukeutumista yhdenmukaiseksi, mikä vahvistaa joukon yhtenäisyyttä ja lisää kansalaisten luottamusta armeijan neutraaliuteen. Siksi omat vaatekappaleet, parta ja viikset eivät ole sallittuja. Korut ja tatuoinnit eivät saa näkyä. Eri maiden asevoimissa suhtaudutaan uskonnolliseen pukeutumiseen eri tavoin, kuten musliminaisten huiviin, hijabiin. Uskonnollisen pukeutumisen salliminen yhdessä kohdassa vaikuttaa kokonaisuuteen. Puolustusvoimissa arvioidaan tilannetta kokonaisuutena.
Sotilaspapiston tilanne
Krimin miehitys 2014 muutti Puolustusvoimien varautumista poikkeusoloihin nopean tilannekehityksen suuntaan, tavoitteena nopea siirtymä normaalioloista poikkeusoloihin. Myös sotilaspapistossa painottuu sodanajan valmiuden rakentaminen. Kertausharjoitusmäärät ovat nousseet ja parhaillaan uudistetaan kertausharjoituskoulutuksen sisältöä vastaamaan paremmin valmiuden rakentamista.
Vuoden 2015 Puolustusvoimauudistus toi toimintakykyajattelun vahvemmin osaksi sotilaskoulutusta. Sotilaspapiston rooli on vahvistunut kouluttajien kouluttajana eettisen toimintakyvyn ja Taistelijan mieli -osion osalta. Sotilaspapisto on suuntautunut vahvemmin eettisen toimintakyvyn suuntaan. Samalla tiedostetaan, että papillinen työ, hartaudet ja kenttäehtoolliset sekä vainajien siunaaminen ovat tärkeä osa toimintakyvyn tukemista. Sotatilanteessa on suuri merkitys sille, että voi jättää elämänsä luottavasti Jumalan käsiin ja uskoa elämän jatkumiseen toisessa todellisuudessa.
Toisaalta yhteiskunnan sekularisaatio on vieraannuttanut monia hengellisistä tilaisuuksista ja hartauksista. Hartaudet ovat kuitenkin edelleen mahdollisia ja tärkeä osa toimintakyvyn ylläpitoa, mikä korostuu erityisesti poikkeusoloissa. Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen linjausten mukaan sotilashartauksia ja opetusta uudistettiin heinäkuussa 2015 siten, että osallistuminen uskonnonharjoitukseen on vapaaehtoista tai valinnaista. Paraatin kenttähartaudesta voi poistua papin puheen ajaksi. Sotaharjoituksessa hartauden tai kenttäehtoollisen vaihtoehtona on osallistuminen eettistä toimintakykyä vahvistavaan toimintaan.
Varusmiehet suhtautuvat yleensä avoimesti sotilaspapin työhön, oppitunteihin ja hartaustilaisuuksiin. Sotilaspappien ammattitaitoon kuuluu tunnistaa konteksti ja sen edellyttämä kieli sekä tavat, joilla voi tuoda asia esille nuorille ymmärrettävällä tavalla. Sotilaspapin luonteva läsnäolo ja osallistuminen joukon keskellä sen toimintaan madaltaa kynnystä tulla juttelemaan ja jakamaan huolia sekä ilon aiheita.
_ _ _
Apulaisoikeusasiamies on nostanut esille sotilasvalan muuttamisen kaikille yhteiseksi uskonnottomaksi valaksi. Valasta säädetään asevelvollisuuslaissa ja edellyttäisi lakimuutosta. Vielä 2015 silloinen apulaisoikeusasiamies piti sotilasvalan ja -vakuutuksen mallia esimerkillisenä, kun jokaisella on mahdollisuus valita uskonnollisen tai uskonnottoman vaihtoehdon välillä. Tätä pidettiin mallina myös koulujen järjestäessä uskonnollisia tilaisuuksia ja niille vaihtoehtoista toimintaa. Nykyisin sotilasvalaan osallistuu yli 90 % varusmiehistä ja myös monet eri uskontoihin kuuluvat valitsevat valan. Jos sotilasvalan kohdalla toteutuisi muutos, merkitsisi se suuren enemmistön valitseman käytännön muuttamista uskonnottomaksi. Jos samaan aikaan ajetaan eteenpäin uskonnollisen pukeutumisen – kuten hijabin sallimista – tuntuisi se ristiriitaiselta.
_ _ _
Suhde kirkkoihin on perustavanlaatuinen asia sotilaspappien työlle. Kaikki sotilaspapit ja -diakonit ovat piispojen vihkimiä ja kuuluvat pappisviran osalta hiippakuntapiispojen kaitsentaan. Sotilaspapiston sodan ajan vahvuus n. 250 koostuu 90 % osalta reserviläisistä, jotka toimivat pääasiassa kirkon tehtävissä.
Vakinaisten sotilaspappien eroikä on 57 vuotta ja heistä monet pyrkivät palaamaan kirkon töihin. Siten Puolustusvoimat palkkaa ensin pappeja sotilaspapeiksi ja myöhemmin kirkko kutsuu halukkaita, Puolustusvoimissa eroiän saavuttaneita sotilaspappeja takaisin kirkon töihin, missä heillä voi olla mahdollisuus vielä yli vuosikymmenen työjaksoon. He voivat tuoda seurakuntiin malleja esimerkiksi Puolustusvoimien syväjohtamisesta ja työilmapiirin säännöllisestä mittaamisesta johtamisen perustana.
_ _ _
Pääesikunnan ja Kirkkohallituksen välillä on yhteistyösopimus, jossa on sovittu vastavuoroisesta tuesta valmiudellisissa asioissa. Kirkkolain 25. luvun mukaan kirkolla ja seurakunnilla on yhteiskunnan henkiseen kriisinkestävyyteen liittyviä lakisääteisiä tehtäviä.
Kenttäpiispa toimii osaltaan myös kirkon hallinnossa, kirkolliskokouksessa ja tällä hetkellä sen yleisvaliokunnan puheenjohtajana sekä piispainkokouksessa läsnäolo- ja puheoikeudella. Tämä mahdollistaa sen, että kenttäpiispalla on toinen jalka tukevasti kirkossa ja toinen jalka Puolustusvoimissa. Yhteys kenttäpiispan kautta näiden instituutioiden välillä on ratkaisevan tärkeä edellä kuvaamistani syistä sotilaspapiston rekrytoinnin sekä yhteiskunnan henkisen kriisinkestävyyden kannalta.
Mikäli kenttäpiispan yhteys kirkkoon heikkenee, muuttaisi se myös sotilaspapiston roolia ja mahdollisuuksia toimia. Viime kädessä on kyse siitä, mihin Puolustusvoimat tarvitsee pappeja. Jos papin läsnäololla joukkonsa keskellä on merkitystä eettisen toimintakyvyn kannalta sielunhoitajana ja mikäli sotilashautajaisilla, kenttäehtoollisilla ja hartauksilla on merkitystä, on kenttäpiispan kautta rakentuva yhteys kirkkoon edelleen merkittävä.
Kenttäpiispan asemaa kirkossa kyseenalaistettiin kirkolliskokousaloitteessa vuonna 2020 kysymyksellä kenttäpiispan piispuudesta, joka on keskusteltu jo 80 vuotta sitten: kenttäpiispalla on piispallisia tehtäviä, mutta ei omaa hiippakuntaa eikä oikeutta vihkiä pappeja. Näin varjellaan Puolustusvoimien ja sotilaspapiston yhteyttä kirkkoon: Sotilaspapisto ei voi sulkeutua omaan todellisuuteensa, koska se täydentyy kaiken aikaa kirkosta. Sotilaspapit kuuluvat hiippakuntiensa papistoon. Siten sotilaspapistolla säilyy yhteys paitsi kansankirkkoon myös suomalaisiin, joista edelleen vielä huomattava osa on kirkon jäseniä.
Tosin tilanne muuttuu, ja siksi Suomessakin on tulevina vuosikymmeninä viisasta valmistautua avaamaan sotilaspapin tehtäviä myös muiden uskontojen akateemisesti koulutetuille asiantuntijoille, siinä suhteessa kuin näiden uskontojen edustajia on palveluksessa.
Kuvista on tehty kantelu Julkisen sanan neuvostolle (JSN). Suomen Unicef toivoo, että asian käsittelyssä otetaan huomioon lapsen oikeuksien sopimus.
– ”Lukijan oikeus tietää” tai ”taistelu pahaa vastaan” ei voi olla suurempi kuin yksittäisen lapsen oikeus suojeluun, oli lapsi suomalainen tai kenialainen. Tuskin mikään media julkaisisi tällaisia kuvia suomalaisesta lapsesta, Hetemäki korostaa ja esittää lopuksi tukun kysymyksiä:
– Oliko nyt huomioitu, että patriarkaalisen yhteisön tyttö voi harvoin tehdä eri päätöksen kuin mitä isä tai yhteisö häneltä odottaa? Ja oliko lehti varmistanut, että tytöt ovat ymmärtäneet, missä yhteydessä kuvia käytetään ja miten ne voivat levitä?
Tietoisen luvan jälkeenkin vastuu lapsen yksityisyyden ja ihmisarvon suojelemisesta on tiedotusvälineellä, ei lapsella, Suomen Unicef päättää kannanottonsa.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014011617937055_uu.shtml
Minusta tässä puhutaan hieman toistensa ohitse. Paperilehden mukaan Meeri Koutaniemi sanoo: ” Ei ole sellaista väkivallantekoa, jota ei saisi näyttää, vaikka näyttäminen voi rikkoa jonkun eettistä linjaa. Eettinen laiminlyönti on suurempi, kun väkivalta jätetään näyttämättä eikä osoiteta, että voimme tehdä sille jotakin.”
Me ainakin tiedämme nyt väkivallasta ja silmien sulkeminen on tästä syystä vaikeaa. Tietysti voi aina nillittää siitä, että kärsivien kasvoja ei pitäisi kuvata. Toisaalta; miten muuten osoittaa tunteet? Siihen tuskin on yksinkertaista vastausta.
Onko enemmän oikein näyttää kasvot ja saada väkivalta loppumaan vai se, että kasvoja ei näytettäisi ja sama meno jatkuisi? Minusta vaikuttaa siltä, että tämän kysymyksen kanssa on painittu HS:n toimituksessa ja päädytty ensimmäiseen vaihtoehtoon.
Kärsivien kasvot ovat nyt tutut ja niitä ei voi unohtaa. Kaikki kipu ja tuska näkyvät niiltä. Ne järkyttävät ja saavat siitä syystä paheksuntaa aikaan. Tätä järkytystä ja porvarillisen rauhan rikkomista puolustellaan sillä, että kasvoja ei saisi kuvata. Miten puolustetaan lasta, jonka oikeuksia rikotaan ympärileikkauksella? Vaikenemalla vai näyttämällä mitä tilanteessa tapahtuu? Mitä muuta voisi tehdä?
> Tosin tilanne muuttuu, ja siksi Suomessakin on tulevina vuosikymmeninä viisasta valmistautua avaamaan sotilaspapin tehtäviä myös muiden uskontojen akateemisesti koulutetuille asiantuntijoille, siinä suhteessa kuin näiden uskontojen edustajia on palveluksessa.
Jossain vaiheessa voi tulla myös pohdittavaksi se, onko evankelis-luterilaisen kirkon monipoliasema kenttäpiispan virkaan tarkoituksenmukainen.
En ollut armeija-aikana vuonna 1979 hengellisesti orientoitunut, mutta muistan, että kuuntelin tarkasti varusmies-papin hartauksia. Juhlien yhteydessä sotilaspappi piti puheen ja puheen jälkeen veisattiin virsi. Nämä tilaisuudet merkitsivät minulle paljon.
Uskon asiat avautuivat muutama vuosi armeijan jälkeen, myöhemmin valmistuin diakoniksi, ja 20v. sitten sain toimia rauhanturva pataljoonan diakonina. Rauhanturvaajat osallistuivat vartioasemien kenttä-hartauksiin lähes 100%;sti. Pataljoonan papin työtä pidettiin tärkeänä ”kaukana kotoa”. En ole missään muissa työyhteisöissä 35 vuoden työhistoriani aikana nähnyt niin paljon papin/diakonin työtä arvostavia miehiä kuin rauhanturvaajana vuonna 2000.
Kokemukseni on subjektiivinen. Isäni oli sodassa koko sotavuosien ajan. Isäni turva oli ikiaikojen Jumala. Suomen sodista on lyhyt aika, mutta riittävän pitkä aika siihen, että enää ei ymmärretä kenttäpiispan tai sotilaspapin työn tärkeyttä. Rauha on, ei hätää mitään. Pappeja ei tarvita armeijassa eikä muualla?
Kristillinen usko ohenee, uusia uskomuksia, talismaaaneja, pihatonttuja ja joulupukkeja tulee tilalle.
Pekka
Kiitos hyvästä tekstistäsi.
Sotilaspapit ja kenttäpiispa tekevät erittäin arvokasta työtä kansamme kokonaisuudessa. Saamme kiittää Jumalaa siitä, että myös tällä tavoin on rakennettu sekä kirkkoa että kansaamme.
Siunausta sinulle Pekka, joka olet tämän juhlavuoden aikainen kenttäpiispa.
Siunausta myös kenttäpiispuudelle ja sotilaspapistolle, jotta se arvokas työ mitä tehdään saa jatkossakin tuottaa hyvää hedelmää omalla työsarallaan.
Kiitos Matias siunauksen toivotuksesta ja kannustuksesta. Samoin toivotan Sinulle ja läheisillesi siunausta.
Vielä yksi perspektiivi perustaksi pappien läsnäoloon puolustusvoimissa. Sota ja kriisitilanteiden sattuessa papin läsnäolo voi jarruttaa sitä raakuutta jonka sotatilanne näyttää kaivavan esiin sotaan osallistujissa. Läsnä olo saattaa hillitä vankien ampumisia, naisten raiskauksia ja lasten tappoja yksilötasolla.
Valitettavasti pappien läsnäolo ei estä ilmapommitusten ja tykistötulen aiheuttamia silmittömiä vahinkoja. Pappien uskonnollinen sanoma ei välttämättä saa aikaan suurempaa hengellisyyttä mutta parhaassa tapauksessa heidän läsnäolonsa toimii tietyn eettisyyden elossapysymiseen.
Arvostan Kenttäpiispa Pekka Särkiön tehtyä työtä, ja myös elettyä elämää mitä olemme saaneet Hänen blogeissaan näillä sivuilla kohdata kuin seurata.
Samalla uskon Hänen työhönsä liittyneen Esipaimena tilanteita jolloin kyynyleetkään eivät ole olleet kaukana Hänen valmentaessaan nuorempia sotilaspapeiksi tulevia.
Itse olen aiemmin kirjoittanut sotilaspapin asiasta kulmikkaastikin, mutta realiteetit katsovat vahvasti asian puolesta.
Nuoret hyvin tarvitsevat palvelukseensa huolenpitoa jota sotilaspappi rauhan aikanakin kykenee antamaan kuin tarjoamaan.
Kenen asialla kenttäpiispa ja sotilaspapit ovat, ihmisen vai Jumalan?
Eikö Jumala ole rauhan ja pelastuksen Jumala? Näitä asioita sotilaspapistokin tahtoo edistää.
On mutta ei väkivallan, se tie on jo kuljettu VTn aikaan, nyt on rakkauden aika eikä rakkaus tee lähimmäiselle mitään pahaa, ei vihollisellekkaan.
Nyt olen Arin kanssa aivan samaa mieltä.
Isäni oli sodassa viisi vuotta parhaassa nuoruudessaan. Hän toivoi, ettei kukaan hänen jälkeläisestään koskaan joutuisi kokemaan mitään samanlaista kuin mitä hän koki. Diplomatia on ainoa keino ratkaista kansojen väliset ongelmat. Jeesus itsekin opasti meitä väkivallattomuuden tielle: ”Se, joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”.
Miten vaikkapa parhaillaan Afganistanissa: miten siellä rakkaudella autetaan naisia ja tyttöjä, jotka ovat jäämässä Taleban-hallinnon valtaan? Kriisinhallintajoukot- mukana myös suomalaisia – saivat edistettyä vapautta ja oikeuksia 20 vuotta. Eikö se ole eräänlaista rakkautta?
Pekka Särkiö selittäisitkö kuinka väkivallalla opetetaan rakastamaan?
Käyttikö Jeesus väkivaltaa?
Kutsuuko Jeesus ihmisiä väkivaltaan?
Heikkojen ja turvattomien suojeleminen väkivallalta on rakkautta. Joitakin tahoja, kuten terroristeja kohtaan ei auta muu kuin valmistautua torjumaan heidän väkivaltansa.
Jeesus: ”Nyt on toisin. Jolla on kukkaro, ottakoon sen mukaansa, samoin laukun. Jolla ei ole rahaa, myyköön viitan päältään ja ostakoon miekan.” (Luuk 22:36). Kun Jeesus seuraajineen luetaan rikollisten joukkoon, on syytä varautua puolustautumaan.
Pekka Särkiö väkivallan ja voiman tie kuljettiin jo israelin kautta eli kun Jumala varjeli kansaansa voimallaan kun nämä vaelsivat Hänen tahdossaan, sitten ei varjellut kun pois poikkesivat ja lopulta hylkäsi liiton kun kansa oli loitonnut riittävästi.
Nyt onkin jokaisen ihmisen itsensä tehtävä ratkaisu lähteekö seuraamaan Jeesusta Jumalan kutsuessa, luopuuko kaikesta Hänen tähtensä, jopa oikeudesta puolustaa itseään, rakastamaan vihollisiakin, rakkaus kaikkia kohtaan on evankeliumin ydin, ennen kaikkea rakkaus Jumalaan.
Pekaa Särkiö minulle muuten ”miekka” on sanan miekka jolla taistelen.
Pekka S! Aika ajoin on hyvä luoda katsaus menneeseen ja pohtia tulevaa. Kiitos.
Arvonimi annettiin hyvin dramaattisella hetkellä. Päämajan sotarovastintoimiston (sittemmin kenttäpiispantoimiston) sotilaspapin Arvo Ohisen sotapäiväkirjassa on siihen liittyen mielenkiintoisia aikalaismerkintöjä heinäkuulla 1941.
Ensinnäkin sotapäiväkirjasta saa vaikutelman, että toimistossa on oltu yllättävän hyvin informoituja asioista. Nimittäin jo keskiviikkona 9.7.1941 löytyy viimeisenä kohtana merkintä: ”Tänään tuli Ylipäällikön päiväkäsky N:o 3.” Ohinen kommentoi sen sisältöä lyhyesti.
Seuraava päivä (to 10.7.) alkaa sanoin: ”Tämä päivä on ollut monen iloisen yllätyksen päivä. Meidän esimiehestämme sotarovasti Joh. Björklundista tuli Kenttäpiispa, jonka arvonimen tasavallan presidentti on sotarovastille suonut.”
Edelleen (pe 11.7.):”Kenttäpiispa on saanut lukuisia onnitteluja. Suuriarvoisin on sotamarsalkan onnittelu, joka tuli puhelinsanomana.”
Mutta eräs asia askarrutti. Tiistaina 15.7. Ohinen kirjoitti: ”Olemme hiukan ihmetelleet, etteivät kirkkomme ensimmäiset miehet, piispat, ole lähettäneet kenttäpiispalle onnitteluja.”
Ensimmäinen viikko kirkon johdossa siis ihmeteltiin, mikä lienee varsin ymmärrettävää. Ehkä vanha tausta auttaa osaltaan asettamaan mittasuhteisiinsa myös nykyisen keskustelun.
Kiitos Jouni jälleen kiinnostavasta arkistolöydöstä. Tuon päiväkirjamerkinnän mukaan kenttäpiispan arvonimen myöntäminen olisi tapahtunut jo päivää aiemmin, 10.7. En ihmettele, että kirkon johto pohti aluksi suhtautumista asiaan. Sen jälkeen kirkko kuitenkin tunnusti tilanteen ja täydensi kirkkolainsäädäntöä kenttäpiispuuden osalta.