Hiljattain näillä palstoilla keskusteltiin kastetoimituksen merkityksestä lapselle. Voiko Jumala antaa tämän rituaalin puuttuessa lapselle suojelustaan ja hyväksyntää omiensa piiriin? Tämä kirjoitus (jota en enää löytänyt) oli minulle hyvin tärkeä.
Kun nuorimmaisin lapsenlapsistamme, pieni tyttö syntyi, odotimme kaunista ja herkistävää kastetilaisuutta hänen kodissaan. Yllätykseksemme ja pettymykseksemme kuulimme puhuttavan vain nimiäisistä. Vanhemmat eivät kuulu kirkkoon. Mitäpä siihen oli sanomista. Näin toimii suuri osa nuorista vanhemmista täällä pääkaupunkiseudulla.
Vietettiin kauniit juhlat ja hartauttakin koettiin nimen antamisen äärellä, oltiinhan saattamassa alkuun uutta elämää. Keskeisin kuitenkin puuttui: kaste, ja asia jäi painamaan mieltäni. Ajattelin jääkö lapselta puuttumaan Jumalan suojelu, jota hän tarvitsisi koko elämänsä ajan? Toisaalta mietin, voisiko Jumala hyljätä viattoman lapsen vain tämän kasterituaalin puuttumisen takia? Vaikea uskoa sitäkään! En tiennyt…! Myöhemmin vein viestiä tutulle papille omassa seurakunnassani, ja pyysin voisiko hän yhteisen esirukouksen yhteydessä pyytää siunausta lapselle, joka sai nimen ilman kirkon kastetta. Lapsen nimi luettiinkin nimilitaniassa, mutta minusta ei tuntunut, että sen olisi joku kuullut tai että se olisi mennyt perille…
Hiljattain puuhailimme tämän lapsen ja hänen perheensä kanssa yhteisellä kesämökillämme. Juuri kävelemään oppineena, alle kaksi vuotiaana, hän oli talkooporukassa kaikkien ilo.
Koska olen kuoroihminen, päätin sunnuntaina mennä paikkakunnan kirkossa järjestettävään yhdenkerran kuoroon. Kehotin miestänikin tulemaan, vähintään kahville tapaamaan tuttuja. Ota tyttö mukaan, niin saavat vanhemmat vähän huilata! Arvelin kyllä, ettei se taitaisi onnistua, koska paikka lapselle täysin outo: vanhanajan holvikirkko. Lasta voisi hyvinkin pelottaa, varsinkin kun äiti tai isä eivät ole mukana.
Kuorolehteriltä näen kuitenkin mieheni tulevan kirkkoon lapsi sylissään. Tyttö istuu penkkiin papan viereen myssy päässään ja katselee vakavana ja ihmeissään ympärilleen. Alkaa ehtoollisen vietto. Näen mieheni kävelevän kirkon pitkää käytävää kohti alttaria käsi kädessä pienen kanssa. Sydämeni sykähtää, suostuuko lapsi kävelemään perille vai kääntyykö ympäri? Kuinka lopulta käy? Näen heidän polvistuvan vierekkäin kaiteen ääreen. Pieni pää näkyy juuri ja juuri alttarikaiteen yläpuolella. He odottavat vuoroaan, lapsi ei pyristele pakoon. Papin käsi on hänen päänsä päällä. Hän saa siunauksen omalla nimellään. Hän katsoo ylöspäin, pappia silmiin. Luottavaisesti. Ihmettelee varmaan, mitä tässä on meneillään, mutta ei pelkää.
Kurkkuani pakahduttaa. Voiko näin tapahtua! Minusta tuntuu, että Taivaan Isä teki tässä oman valintansa, suoritti siunaamisen ja järjesti tilanteen keneltäkään lupaa kysymättä. Mieheni, lapsen pappa toimi välikätenä, johdatti hänet ohjattuun paikkaan. Lapsi kutsuttiin alttarille saamaan siunauksen. Mielestäni tämä on kuin uusi kaste. Olen onnellinen hänen puolestaan! Ja kiitän pappaa, joka toteutti teon suunnittelematta, vaistonsa varassa.
Tilaisuuden jälkeen kerron siunauksen toimittaneelle naispapille liikutukseni lapsen puolesta. Pappi kuuntelee, nyökkää, mutta ei ymmärrä viestiäni, ei näe tilanteessa samaa kuin minä. Hänelle kyseessä varmaan oli vain yksi alttarilla tapahtuva siunaus, yksi satojen joukossa.
Ajattelen päivän tekstiä, jota pappi oli ollut hetki sitten lukemassa. Siinä virkamiehellä oli hätä lapsestaan ja Jeesus sanoi: Mene kotiisi, lapsesi on terve. Jeesus paransi lapsen. Minullakin oli huoli lapsesta, mutta siunaus alttarilla antoi lohdutuksen. Toimitus oli normaali ja tavanomainen. Minulle sen merkitys muuttui. Ajattelen, että Jumalan viesti ja tarkoitus liikkuu ulottuvuudessa, jota ei voi nähdä. Sen voi tuntea vain se, jolle se on tarkoitettu. Hyvä näin. Kukaan ihminen ei pääse väliin, ei rikkomaan pyhyyttä. En mieti kirkkolakia enkä oikeaa oppia. Jumala itse on tehnyt tehtävänsä mummon ja papan välityksellä: kuronut umpeen aukkoa sakramenttien välillä.
Jos Jumala on rakkaus ei ongelmaa tietenkään ole.
Voimia blogistille raastavan surullisessa tilanteessa! Jumalan rakkaus tulee ilmi juuri siinä, että Hän on antanut meille kasteen. Siinä me saamme- niin lapset kuin aikuiset- osallisuuden syntiemme anteeksiantamuksesta ja päästään Hänen lapsekseen. Ei siksi että kaste olisi jokin rituaali vaan siksi että nimenomaan siinä uudestisynnytään Jumalan lapseksi. Koska Jumala on niin luvannut.
Ei ole luvattu uudestisyntymistä vauvakasteessa, koska sellaista ei alussa ollutkaan. Kaste ensimmäisenä tunnustautumisena Jeesukseen kyllä uudestisynnytti. Kun ihminen tunnusti Jeesuksen ihmisten edessä ottamalla kasteen, Jeesus tunnusti hänet Isänsä edessä. Hän uudestisyntyi Jumalan lapseksi. Se löytyy Raamatusta, vaikkei Tunnustuskirjoista. Lähellä vuotta 200 Pohjois-Afrikassa ilmaantuneeseen imeväiskasteeseen ei voi liittää raamatullisen kasteen lupauksia. Sen tekeminen on ikivanha harha-askel.
Vauvat ovat Jeesuksen lunastamina hänen omiaan. Hänen lunastustyönsä oli suurempi kuin Aadamin lankeemus. Sielunvihollinen ei heitä omista. Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta. Jumala antaa kullekin hänen tekojensa mukaan eikä Aadamin tekojen mukaan, koska vauva ei kanna kenenkään muun syntivelkaa. Jeesus siunasi heitä, siunatkaamme mekin. Ja kertokaamme heille evankeliumi vielä silloin kuin he ovat herkkiä uskomaan.
Ei tarvitse pelätä kastamattomina kuolleiden vauvojen puolesta.
Olen täsmälleen samaa mieltä Risto. Vauvakaste ei uudestisynnytä ketään. Sen vuoksi ei vanhoilla kirkoilla, kuten ei vanhimmilla protestanttisilla kirkoillakaan, ole vauvakastetta ikipäivänä ollutkaan käytössä.
Jumalan sana ja siihen liittyvä lupaus Pyhän Hengen vaikutuksesta uudestisynnyttävät.
Ville, teillä luterilaisilla on sen verran monta erilaista versiota kasteen ja uudestisyntymisen suhteesta, niin etten suppeista kommenteistasi osaa sanoa, mihin kategoriaan sinut sijoittaisin.
Vauvakaste on kätevä nimitys kuvaamaan imeväiselle annettua kastetta ja erottamaan se kasteesta, jonka saa sellainen, joka on kuullut ja uskonut evankeliumin. Jotenkin nämä pitää sanallisesti erottaa. Tiedän kyllä teidän teologianne, että vauvoille ja aikuisille annettu kaste on aivan sama. Tosin en tiedä, pitävätkö kaikki niitä vaikuttavuudeltaan samoina.
Mikäpä estää mummoa rukoilemasta lapsenlapsen puolesta päivittäin. Nämä siunaavat rukoukset kantavat varmasti ja vakaasti. Ennemmin tai myöhemmin niiden vaikutus tulee esiin. Kokemukseni mukaan, jokaisella joka, on aikuisena antanut elämänsä Jumalan käsiin, on ollut joku esirukoilija.
Mummon rukoukset ja siunaukset on ihan yhtä voimakkaita, kuin papin kirkossa lausumat. Kunhan molemmat pyytää niitä Jeesukselta Kristukselta.
Ihmiset yleensä haluavat kasvattaa lapsensa omaan uskoonsa. Ateistit koettavat siis kasvattaa lapsensa ateisteiksi.
Isovanhemmat voivat rukoilla lastenlastensa puolesta, ehkäpä he saavutettuaan riittävän iän hylkäävät vanhempiensa uskonnon ja tulevat kristityiksi. Ja ehkä, vanhempien suostumuksella, isovanhempi voi kertoa Kristuksesta lapsenlapselle, jopa viedä hänet silloin tällöin jopa palvelukseen.
”Ateistit koettavat siis kasvattaa lapsensa ateisteiksi.”
Eivät pääsääntöisesti koeta. He antavat lapsen itsensä valita.
Isovanhemmat voivat välittää Jlan. rakkautta vaikeissakin tilanteissa. Esirukous on kantanut monta perille ja ollut siunauksena.
Kaste on tietysti varsin merkittävä teologinen kysymys. Se liittyy koko ihmisen olemassaoloon ja suhteeseen Jumalaan, oikeastaan kaikkeen. Ymmärsin, että kaste ei tässä varsinaisesti ole ongelma blogistille, vaan vanhemmat ja heidän maailmankatsomus.
Vaikkei lasta kasteta, lapsen saa tuoda kirkkoon siunattavaksi juuri tällä tavalla ehtoollisen yhteydessä. Jumalalle kiitos tästä!
Hieman aluksi surullinen mutta lopuksi ihana kertomus tosielämästä! On todella harmillista, ettei lasta (vielä) kastettu. Hienoa, että hän sai papan kanssa tulla kirkkoon ja saada siunauksen ehtoollispöydässä.
Valinnan vapauden antaminen lapselle aikuisuudessa on utopiaa. Mikäli lapsi pidetään erossa kaikesta uskoon liittyvästä, niin tietysti hän imee vanhemmiltaan samalla heidän kielteisen asenteensa. Mistään vapaasta valinnasta siinä ei ole kysymys. Valinnan ovat tehneet vanhemmat.
Kaunis ja hyvä kirjoitus. Näin on, kuten kirjoitit. Olen niin iloinen, että pikkuinen voi olla isoäidin ja isoisän mukana kirkossa.
Kuulin muutens radiosta juuri äskettäin vähän hämmästyneenä mutta iloisena, että ev.lut. kirkkomme rippikouluihin osallistuu nuoria, jotka haluavat kasteen osallistuakseen rippikouluun. Nuoret ovat tehneet oman päätöksensä. 🙂
Pekka osuu klo 18:42 kommentissa asian ytimeen, mitään vapautta ei ole. Ihminen syntyy synnin ja kuoleman alle ja on siksi pelastuksen kohteena Jumalan puolelta. Kristus lähetettiin, koska Jumala Rakastaa ihmistä. Jos emme kuolisi, niin mitään pelastusta ei tarvittaisi.
Raamattu on yksimielinen: synnin palkka on kuolema. Ja kaikki me kuolemme.
Sipilä sanoi jossain julkisesti, että kaikki ihmiset ovat Jumalan kuvia, mutta unohti, että kaikki ovat syntiin langenneita Jumalan kuvia… Raamatun mukaan synti ei ole tekemistä vaan olemista. Olemme syntisiä syntymän perusteella, synnymme syntiseen sukukuntaan. Monet eksyvät kun ajattelevat, että ovat neutraaleja ja voivat valita elämän ja kuoleman välillä.