Kenttäpiispan asemasta

Kahdeksan allekirjoittajan kirkolliskokousaloite esitti elokuussa, että laaditaan selvitys kenttäpiispan aseman ja roolin teologisista perusteista kirkossa. Käytäntö on, että aloitteet lähetetään valiokuntaan jatkovalmistelua varten. Tässä tapauksessa se on perustevaliokunta, jonka alaan kuuluvat kirkon uskoon ja oppiin liittyvät kysymykset. Miltä asia näyttää?

Aloitteessa korostetaan ensin sotilaspapiston työn merkittävyyttä: ”Puolustusvoimien hengellisellä työllä ja kirkon merkittävällä tuella sille on pitkät ja arvostetut perinteet. On laajasti tunnustettu, kuinka merkityksellistä työtä sotilaspapit tekevät puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen varusmiesten, henkilökunnan ja reserviläisten sekä kansainvälisissä tehtävissä olevien sotilaiden parissa. Sotilaspappien sielunhoitotyö, kristillinen opetus ja kirkolliset toimitukset ovat arvostettuja ja kaivattuja.” Tästä huolimatta aloite kyseenalaistaa kenttäpiispan roolin kirkon hallinnossa ja pyrkii siten horjuttamaan kirkon ja Puolustusvoimien yhteyttä, jota kenttäpiispa edustaa. Pidän aloitetta siksi ristiriitaisena.
_ _ _
En ota lähemmin kantaa kenttäpiispan aseman ja roolin teologisiin perusteisiin, koska ne kuuluvat valiokunnan tehtävään. Sen sijaan valotan hieman asian aiempaa historiaa ja tilannetta muissa maissa.

Kenttäpiispan asemastahan käytiin edellisen kerran keskustelua osana Kirkon keskushallinnon kokonaisuudistusta 2014 ja siinä yhteydessä piispainkokouksen kokoonpanoa supistettiin: tuomiokapitulien pappisasessorit pudotettiin pois ja kenttäpiispalle jätettiin läsnäolo- ja puheoikeus, jotka on kirjattu kirkkojärjestykseen (KJ 21 § 1). Läsnäolo-ja puheoikeus on myös mm. Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston ja Hallinto-osaston kirkkoneuvoksilla. Toisin sanoen piispuus ei ole läsnäolo- ja puheoikeuden edellytys piispainkokouksessa.

Kenttäpiispa on myös Kirkolliskokouksen jäsen (KL 20 § 1). Aloitteen esittelijä kysyi, miksi Puolustusvoimien kirkollisen työn edustajalla on paikka kirkolliskokouksessa, mutta ei esimerkiksi yliopistolaitoksella? Tähän on syynsä, joita valotan lyhyesti.
_ _ _
Suomen puolustus perustuu asevelvollisuuteen ja sen kautta tuotettuun sodan ajan reserviin. Hiippakuntien piispat vihkivät kaikki papit, jotka ovat saaneet vokaation eli kutsun seurakuntaan, järjestöön, yliopistoon tai koululaitoksen pariin. Armeijan käyneet papit saavat Puolustusvoimien tarpeen ja soveltuvuutensa mukaan sijoituksen reservissä – monet sotilaspapeiksi – ellei heistä ole tehty poikkeusolojen varausta omaan siviilitehtäväänsä. Myös päätoimiset sotilaspapit ovat osa hiippakuntiensa papistoa.

Puolustusvoimat saa siis tarvitsemansa sotilaspapit Ev.lut kirkon ja joiltain osin Ort. kirkon papeista. Normaalioloissa päätoimisia sotilaspappeja on 26, mutta poikkeusoloissa kutsutaan reservistä sijoitettuja sotilaspappeja ja –diakoneja noin 250 ja lisäksi on ainakin saman verran varareserviä.

Sotilaspappien tehtävänä on vahvistaa eettistä toimintakykyä mm. läsnäolon, keskustelujen, opetuksen, hartauksien ja kaatuneitten huollon kautta. Lisäksi kirkoilla on lakisääteinen tehtävä huolehtia poikkeusoloissa kansan henkisestä kriisinkestävyydestä (KL 25 § 15a).

Toiseksi kirkon intresseissä on, että asevelvollisuutta suorittavilla miehillä, vapaaehtoista palvelusta suorittavilla naisilla ja Puolustusvoimien henkilökunnalla on mahdollisuus tavata sotilaspappia ja saada tarvittaessa sielunhoitoa.
_ _ _
Edellisillä perusteilla on tarpeellista, että Puolustusvoimien ja kirkon yhteinen tehtäväkenttä on huomioitu kirkon hallinnossa. Tämä on ratkaistu niin, että sotilaspappien työtä johtavalla kenttäpiispalla on asema kirkon hallinnossa.

Tämä ratkaisu syntyi jo lähes 80 vuotta sitten. Suomessa keskustelu kenttäpiispasta käynnistyi 1920-luvulla. Tätä keskustelua kuvaa perusteellisesti Timo Vuori väitöskirjassaan Paimen vailla hiippakuntaa. Kenttäpiispan viran synty ja vaikutus sotilaspapiston asemaan Suomen puolustusvoimissa ja kirkossa vuosina 1939-1944 (2011).

Talvisodassa palveli kaikkiaan 316 luterilaista ja 11 ortodoksista sotilaspappia, yli kolme kertaa yli ennakkoon arvioidun tarpeen. Sotilaspapistoa johtavan sotarovastin asemaa nähtiin siksi tarpeelliseksi nostaa talvisodan päätyttyä. Eino Rinne toisti esityksen, jonka Elovaara teki vuonna 1932: sotarovastista tuli tehdä kenttäpiispa, jolla on oma sotilashiippakunta ja osallistumisoikeus piispainkokoukseen (Vuori 122-123).
_ _ _
Piispainkokous käsitteli kenttäpiispa-asiaa tammikuussa 1941 mietinnön pohjalta, jonka laati asessori Hjalmar Paunu. Ensinnäkin Paunu totesi, että ”Piispainkokous oli linjannut jo vuonna 1935, ettei kirkon ja puolustuslaitoksessa harjoitetun sielunhoitotyön välillä ollut ristiriitaa.” Linjausta ei kuitenkaan ollut huomioitu käydyssä keskustelussa.

Paunu tuli johtopäätökseen, että kirkon ja sotarovastin suhde oli vastaisuudessa saatava kiinteämmäksi, elävämmäksi ja persoonallisemmaksi. Vaikka hän kritisoi piispuuden muuttamista ”tittelitoimeksi”, oli hän valmis tunnustamaan, että vaatimus piispallisesta asemasta oli oikeutettu.

Timo Vuori toteaa Paunun kannanotosta, että se on ”ainoa säilynyt (asiakirja), jossa keskeinen kenttäpiispuutta vastustava kirkollinen toimija myöntää, että kenttäpiispuudelle löytyi painavia perusteluja, jos asiaa ei tarkasteltu teologisesta näkökulmasta.” (Vuori 147-148).
_ _ _
Asessori Hjalmar Paunu nostaa esille kolme vaihtoehtoa vahvistaa tarpeellisella tavalla sotilassielunhoidon johtajan asemaa kirkon ja Puolustusvoimien välillä.

1. Piispallinen linja. Tällöin olisi Paunun mukaan pitänyt perustaa erityinen sotilashiippakunta ja –tuomiokapituli sotilaspapistoa varten. Paunu piti kyseistä vaihtoehtoa mahdottomana, eivätkä kenttäpiispuuden kannattajat edes ajaneet tätä ratkaisua.

2. Sotilaspapiston yhteydenpito kirkkoon opetusministeriön kautta. Tämä olisi Paunun mukaan vain loitontanut sotilaspapistoa kirkosta.

3. Sotilassielunhoidon johtajan täydellinen tai rajoitettu osallistumisoikeus piispainkokoukseen sekä mahdollisesti osallistumisoikeus kirkolliskokoukseen.

Paunu totesi, että kolmas vaihtoehto vastasi sisällöllisesti sotilaspapiston kokouksen aloitetta asiassa. Tältä pohjalta Paunu ja Aapeli E Jokipii valmistelivat tammikuun 1941 kirkolliskokoukseen esitystä sotarovastin ja sotilaspapiston kirkkolainsäädännöllisestä asemasta. Siinä sotarovastille katsottiin tarpeelliseksi myöntää puhe- ja äänioikeus piispainkokouksessa, vaikka tälle ei kenttäpiispan arvoa annettaisikaan. Asema kuitenkin muistuttaisi kenraalin ja piispan asemaa. (Vuori 149). Kirkolliskokous ja kirkkolakivaliokunta hyväksyivät esityksen sotarovastin puhe- ja äänioikeudesta piispainkokouksessa, mutta kenttäpiispuus torjuttiin. (Vuori 153).
_ _ _
Kenttäpiispuuden vastustajat perustelivat kantaansa piispanviran teologisella luonteella: kenttäpiispalla ei olisi omaa hiippakuntaa eikä tuomiokapitulia, kenttäpiispaa ei valittaisi vaalilla kuten muut piispat eikä hän suorittaisi pappisvihkimyksiä. Kenttäpiispuutta puoltaneet tahot perustelivat mielipidettään käytännön syillä, isänmaan ja kirkon yhteisellä edulla. (Vuori 154).
_ _ _
Kun kirkollinen tie sotarovastista kenttäpiispaksi oli pysähtynyt teologisiin syihin, eteni asia toista kautta. Presidentti Risto Ryti myönsi sotarovasti Johannes Bjöklundille kenttäpiispan arvonimen 11. heinäkuuta 1941 ja kenttäpiispan virka perustettiin 20. tammikuuta 1943. Kirkkolakiin säädettiin kenttäpiispaa koskevat kohdat syksyllä 1941. Virkanimike oli Puolustusvoimien sisäinen asia, eikä teologisilla seikoilla ollut siinä merkitystä.

Jatkosodan päätyttyä yli 60 % kirkon papeista, yli 800 pappia, oli toiminut ainakin jonkin aikaa sotilaspastorina sodassa. Kirkon ja Puolustusvoimien yhteys oli osoittautunut merkitykselliseksi henkisessä kriisinkestävyydessä sekä ponnisteluissa maan puolustamiseksi. Siten sotarovastin nousu kenttäpiispaksi osoittautui tarpeelliseksi käytännön syistä.

Kenttäpiispan asema kirkon hallinnossa yhdistää edelleen kirkkoa ja Puolustusvoimia, mikä on tarpeellista maan henkisen kriisinkestävyyden kannalta poikkeusoloissa.
_ _ _
Suomen malli ei ole suinkaan uniikki. Eri maiden sotilaspapiston johdolla on yleensä myös yhteys maansa kirkkojen hallintoon. Sotilaspapiston johtajien nimikkeet vaihtelevat. Ruotsissa ja Norjassa sotilaspapistoa johtava pappi on sotilasarvoltaan kenraalimajuri. Ruotsissa sotilaspapiston johtaja on tunnettu 1600-luvulta alkaen virkanimellä fältprost. Saksassa ja Puolassa evankelista sotilassielunhoitoa johtaa sotilaspiispa. – Saksan uusi evankelinen sotilaspiispa Dr Bernhard Felmberg astuu virkaansa lähiaikoina. Itävallan evankelista sotilaspapistoa johtaa sotilaspiispaa vastaava Militärsuperintendent. Lisäksi eri maissa on ortodoksisia ja katolisia sotilaspiispoja.
_ _ _
Euroopassa ei tällä hetkellä varsinaisesta heilutella rauhanlippuja. Itse asiassa turvallisuustilanne on kaiken aikaa kiristynyt. Krimin valtauksen sekä Itä-Ukrainan sodan syttymisen aikoihin 2014 alkoi Libyan toinen sisällisota ja Syyrian sisällissotaa on käyty pari vuotta pidempään. Eräät Euroopan valtiot ovat niissä osallisina eri tavoin. Valko-Venäjän ja Venäjän sisäistä tilannetta leimaavat opposition protestit ja niiden vaimentaminen. Euroopan Unionin heikko talouskehitys, erimielisyydet sekä Covid -pandemian seuraukset uhkaavat rapauttaa Eurooppaa, samalla kun Kiina lisää hegemoniaansa ja USA:ssa vastakkainasettelut kärjistyvät.

Mahdollisiin sotilaallisiin kriiseihin varautuminen ja valmius on luotava ennakolta, syvässä rauhantilassa. Siksi sotilaspapiston työtä sekä yhteyttä kirkon ja Puolustusvoimien välillä on ylläpidettävä jatkuvasti.

Kenttäpiispa on mukana piispainkokouksessa ja kirkolliskokouksessa – ei siksi että hän olisi piispa – vaan siksi että hän on kenttäpiispa.