Tänään on julkistettu maanlaajuinen jutun loppu: kaunokirjoituksen pakko-opetus kouluissamme lakkaa. Tilalle tulee aivan ensi luokilta 2016 alkaen vain tikkukirjainten opetus, siis tekstauskirjoitus isona ja pienenä, ymmärtäisin. Tietokoneen käyttö edellyttää tätä vähintä kirjoitusestetiikkaa. ”Uudistuksella halutaan taata, että kaikilla on mahdollisuus koneella kirjoittamisen opetteluun.” Kone sivuuttaa käden käsinkirjoittamisen taidot. Uutta koneromantiikkaa tämä ei ole, vaan myönnytys realiteeteille.
Sanan ”kirjoittamisen estetiikka” omaksuin lukiessani Matii Klingen, arvokonservatiivimme, kommenttia Kotimaasta. Hän puoltaa kaunokirjoituksen, käsialan kehittämisen, opetusta ihmisen kasvun kannalta. Olen hieman samaa mieltä. Käsiala on kuitenkin niin persoonalllinen asia, että kurillinen opetus ei aina takkaa hyvää tulosta. Mutta hyvä on oppia alkeet, että osaa puumerkkinsä kirjoittaa muuta kuin tekstaten. Tuskin posti, poliisi ym. viranomaiset vielä tyytyvät tekstattuun puumerkkiin. Ehkä joskus tulevaisuudessa se käy, kun henkilökortin pakollisesta etusormen jäljestä voidaan lukea jokaisen nimi henkilötunnisteen kera.
Mutta vakavammin, sanoo asiasta teologi. Miten nyt opetellaan lukemaan teologisia vanhoja asiakirjoja kuten käsinkirjoittetuja kirkonkirjoja tärkeämmistä vanhoista teksteistä puhumattakaan? Ehkä vastaus on samantapainen, jonka havaitsin jo onneksi ennen yliopistoa. Oli opeteltava painetusta tekstistä fraktuuran lukeminen nykykirjoitustavan lisäksi. Onnekseni osasin sen, kun taidehistorian tentissä heti alkajaisiksi oli yksi tärkeä pikkukirjanen vain saksaksi ja fraktuuralla painettuna. Moni jätti sen väliin. Itse nautin suunnattomasti sen annista vielä nykyäänkin. Kirja oli goottilaisten kirkkotilojen analyysia ”diasfaanin struktuurin” taivaskantoisuuden myötä.
Mitä menetämme, kun emme enää omaksu kaunokirjoitusta? Klinge viittaa kärsivällisyyteen ja harjoittelun saavutuksellisuuteen. OK. Itse olen oman tieni kulkija kaunokirjoituksen suhteen. Kaikista vinoiluista huolimatta, opettajani ja vanhempieni suruksi päädyin kirjoittamaan itsepintaisesti pystyllä käsialalalla. En tiedä, onko geeneissä selitys. Enoni oli tunnettu pystystä omintakeisesta käsialastaan. Minusta tuli samanlainen. Pikkusiskoni oppivat asian minulta, samoin kirjeenvaihtoystäväni Pudasjärveltä. Kaikkia meitä pidettiin lähes erottamatomina tekstinäytteiden suhteen, vaikka itse kylläkin kukin erotimme ne toisistaan. Iän myötä kunkin persoonallinen panos on vain lisääntynyt. Eikä Pudasjärven Liisalla ollut sukuni geenien kanssa tekemistä. Voisi puhua mallioppimisesta.
Opettajani kansakolussa oli opettanut jo isoa siskoani 2 vuotta aiemmin. Siskollani oli harvinaisen selkeä kaunokirjoitus valmiina kouluun mennessään 6-vuotiaana. Opettaja Päivi Oinonen innostui ja laati väitöskirjan lasten käsialoista. En ole sitä lukenut, mutta vanhempieni kertomasta tiedän. Myös sikäli omasta kokemuksestani, että alakouluun mennnessäni sain tuta opettajan tutkimusinnosta. Kun hän paneutui välillä väitöskirjatyöhönsä opetustyön ohessa, sain toimia luokan pikkuopettajana jo 7-vuotiaana. Osasin nimittäin kirjoittaa, laskea ja lukea kouluni alkaessa. Mutten kirjoittanut ”yhtä kypsästi” kuin siskoni aiemmin.
Se oli ongelmani. Olin normipoikkeama, anomalia, huonoon suuntaan, kun sisareni taas toiseen ääreen poikkeus. Väänsin väkisin vinoa tekstiä kun kirjaimet tahtoivat itsepintaisesti nousta pystyyn. Annoin itse periksi oppikoulussa, jossa kaunokirjoituksen pakko oli ohi. Tekstasin ja kirjoitin pystyä yhtä kaikki. Tein niin lopulta kaunokirjoitukseni nimissä jopa lisensiaatin tutkinnon opinnäytetyössä. Kirjoitin koko alkuperäistekstin käsin monelle A4 ruutupaperilehtiölle. Maalla mökillä en voinut käyttää konetta. Esitarkastajan ainoa vaatimus oli, että käsialassani oli oltava riittävän suuri ero n,m, l ja u -kirjainten välillä. Sanasta ”muulla” ei saanut tulla yhtä pystypuuroa ”uuuulla”. ”Muunlainen” ei saanut olla uuuuulainen ulkoiselta luettavuudeltaan.
Sen tein, eli nykyään u on u, l on l ja ämmät ja ännät ynnä muut ovat kohdallaan. En menettänyt mitään. Voitin asiallisuudessa ja luettavuudessa. Lopulta puhtaaksikirjoittaja kirjoitti esitarkastetun työni koneella, koska käteni nivelet pettivät ensi kerran.
Mitä tästä on yleistettävissä. Ei ainakaan persoonallisuuden menetys, ei kärsivällisyyden eikä harjoittelun tappiota. Ranne vain petti, ja olen kirjoittanut siitä lähin aina suuremmalla mielihyvällä kuunnellen näyttöpääteen kevyttä naputusta. Jos tekniikka helpottaa, olkoon se kirjoittamisen iloksi nykylapsillakin! Jos hitaus ei ole innostavaa, innostakoon nopeus kirjoitustaitoon ylipäänsä. Eihän tavoitteena ole, että lapsista koulutetaan varsinaisia pikakirjoittajia (jotka vieläkin kai tekevät merkinnät käsin). Jos he oppivat näin lukemaan ja tuottamaan omaa tekstiä paremmin kuin käsialanäyttöjä harjoitellen, hyvä on. Onneksi käsinkirjoittaminen jotenkuten säilyy tekstatenkin.
Tärkeintä on, ettei kirjoittaminen lakkaa, kirjoitustaito kärsi. Näin syntyy tuotteliaasti myös kirjallisuutta. Kaunokirjoituksen lopettaminen opetusaineena, jota arvostellaan, ei merkitse kaunokirjallisuuden synnyn ja kuoleman kysymystä. Ei myöskään tietokirjoittamisen. Kuva ja kuvakkeet, sana ja kuva jäävät täydentämään toisiaan mielessäja kielessä. Mutta kulttuurisesti on kyse identiteetin menetyksestä eräässä mielessä. Oma kirjotusnormimme ei ole ollut yleismaailmallinen kaunokirjoituksen malli. Erotan vielä hyvin kirjeistäni USA:sta tulleen kirjoittajan lähettämän postin, jos se on käsinkirjoitettua tekstiä. Sikälaiset ovat oppineet kirjoittamaan niin, etten toisaalta kaunokirjoituksesta erota muuta kuin tietyn USA- tyypin. En henkilökohtaisia tunnusmerkkejä. Se ei ole tietysti kovin hyvä. (Toki ymmärrän, että usalaisilla on oma normistonsa, jonka puitteissa he erottavat persoonallliset käsinkirjoittajat).
Turunen toistaa itseään: ”Miten kaksipappisessa seurakunnassa voi syrjiä välillisesti ja välittömästi?”
Täten:
– Seurakuntaan ei ole kutsuttu naispappeja jumalanpalveluksia toimittamaan, vaikka tätä on toivottu ja yritetty ehdottaa kompromissejakin, sanoo Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin lakimiesasessori Mari Aalto.
– Kirkkoherra ei pystynyt osoittamaan hyväksyttävää perustetta, miksei naispuolinen pappi voisi toimittaa seurakunnassa jumalanpalvelusta.
Jos seurakunnassa X seurakuntalaiset pyytävät, että herätysliikkeen Z edustaja kutsutaan saarnaamaan, mutta niin ei tapahdu, saako kirkkoherra varoituksen herätysliikken Z pappien syrjinnästä, ellei hän kykene osoittamaan hyväksyttävää perustetta, miksi herätysliikkeen Z pappi ei voisi toimittaa seurakunnassa jumalanpalvelusta?
Ikävä kyllä, jutusta ei saa selvää, millaisia toiveita seurakuntalaiset ovat esittäneet. Jos toive on ollut vain saada naispappi – eikö juuri se toive merkitse sitä, että papin sukupuoli nostetaan merkittäväksi? Jos taas on ollut kyse jonkun tietyn naispapin kutsumisesta, niin pitäisi selvittää myös, miksi kyseinen pappi olisi haluttu kutsua ja miksi häntä ei ole kutsuttu. Aina tietyn papin kutsumatta jättämisessä ei taida olla kyse sukupuolesta. Ei herätysliikettä Y kannattava pappikaan välttämättä kutsu herätysliikettä Z seurakuntaansa, vaikka osa seurakuntalaisia sitä toivoisi.
Olen asunut aikoinani seurakunnassa, joka sponsoroi seurakunnan lapsia ja nuoria, jos he osallistuivat herätysliikkeen Q leirille, mutta herätysliikkeen W leirille ei saanut seurakunnalta tukea. Tämän voisi nähdä herätysliike W:n kannattajien syrjimisenä. Olisiko kirkkoherra saanut varoituksen, jos tästä olisi kanneltu? Toki neuvosto päätöksen teki – olisiko neuvosto saanut varoituksen? 😉
Käsittääkseni jotain liikettä ei tarvitse suosia, mutta sukupuolen vuoksi ei saa syrjiä.
”Käsittääkseni jotain liikettä ei tarvitse suosia, ”
Mutta saa suosia?
Sillä nimenomaan siitähän on kyse, jos toisen liikkeen leirille osallistujia tuetaan, mutta toisen ei – tai jos yhden liikkeen puhujia kutsutaan säännöllisesti, mutta toisen liikkeen ei koskaan.
Kirkkoherralla ON suuri valta. Useimmissa seurakunnissa seurakuntalaisia kuuluu moniin eri järjestöihin – mutta kirkkoherran päätöksellä vain kirkkoherran oma järjestö saattaa olla ainoa, joka saa vierailla seurakunnassa. Minä kutsun sitäkin syrjinnäksi – sekä järjestöjen, mutta ennen kaikkea niihin kuuluvien seurakuntalaisten syrjinnäksi.
Joo tuo selvensi Kaarina. Liian suuri valtaon kirkkoherralla
Mitenköhän Vetelissä kävisi piispoille Salmi ja Askola, jos he sunnuntaina pyrkisivät siellä kirkkoon ehtoolliselle?
Sitä tuskin kannattaa epäillä etteikö arvon piispat saisi ehtoollisen siinä kuin muutkin kirkkovieraat. Siis aivan kuten muissakin kirkkomme paikalliseurakunnissa joissa on ns. vanhan virkakannan miehiä pastorina.
Tuskimpa se kirkkoherra enää virassan olisi, jos tilanne olisi tältä osin toinen.
Liturgi varmaan joutuisi pohtimaan, miksi piispat tulevat yhdessä ehtoolliselle ja millä matkalla sitä ollaan ja keskusteltava molempien kanssa, jos vierailusta ei ole etukäteen ilmoitettu.
Tässä olet Juha täysin väärässä. Olen itse ollut messussa, jossa liturgi kertomansa mukaan havaitsi paikalla olleen piispan (siviileissä) perheineen vasta piispan tullessa ehtoolliselle.
Kun meillä ei ole kirkossa ennakkorippiä käytössä, ei sitä ole myöskään piispoilla.
Juha taitaa harvemmin käydä evl kirkossa ehtoollisella?
Olen ollut lukuisissa messuissa, joissa paikalla on ollut entinen ja nykyinen piispa siviiliasuissa vaimoineen. Tuskin siinä mitään ennakkoilmoittautmista on tehty.
Tietysti, jos LHK:ssa on tapana, että piispa muotokuva-asussaan saapastelee messuvieraaksi, voi siinä vähän jäykistymistä ehtoollisvieraiden osalta tapahtua.
Jaa, nyt oli puhe siitä, että piispat tulevat yhdessä ehtoolliselle. Toki on selvää, jos piispa tulee oman vaimon kanssa ehtoolliselle.
Kari-Matti mikä on LHK?
Lyhennetäänkö se LHPK?
Piispat voivat toki tulla vaikka käsikynkkää ehtoolliselle ilman ennakkoilmoitusta liturgille.
Kari-Matti, kannattaa kirjoittaa Lähetyshiippakunta tai LHPK, niin paremmin ymmärretään. Itselleni ei tule Seiskaa, joten olen ulkona noista piispojen jutuista, valitettavasti, joten on parempi kun en ota kantaa tuohon ehtoollisjuttuun.
Pääsenköhän enää minäkään ehtoolliselle. Mutta pappisoikeudet omaavana voinen jakaa sen kotiehtoollisvälineillä itse itselleni. Vai voinko?
Osmo, pysy sinä vain valkoviini/keksilinjalla.
Mika, Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa mennään kirkkolain ja -järjestyksen mukaan.
”Tulevaisuudessa arvelisin, että moni kammoksuu kirkon virkoja, kun ikinä ei tiedä etukäteen mikä syy keksitään potkia hyvät työntekijät pellolle ties mihin syyhyn vedoten.” Mika Turunen
Ei kannata vääristellä asioita. Ja suotavaa onkin, etteivät syrjijät hakeudu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virkoihin.
Kyllä on surullista lukea kommenttejasi : ”Kyllä kaikkea saa toivoa. Aikuisen pitäisi ymmärtää etteivät toiveet aina toteudu. Sen vuoksi on aivan turha syytellä toisia ja haastaa riitaa.” Mika Turunen
Siis kirkkoherra ei hoida virkaansa niinkuin kirkkoherran tulee. Seurakuntalaisetko ja kirkko ovatkin kirkkoherraa varten?
Sonja, Sonja, äläs nyt vääristele minun sanomisiani jos olet siitä niin kovin huolissasi. Toki laki ja järjestys ovat tarpeen mutta ne eivät vastaa teologisiin kysymyksiin, jotka edelleen ovat käsittelemättä. Lait ovat vain palvelijoita sen suhteen, että kirkon elämä sujuisi ilman sen suurempia huolia. Niiden avulla ei voi ratkoa teologisia kysymyksiä mistä ketjun keskustelussakin on kyse. Siksi ongelman ydin ei ratkea sillä, että järjestellään potkuja ja sommitellaan vain yhdestä näkökulmasta sopivat viranhaltijat töihin. Ilkon prosessi jäi Tuomo Mannermaan Paralleeleja-kirjan perusteella kesken tai suorastaan loppui sotakirveiden esille kaivamiseen.
Ilkko I muodosti ratkaisevan käänteen virkateologisessa keskustelussa. Käänteentekevää oli nimenomaan se, että kokous asettui yksimielisesti sille kannalle, että luterilaisen opin mukaan kirkon erityisellä viralla on jumalallinen asetus eli että se on kirkossa iure divino. Kannanotolla on naispappeuskeskustelulle se merkitys, että kaikki keskustelun osanottajat kirkossamme voivat tästä lähtien argumentoida saman peruskatsomuksen pohjalla.
—
Ilkko I:n jälkeen keskustelun olennainen ongelma ei enää olekaan ollut, onko virka asetettu, vaan kuinka paljon viran asetuksessa on mukana-asetettu eli ts. kuuluvatko naista koskevat kiellot viran jumalalliseen asetukseen vai eivät. Tämä ongelma oli lähtökohtana Ilkko II:ssa, joka pidettiin 2.-4.11.1982.
Ilkko II:n tavoitteena ollut pyrkimys saavuttaa yksimielisyys kysymyksestä, mikä on naisten esiintymistä koskevien kieltojen suhde viran asetukseen ei kuitenkaan onnistunut. — Vaikean ja eri osapuolia haavoittaneen kirkolliskokouskäsittelyn jälkeen keskustelu on loppunut ja osapuolet keskittyvät uuteen, entistä väkivaltaisempaan kirkkopoliittiseen voimainkoetukseen.
—
Erilaiset mahdollisuudet toteuttaa naista koskevat määräykset viran olemukseen saadaan ilmi tarkastelemalla niitä uskon ja rakkauden erotuksen näkökulmasta. Luterilaisen käsityksen mukaan ratkaiseva keino erottaa muuttuva ja muuttumaton uskon sisällössä ja kristillisessä elämässä on katsoa kiistanalaisia kohtia uskon ja rakkauden aspektista. Uskon alaan kuuluva on periaatteessa muuttumatonta, rakkauden alaan kuuluva taas muuttuvaa. Uskoa ei voida muuttaa, sillä silloin luovuttaisiin itse pelastuksesta. Rakkaudessa on käsiteltävänä olevasta aspektista tarkasteltuna kysymys lähimmäisen rakastamisesta hänen tarpeensa mukaan. Koska lähimmäisen hätä ja tarve (ja tämän tarpeen todellisen luonteen ymmärtäminen) muuttuvat historian vaiheissa, myös rakkauden konkreettinen sisältö muuttuu historiallisen tilanteen mukaisesti. (Mannermaa ss. 223-224.)
Liitän tähän vielä lainauksen +Seppo Häkkisen kirjasta Rohkeasti luterilainen:
“Kirkkona emme ole kyenneet hoitamaan virkakysymystä tyydyttävällä tavalla. Pappisvirka on kirkossamme avattu naisille jo yli neljännesvuosisata sitten, mutta asia hiertää yhä. Ongelma ei ratkea kieltämällä eikä kurinpitotoimin. Kirkossa on oltava tilaa virkakysysymyksessä eri tavalla ajatteleville. Uskon, että yhteisellä tahdolla olisi löydettävissä kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Siksi olisi käynnistettävä tätä koskeva keskustelu (s. 57).”
Näiden kommenttien valossa en olisi järjestelemässä potkuja kaikille toisinajattelijoille vaan toivoisin mitä syvimmin aiheen syvällistä pohdintaa Ilkossa pidettyjen neuvottelujen tapaan.
Mika, olet sitä mieltä, että koko asiaa ei tunneta tarpeeksi hyvin ja että uutisoinnista vedettävät johtopäätökset ovat näin ollen yksipuolisia:
”Tekisi mieli kysyä mitä ovat ne lakimiesasessorin vaatimat perusteet tai kertomatta jääneet kompromissiesitykset? Niistä ei ole uutisoitu. Samoin ei ole kuultu khra Vesa Parpalan kantaa, joten uutisoinnista vedettävät johtopäätökset ovat yksipuolisia”.
Vedät uutisoinnin perusteella itse kuitenkin näinkin varmat johtopäätökset:
”Olisiko kysymyksessä nyt kuitenkin savustus, jonka voimaannuttamina halutaan vain päästä eroon eri tavalla ajattelevasta kirkkoherrasta? Sille kaiketi ei anneta arvoa, että hän hoitaa työnsä hyvin ja järjestyksen mukaan”.
Ei ole myöskään uutisoitu, että hän hoitaa työnsä hyvin ja järjestyksen mukaan. Sen sijaan uutisessa mainittiin myös, että Yle uutisoi jo viime syksynä, Parpalan kieltäytyvän yhteistyöstä naispappien kanssa.
Turha on enää taistella tuulimyllyjä vastaan. Pappisvirka avattiin naisille Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa jo vuonna 1986 ja piispanvirka vuonna 1990 kirkolliskokouksessa.
Kyllä sinä Mika vääristelet. Ymmärrän ettet huomaa/myönnö sitä, kun niin omien ideologisten lasien kautta katselet asioita.
Etsi sieltä tuomiokapitulin sivuilta kantelu ja päätös ja lopeta tuo jauhaminen.
Tämä siitä seuraa, kun lukee vain vanhoja kirjoituksia ja elää siinä todellisuudessa, ihmiskäsityksessä ym. Ei sitten löydy ymmärrystä tämän päivän Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toiminnasta.
Sonjan kanssa samaa mieltä.
Herää kysymys, onko kirkko pappeja varten, vai papit kirkkoa varten, kun lukee naispappien vastustajien kommentteja.
Kyllä tulee mieleen, onko kysymys silkasta itsekkyydestä: Minun Jumalani, Minun Raamattuni, Minun Tunnustuskirjat, Minun Paavali, Minun Mooses, Minun vakaumus. Minun, Minun, Minun.
Narcissos katseli aikoinaan omaa kuvajaistaan lähteestä.
” Minua he vihaavat”, totesi aikanaan itsekkyydestä täysin vapaa Jeesus. ” Minun nimessäni on saarnattava…” Hänen kirkkonsa tuska maailmassa koskee Häntä. Hän tahtoo olla Minun ja Sinun Vapahtajasi. ” Minun edestäni annettu, Minun edestäni vuodatettu.”
Kimmo, keskustelua edistäisi jos osaisit erottaa kysymyksen ja väitteen toisistaan.
Sonja, haluatko sinä sulkea keskustelun? Mielenkiintoista. Mistä moinen asenne?
Täsmennän vielä mitä tarkoitan jos se on jäänyt epäselväksi. En halua, että papit savustetaan pois viroista. Laki ja pykälät eivät ole kirkon teologian ydin. Se löytyy Raamatusta ja tunnustuksesta. Siksi olisi olennaisen tärkeää, että koko kesken jäänyt keskustelu jatkuisi ja tässä vastakarvaan, tunnustuksen mukaan, ajattelevat papit saisivat jatkaa töitään siinä missä jotkut jopa islamia ihastelevat ja heitä suosivan liberaalin linjauksen kannattajatkin saavat.
Mika,
Uutisessa sanotaan, että varoituksen peruste oli se, että piispainkokouksen ohjeen mukaan sukupuolta ei voi käyttää valintaperusteena sijaisia ja vierailjoita kutsuttaessa. Tuomiokapituli päätyi ilmeisesti siihen johtopäätökseen, että tässä tapauksessa sukupuoli on ollut valintaperuste vierailijoita/sijaisia kutsuttaessa. Kirkkoherra ei nimittäin pystynyt esittämään hyväksyttävää perustetta sille, miksi naispappi ei voi toimittaa (vierailijana/sijaisena) jumalanpalvelusta tässä seurakunnassa.
Kysymys on tässä tapauksessa ilmeisesti välittömästä syrjinnästä.
Piispainkokouksen ohjeessa (vuodelta 2006) sanotaan seuraavasti:
”Välittömään syrjintään saattaa esimerkiksi johtaa tilanne, jossa kirkkoherra käyttää sijaisia valitessaan, vierailijoita kutsuessaan tai muissa vastaavissa tilanteissa sukupuolta valintaperusteena, vaikka siihen ei ole työn sisällöstä tai tasa-arvosuunnitelmassa todetusta henkilöstön tasaiseen sukupuolijakoon pyrkimisestä johtuvia perusteita, jollei tasapuolisuudesta poikkeamiseen ole työtehtävien sisällöstä johtuvaa hyväksyttävää syytä.”
Samassa piispainkokouksen ohjeessa seurakuntia ja esimiehiä (kirkkoherroja) muistutetaan siitä, että työnantajan tehtäviin kuuluu edistää sukupuolten tasa-arvoa tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti.
Annetaanko tässä nyt sakot sillä perusteella, että mahdollisesti on kävelty päin punaisia valoja tai mahdollisesti ajettu ylinopeutta? Jos on näin niin eikös se ole silloin arveluttavaa toimintaa?
Mielenkiintoinen tuo ajatus sakkorangaistuksesta. Sellainen ei vai taida olla nykykäytännössä mahdollista. Tosiasiassa tässäkin tapauksessa on vain varoitus annettu. Kirkolliskokouksessa kannattaisi kyllä pohtia myös sakkorangaistuksen mahdollisuutta, mikäli Suomen lainsäädäntö sen sallii.
Oletus ei ollut sakkorangaistuksessa vaan siinä, että rangaistaan jo etukäteen ennen varsinaista rikettä. Onko tässä tilanteessa tapahtunut näin? Se on uutisen perusteella hieman hankala sanoa.
Melkoista vähättelyä ja mitätöintiä verrata punaisia päin ajamiseen. Ettei olisi kyse yliajosta. Ei kait silloin ole rangaistu etukäteen, kun ei ole niitä pappisnaisia kutsunut vaikka seurakuntalaiset ovat toivoneet sitä.
Kyllä se syrjintä on silloin jo tapahtunut. Ei syrjintä tarkoita vain sitä, että sitten 5 min ennen jumista heittäydytään hankalaksi, niinkuin on näitä oikeustapauksia.
Toiveesta hyppy syrjintään on iso looginen loikka. Tuon perusteellahan jo ajattelu on tuomittavaa. Toisin sanoen joku on toivonut jotakin ja toive ei ole toteutunut. Seuraavaksi valitus ja pappiparan pää onkin saman tien pölkyllä. Onkos tämä nyt ihan taatusti oikeudenmukaista toimintaa?
No kirkkoherran tulee kutsua myös pappisnaisia, varsinkin kun sitä toivotaan/pyydetään. Se on syrjintää, kun niin ei tee.
Kyllä nyt jankutat ja venkoilet, siitä vaan, näkemyksesi on nyt kyllä tiedostettu.
Mitä muuta voi tehdä, kun lynkkausmentaliteetti on vallalla?
No kyllä näet erikoisesti asian. Dramatiikkaa…
Sonja, sovellapa itsesi khra Parpalan tilanteeseen. Silloin dramatiikkaa ei olisi yhtään liikaa. Voisi tulla itku, kun koko elämäntyö pyyhittäisiin yhdellä valituksella roskiin.
Kuule, minä toimin työnantajan ohjeiden mukaan ja siihen on nyt vielä tälläkin khralla tilaisuus. Omista valinnoista on turha syyttää muita. Aikuinen ottaa vastuun itse.
Sonja, sinullapa on kova asenne.
Sellaista aikuusuutta ja vastuunottoa odotetaan työelämässä ja varsinkin kirkkoherralta, joka toimii johtavassa asemassa.
Missähän työpaikalla ei pidä noudattaa työnantajan ohjeita? Sellaisia suojapaikkoja ei ole ainakaan Suomen ev.lut.kirkossa.
Jos se vaatimus noudattaa työnantajan ohjeita on kovuutta, niin kannattaa sitten miettiä muita vaihtoehtoja.
Raamatussa on kirkon Herran antamat ohjeet.
Sonja, uskoisin khra Parpolan olevan aikuinen ja tietävän mitä vastuu on. Ongelmana tässä tapauksessa on se, että tiedot uutisoinnin valossa ovat heikohkot ja sen vuoksi ei ole syytä ryhtyä tuomaroimaan asiassa. Siksi olenkin niin kovin äänekkäästi puolustanut syytettyä. Juha Heinilällä on myös hyvä kommentti siitä mistä ohjeet pitäisi löytyä. Aloitus voisi tapahtua vaikka rakkauden kaksoiskäskyn pohjalta: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi (Luuk. 10: 25-27).
No eipä sitäkään noudatettu seurakuntalaisten ja pappisnaisten suhteen. Täydellistä rakkaudettomuutta, kovuutta ja vastoin kirkkojärjestystä ja -lakia.
Juuri näin Sonja. Aika armeliaitahan tässä on oltu, kun om annettu mahdollisuus korjata tilanne.
Turunen. Ei kai sitä elämäntyötä roskiin heitetä, jos herra ottaa varoituksesta vaarin ja korjaa tapansa.