Kahdeksan allekirjoittajan kirkolliskokousaloite esitti elokuussa, että laaditaan selvitys kenttäpiispan aseman ja roolin teologisista perusteista kirkossa. Käytäntö on, että aloitteet lähetetään valiokuntaan jatkovalmistelua varten. Tässä tapauksessa se on perustevaliokunta, jonka alaan kuuluvat kirkon uskoon ja oppiin liittyvät kysymykset. Miltä asia näyttää?
Aloitteessa korostetaan ensin sotilaspapiston työn merkittävyyttä: ”Puolustusvoimien hengellisellä työllä ja kirkon merkittävällä tuella sille on pitkät ja arvostetut perinteet. On laajasti tunnustettu, kuinka merkityksellistä työtä sotilaspapit tekevät puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen varusmiesten, henkilökunnan ja reserviläisten sekä kansainvälisissä tehtävissä olevien sotilaiden parissa. Sotilaspappien sielunhoitotyö, kristillinen opetus ja kirkolliset toimitukset ovat arvostettuja ja kaivattuja.” Tästä huolimatta aloite kyseenalaistaa kenttäpiispan roolin kirkon hallinnossa ja pyrkii siten horjuttamaan kirkon ja Puolustusvoimien yhteyttä, jota kenttäpiispa edustaa. Pidän aloitetta siksi ristiriitaisena.
_ _ _
En ota lähemmin kantaa kenttäpiispan aseman ja roolin teologisiin perusteisiin, koska ne kuuluvat valiokunnan tehtävään. Sen sijaan valotan hieman asian aiempaa historiaa ja tilannetta muissa maissa.
Kenttäpiispan asemastahan käytiin edellisen kerran keskustelua osana Kirkon keskushallinnon kokonaisuudistusta 2014 ja siinä yhteydessä piispainkokouksen kokoonpanoa supistettiin: tuomiokapitulien pappisasessorit pudotettiin pois ja kenttäpiispalle jätettiin läsnäolo- ja puheoikeus, jotka on kirjattu kirkkojärjestykseen (KJ 21 § 1). Läsnäolo-ja puheoikeus on myös mm. Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston ja Hallinto-osaston kirkkoneuvoksilla. Toisin sanoen piispuus ei ole läsnäolo- ja puheoikeuden edellytys piispainkokouksessa.
Kenttäpiispa on myös Kirkolliskokouksen jäsen (KL 20 § 1). Aloitteen esittelijä kysyi, miksi Puolustusvoimien kirkollisen työn edustajalla on paikka kirkolliskokouksessa, mutta ei esimerkiksi yliopistolaitoksella? Tähän on syynsä, joita valotan lyhyesti.
_ _ _
Suomen puolustus perustuu asevelvollisuuteen ja sen kautta tuotettuun sodan ajan reserviin. Hiippakuntien piispat vihkivät kaikki papit, jotka ovat saaneet vokaation eli kutsun seurakuntaan, järjestöön, yliopistoon tai koululaitoksen pariin. Armeijan käyneet papit saavat Puolustusvoimien tarpeen ja soveltuvuutensa mukaan sijoituksen reservissä – monet sotilaspapeiksi – ellei heistä ole tehty poikkeusolojen varausta omaan siviilitehtäväänsä. Myös päätoimiset sotilaspapit ovat osa hiippakuntiensa papistoa.
Puolustusvoimat saa siis tarvitsemansa sotilaspapit Ev.lut kirkon ja joiltain osin Ort. kirkon papeista. Normaalioloissa päätoimisia sotilaspappeja on 26, mutta poikkeusoloissa kutsutaan reservistä sijoitettuja sotilaspappeja ja –diakoneja noin 250 ja lisäksi on ainakin saman verran varareserviä.
Sotilaspappien tehtävänä on vahvistaa eettistä toimintakykyä mm. läsnäolon, keskustelujen, opetuksen, hartauksien ja kaatuneitten huollon kautta. Lisäksi kirkoilla on lakisääteinen tehtävä huolehtia poikkeusoloissa kansan henkisestä kriisinkestävyydestä (KL 25 § 15a).
Toiseksi kirkon intresseissä on, että asevelvollisuutta suorittavilla miehillä, vapaaehtoista palvelusta suorittavilla naisilla ja Puolustusvoimien henkilökunnalla on mahdollisuus tavata sotilaspappia ja saada tarvittaessa sielunhoitoa.
_ _ _
Edellisillä perusteilla on tarpeellista, että Puolustusvoimien ja kirkon yhteinen tehtäväkenttä on huomioitu kirkon hallinnossa. Tämä on ratkaistu niin, että sotilaspappien työtä johtavalla kenttäpiispalla on asema kirkon hallinnossa.
Tämä ratkaisu syntyi jo lähes 80 vuotta sitten. Suomessa keskustelu kenttäpiispasta käynnistyi 1920-luvulla. Tätä keskustelua kuvaa perusteellisesti Timo Vuori väitöskirjassaan Paimen vailla hiippakuntaa. Kenttäpiispan viran synty ja vaikutus sotilaspapiston asemaan Suomen puolustusvoimissa ja kirkossa vuosina 1939-1944 (2011).
Talvisodassa palveli kaikkiaan 316 luterilaista ja 11 ortodoksista sotilaspappia, yli kolme kertaa yli ennakkoon arvioidun tarpeen. Sotilaspapistoa johtavan sotarovastin asemaa nähtiin siksi tarpeelliseksi nostaa talvisodan päätyttyä. Eino Rinne toisti esityksen, jonka Elovaara teki vuonna 1932: sotarovastista tuli tehdä kenttäpiispa, jolla on oma sotilashiippakunta ja osallistumisoikeus piispainkokoukseen (Vuori 122-123).
_ _ _
Piispainkokous käsitteli kenttäpiispa-asiaa tammikuussa 1941 mietinnön pohjalta, jonka laati asessori Hjalmar Paunu. Ensinnäkin Paunu totesi, että ”Piispainkokous oli linjannut jo vuonna 1935, ettei kirkon ja puolustuslaitoksessa harjoitetun sielunhoitotyön välillä ollut ristiriitaa.” Linjausta ei kuitenkaan ollut huomioitu käydyssä keskustelussa.
Paunu tuli johtopäätökseen, että kirkon ja sotarovastin suhde oli vastaisuudessa saatava kiinteämmäksi, elävämmäksi ja persoonallisemmaksi. Vaikka hän kritisoi piispuuden muuttamista ”tittelitoimeksi”, oli hän valmis tunnustamaan, että vaatimus piispallisesta asemasta oli oikeutettu.
Timo Vuori toteaa Paunun kannanotosta, että se on ”ainoa säilynyt (asiakirja), jossa keskeinen kenttäpiispuutta vastustava kirkollinen toimija myöntää, että kenttäpiispuudelle löytyi painavia perusteluja, jos asiaa ei tarkasteltu teologisesta näkökulmasta.” (Vuori 147-148).
_ _ _
Asessori Hjalmar Paunu nostaa esille kolme vaihtoehtoa vahvistaa tarpeellisella tavalla sotilassielunhoidon johtajan asemaa kirkon ja Puolustusvoimien välillä.
1. Piispallinen linja. Tällöin olisi Paunun mukaan pitänyt perustaa erityinen sotilashiippakunta ja –tuomiokapituli sotilaspapistoa varten. Paunu piti kyseistä vaihtoehtoa mahdottomana, eivätkä kenttäpiispuuden kannattajat edes ajaneet tätä ratkaisua.
2. Sotilaspapiston yhteydenpito kirkkoon opetusministeriön kautta. Tämä olisi Paunun mukaan vain loitontanut sotilaspapistoa kirkosta.
3. Sotilassielunhoidon johtajan täydellinen tai rajoitettu osallistumisoikeus piispainkokoukseen sekä mahdollisesti osallistumisoikeus kirkolliskokoukseen.
Paunu totesi, että kolmas vaihtoehto vastasi sisällöllisesti sotilaspapiston kokouksen aloitetta asiassa. Tältä pohjalta Paunu ja Aapeli E Jokipii valmistelivat tammikuun 1941 kirkolliskokoukseen esitystä sotarovastin ja sotilaspapiston kirkkolainsäädännöllisestä asemasta. Siinä sotarovastille katsottiin tarpeelliseksi myöntää puhe- ja äänioikeus piispainkokouksessa, vaikka tälle ei kenttäpiispan arvoa annettaisikaan. Asema kuitenkin muistuttaisi kenraalin ja piispan asemaa. (Vuori 149). Kirkolliskokous ja kirkkolakivaliokunta hyväksyivät esityksen sotarovastin puhe- ja äänioikeudesta piispainkokouksessa, mutta kenttäpiispuus torjuttiin. (Vuori 153).
_ _ _
Kenttäpiispuuden vastustajat perustelivat kantaansa piispanviran teologisella luonteella: kenttäpiispalla ei olisi omaa hiippakuntaa eikä tuomiokapitulia, kenttäpiispaa ei valittaisi vaalilla kuten muut piispat eikä hän suorittaisi pappisvihkimyksiä. Kenttäpiispuutta puoltaneet tahot perustelivat mielipidettään käytännön syillä, isänmaan ja kirkon yhteisellä edulla. (Vuori 154).
_ _ _
Kun kirkollinen tie sotarovastista kenttäpiispaksi oli pysähtynyt teologisiin syihin, eteni asia toista kautta. Presidentti Risto Ryti myönsi sotarovasti Johannes Bjöklundille kenttäpiispan arvonimen 11. heinäkuuta 1941 ja kenttäpiispan virka perustettiin 20. tammikuuta 1943. Kirkkolakiin säädettiin kenttäpiispaa koskevat kohdat syksyllä 1941. Virkanimike oli Puolustusvoimien sisäinen asia, eikä teologisilla seikoilla ollut siinä merkitystä.
Jatkosodan päätyttyä yli 60 % kirkon papeista, yli 800 pappia, oli toiminut ainakin jonkin aikaa sotilaspastorina sodassa. Kirkon ja Puolustusvoimien yhteys oli osoittautunut merkitykselliseksi henkisessä kriisinkestävyydessä sekä ponnisteluissa maan puolustamiseksi. Siten sotarovastin nousu kenttäpiispaksi osoittautui tarpeelliseksi käytännön syistä.
Kenttäpiispan asema kirkon hallinnossa yhdistää edelleen kirkkoa ja Puolustusvoimia, mikä on tarpeellista maan henkisen kriisinkestävyyden kannalta poikkeusoloissa.
_ _ _
Suomen malli ei ole suinkaan uniikki. Eri maiden sotilaspapiston johdolla on yleensä myös yhteys maansa kirkkojen hallintoon. Sotilaspapiston johtajien nimikkeet vaihtelevat. Ruotsissa ja Norjassa sotilaspapistoa johtava pappi on sotilasarvoltaan kenraalimajuri. Ruotsissa sotilaspapiston johtaja on tunnettu 1600-luvulta alkaen virkanimellä fältprost. Saksassa ja Puolassa evankelista sotilassielunhoitoa johtaa sotilaspiispa. – Saksan uusi evankelinen sotilaspiispa Dr Bernhard Felmberg astuu virkaansa lähiaikoina. Itävallan evankelista sotilaspapistoa johtaa sotilaspiispaa vastaava Militärsuperintendent. Lisäksi eri maissa on ortodoksisia ja katolisia sotilaspiispoja.
_ _ _
Euroopassa ei tällä hetkellä varsinaisesta heilutella rauhanlippuja. Itse asiassa turvallisuustilanne on kaiken aikaa kiristynyt. Krimin valtauksen sekä Itä-Ukrainan sodan syttymisen aikoihin 2014 alkoi Libyan toinen sisällisota ja Syyrian sisällissotaa on käyty pari vuotta pidempään. Eräät Euroopan valtiot ovat niissä osallisina eri tavoin. Valko-Venäjän ja Venäjän sisäistä tilannetta leimaavat opposition protestit ja niiden vaimentaminen. Euroopan Unionin heikko talouskehitys, erimielisyydet sekä Covid -pandemian seuraukset uhkaavat rapauttaa Eurooppaa, samalla kun Kiina lisää hegemoniaansa ja USA:ssa vastakkainasettelut kärjistyvät.
Mahdollisiin sotilaallisiin kriiseihin varautuminen ja valmius on luotava ennakolta, syvässä rauhantilassa. Siksi sotilaspapiston työtä sekä yhteyttä kirkon ja Puolustusvoimien välillä on ylläpidettävä jatkuvasti.
Kenttäpiispa on mukana piispainkokouksessa ja kirkolliskokouksessa – ei siksi että hän olisi piispa – vaan siksi että hän on kenttäpiispa.
Olen käsittänyt että nykyisellään varuskunnissa varusmiehiä on auttamatta ammattilais psykologit mielenterveyteen liittyvien asioiden kanssa. Sotilaspappeja en muista koskaan edes varusmiesaikanani nähneen.
Ei ole. Sosiaalikuraattori on, mutta hän ei ole eettisen toimintakyvyn tai hengellisten kysymysten asiantuntija. Sodan ajan joukoissa sotilaspapin vastuulla on myös hengellisen huollon järjestäminen vastuualueellaan.
Pekka, kiitos hyvästä blogista. Teet arvokasta työtä. Jumalan siunausta työhösi ja elämääsi!
Tämä on hyvä blogi.
Kuitenkin mitä tarkoittaa uudistetussa katsomisessa sodan etiikasta puhuminen ja kertominen varusmiehille. Asiahan syntyi tunnustuksellisuuden poisjättämisestä varusihmisten huolinnassa.
Sodan etiikan jollain tavalla täytyy liittyä oikeutetusta sodasta kertomiseen asian premisseissä, joten mikä asiassa sotilaspappien rooli armeijassa on.
Tukea ja rohkaisua nuoruusvuosina tarvii jokainen nuori mutta miten asia kulminoituu sotilaspapin tehtävään.
Tärkeintä on, että pitäytyy virkansa kutsumuksessa, vaikka ympäröivä yhteiskunta olisi eri mieltä ajan muodin mukana. Perääntyä ei tarvitse, kun on vahva Sana mukana.
Oliko tämä aloite vitsi? Vai oliko tämä aloite kosto?
Kenttäpiispa on nauttinut laajaa ja korkeaa arvostusta yli 80 vuotta. Osa aloitteen tekijöistä on ollut kirkolliskokouksen jäsen vaan muutaman päivän.
Aloite kertoo, että Tulkaa Kaikki liike kerää piiriinsä kapina ja protesti henkisiä edustajia, jotka tekevät hajottavaa työtä.
Sehän on sen varsinainen työmaa. Kirkko kun täytyy saada hajalle, jotta liikkeen tavoite voi toteutua. Vain kirkko on sen työmaan esteenä.
Pekka
Kiitos tekstistäsi.
Kenttäpiispan tehtävä on merkittävä. ’
Kirkon julkisoikeudellinen asema on merkittävä pitää mielessä, kun asiaa valmistellaan. Ei pidä päästää ateistisia pyrkimyksiä tuhoamaan kirkon julkista ja näkyvää asemaa yhteiskunnassamme.
Ateistiset pyrkimykset ovat vieläpä päässeet kirkolliskokoukseen Tulkaa Kaikki liikkeen kautta.
Miten pitäisi suhtautua siihen, että opillisesti saarnoissa kehoitetaan suureen ääneen kääntämään toinenkin poski ja rakastamaan vihollista.
Kumpaa herraa kenttäpiispa tai sotilaspappi palvelee, sotilasjohtoa vai omaa opillista vakaumusta.
Eikö oppi kärsi tässä tappion, kun joutuu vanhvistamaan miesten tappamisintoa.
Kun lisäksi lakia sanotaan kirouksen viraksi, ja sodalla on sodan laki, kova kuri, jota on pakko noudattaa muuten ammutaan. Eikö siinäkin tule ristiriitaa, kun kristuksen vapaus on ikäänkuin kadonnut . Et voi rakastaa vihollista, etkä kääntää toista poskea. Jos menet polvilleen ja ryhdyt rukoilemaan vihollisen puolesta, olet kahden tulen välissä, omien ja vihollisen ja hyvinkin pian vain täynnä reikiä ja maineeltasi mielenvikainen pelkuri.
Tarja
Sodassa ei sanottu, että kun Viipuri on ryöstetty ja miehitetty. Niin siitä vaan ryöstäkää ja miehittäkää Helsinkikin.
Viimeiseen 75 vuoteen ei ole puolustusvoimissa ammuttu juuri ketään. Ja opetukseksi on riittänyt, että kurin korkein aste on itsekuri. Jokaisella ikäluokalla on aina uudestaan opettelemista itsekurin kanssa. Mutta opetus jää mieleen pitkäksi aikaa.
Ajattelen, että kysymys sotilaspappeudesta, sairaalapappeudesta sekä vankilapappeudesta kulkee käsi kädessä kansankirkon ja yhtenäiskulttuurin kanssa. Yhteiskunnan maallistuessa ja uskonnollisen kentän sirpaloituessa pidän todennäköisenä, että valtion ja uskonnon suhdetta kyseenalaistetaan tulevaisuudessa entistä enemmän.
Maailmansodat ja niiden kokemukset liimasivat kenttäpiispan osaksi kirkon organisaatiota. Mielestäni se oli siinä tilanteessa perusteltua ja tarpeellista. Sodan kokenut sukupolvi on kuitenkin pääosin siirtynyt pois työelämästä ja veteraanien joukko harvenee. Olemme erilaisessa tilanteessa siinä vaiheessa kun meillä ei ole enää sukupolvea, jolla olisi henkilökohtainen tarttumapinta sotiin.
Vallitseva pandemiatilanne sai minut pohtimaan, olisiko jonkinlainen kulkutauti saattanut aikanaan synnyttää hoitopiispan viran sairaaloissa toimivien pappien paimeneksi. Sairaalapappeja on käsittääkseni noin nelinkertainen määrä sotilaspappeihin verrattuna vaikka määrä on viime vuosina laskenut.
Eikös tuo hoitopiispa ole johtava ylilääkäri, niin puolustusvoimissa kuin sairaalassa. Sairaalapappien luulisi voivan tukeutua esimieheensä ja alueensa piispaan.
Eikös samalla periaatteella puolustusvoimissa jokaisessa joukko-osastossa komentaja ja sotilaspapit voivat lisäksi turvautua hiippakuntansa piispaan?
Pohdin siis vain sitä, miksi puolustusvoimien papit tarvitsevat oman piispan, mutta sairaalapapit ja vankilapapit eivät tarvitse.
Sairaalapapit tekevät tavallisia toimituksia lähellä olevien seurakuntien kirkkomaihin. Ja hyötyvät omasta alueen piispasta. Eikä rinnakkaisjärjestelmää kannata rakentaa.
Puolustusvoimissa joukko liikkuu ja voi olla ensiviikolla Afganistanissa. Kenttäpiispalta vaaditaan PV erityistuntemusta jota ei saa Genevestä. Kuka vaan piispa ei ole hyvä.
Pitäisikö tuolla logiikalla sitten olla oppilaitospiispa, vanhustenkeskuspiispa ja vankilapiispa?
Sairaalapapit tekevät tavallisia toimituksia lähellä olevien seurakuntien kirkkomaihin. Ja hyötyvät omasta alueen piispasta. Eikä rinnakkaisjärjestelmää kannata rakentaa.
Puolustusvoimissa joukko liikkuu ja voi olla ensiviikolla Afganistanissa. Kenttäpiispalta vaaditaan PV erityistuntemusta jota ei saa Genevestä. Kuka vaan piispa ei ole hyvä.
Pitäisikö tuolla logiikalla sitten olla oppilaitospiispa, vanhustenkeskuspiispa ja vankilapiispa?
Tuo oli juuri kysymykseni eli tarvitaanko kirkon hallintoon oma piispa jokaista valtion ja kunnan virastoa varten vai riittääkö se, että jokainen pappi on oman hiippakuntansa piispan kaitsennan alaisena ja että virastossa on esimiehet vastaamassa viraston toiminnasta.
Mikko, sotilaspapistoa on poikkeusolojen reservissä noin 500.
Varmaan se pohdittava kysymys on se, onko reservin sotilaspappien poikkeusolojen tehtävät sen laatuisia, että ne edellyttävät valtion virkamiehen osallistumista evankelis-luterilaisen kirkon hallintoon rauhanaikana.
Ja saattaisihan joku nähdä asian myös siten, että kirkon päätöksenteon autonomiaa rajoittaa se, että valtiolla on kaksi kiintiöpaikkaa, sotilas ja ministeri, kirkolliskokouksessa.
Mikko, kuten edellä osoitan, Puolustusvoimilla ja kirkolla on yhteinen tehtävä poikkeusolojen henkisessä kriisinkestävyydessä koko maan parhaaksi. Asia ei ole niin kaukainen, kun viime keväänä elettiin poikkeusoloissa. Miten kenttäpiispan mukanaolo kirkolliskokouksessa rajoittaisi kirkon autonomiaa? Kuuluuhan kenttäpiispa Arkkihiippakunnan papistoon.
Vaikka valtiolla olisi 2 paikkaa. Kirkon edustajat pystyisivät vielä 106 – 2 enemmistöpäätöksiin.
Kun tavallinen sotilas on kuullut ja kasvanut kirkolliseen opetukseen elämänsä aikana, toisen posken kääntämiseen ja vihollisen rakastamiseen, ja sodassa joutuu unohtamaan kaiken, näkemään vain silvottuja ruumiita, poltettuja rakennuksia, ja koteja, ryöstöä ja raiskauksia ja tuottamaan niitä myös itse.
On ihan luonnollista, että jälkeenpäin hänen omatuntonsa on sekasorrossa ja unet painajaisten täyttämiä sen takia mitä on tehnyt, mitä hänen oli pakko tehdä. Eivät miehet tai nuorukaiset ole robotteja, joita voidaan ohjelmoida aina tilanteen mukaan ylemmältä taholta, kun se ylempi taho ei itsekkään tiedä mistä puhuu,
mikä on totta ja tavoiteltavaa kaiken aikaa ja pysyvästi.
Puolustusvoimat on ihan ok. en sitä vastusta, mutta kuten nimikin sanoo, vain puolustukseen, muuten pitää keskittyä Rauhan rakentamiseen. Maallisesti ja järkevästi, ei uskonnollisesti utopistisena tuonpuoleisena, vaikka se raamutullista onkin. ” Autuaita ovat Rauhan tekijät, heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman. ”
Jos kaikilla on hyvä tahto, eikä mielessä vain virkanimitykset, valta ja parempi palkka, niin on se mahdollista sekin että maailmassa on tienä Rauhantie. Kansa ei ole enää vain tottelija, vaan osallistuja, heillä on mielipiteitä, ja tietysti toivon, että ne ovat keskustelevia ja rauhantahtoisia. Se on meille kaikille parasta, kyllä täältä pois pääsee jokainen…ajallaan. Kaveriakaan ei jätetä.
Tarja! Miksei maailman ensimmäiset naiset lähettäneet ajoissa rauhan rakentamisjoukkoja Krimille ja Itä-Ukrainaan?
Tarja! Nykyisin ei ihan jokainen varusmies ole kovin juurevasti ”kasvanut kirkolliseen opetukseen elämänsä aikana.”
Miehet ovat sotineet kautta historian. Aina on löytynyt jokin syy. Se perustuu miesten sairaalloiseen vallanhaluun. On mielipuolista tappaa ihmisiä, tuhota kaikki rakennettu ja kuolla turhaan. Sankarimyytti elää ja voi hyvin. Tappamalla sankariksi ? Naiset eivät tule sankareiksi uusintamalla ihmiskuntaa.
Koko sotateollisuus (aina se on myös hyvää bisnestä) on lakkautettava. Jos ei ole hyökkäysjoukkoja, ei tarvita puolustusjoukkojakaan. Mutta tämä on utopiaa niin kauan, kun miehet eivät muuta asenteitaan.
Sotien jälleenrakentaminen on kallista ja vie turhaan resursseja tärkeimmiltä asioilta. Vielä vuosikymmeniä sotien jälkeen tutkitaan ja väitellään, kuka teki ja mitä. Sotakirjallisuus tuottaa hyvin. Monet sukupolvet kärsivät sotien aiheuttamista traumoista. Yksikään sota ei ole sen arvoista. Luulisi, että nykypolvi pystyisi hoitamaan reviirikiistat neuvottelemalla.
On suoranaista tyhmyyttä, että nyt halutaan laittaa vähintään 10 miljardia uusiin tappokoneisiin, joista ei tosipaikan tullen ole mitään hyötyä. Joku nauraa rajan takana.
Siitä lähtien on sodittu, kun syntiinlankeemus tuli maailmaan. Nainen oli muuten vahvasti osallisena tässä, kun terästämme muistia lankeemuksen historiasta. Evoluutioteoria antaa omat vastauksensa, mutta se ei koskaan pääse totuuden lähteille tässäkään asiassa. Jos ei olisi syntiä maailmassa, ei olisi sotiakaan, eikä sotavoimia tarvittaisi.