Herramme Jeesus Kristus sanoo: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää (Matt. 28:19-20); joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen” (Mark. 16:16)
Pyhä tohtori Martti Luther kirjoittaa katekismuksessa kasteessa: ”Kasteen voima, vaikutus, hyöty, hedelmä ja päämäärä on siinä, että se pelastaa. Kaste ei ole mitään muuta kuin vapautumista synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, pääsy Kristuksen valtakuntaan ja iankaikkinen elämä hänen kanssaan. Yksin usko tekee ihmisen kelvolliseksi ottamaan vastaan tämän pelastavan, jumalallisen veden niin, että siitä on hyötyä.”
http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/ik/4osa.html
Miksi kaste on (tai ei ole) välttämätön pelastukseen?
Mitä pyhässä kasteessa lahjoitetaan?
Kuka on ainoa oikea suorittamaan pyhän kasteen?
Miten kaste ja usko liittyvät yhteen?
Mitä tarkoittaa Kristuksen päälle pukeminen?
Miten luopumus ja eksyminen vaikuttaa kasteen armoon?
Jumalaluusopin kunnioitettu tohtori Martti Luther sanoi: ”Olen kastettu, olen pelastuva”; miksi tämä on totta, myös meidän kohdalla?
Kaikki julkaistut blogini:
Mieleeni nousee vahvasti ajatus, että uskon todellinen merkitys on avain kasteen ymmärtämiseen, se että mitä usko on ja mitä se ei ole. Monen ropleeman ja väärinymmärryksen syy on ettei ymmärretä mitä usko on. Helposti on jouduttu monien harharetkien ja hapuilujen kautta palaamaan yksinkertaiseen uskoon. Uskon ymmärtäminen nostaa kasteen merkitystä, omien epäonistuneiden ponnistelujen jälkeen. Ei nähtävästi Jumala katsele kovin pahasti meidän taapertamista, kun hän jaksaa aina vaan vetää puoleensa. Ja kuulkaa sitenkin Hän rakastaa meitä, siinä on yksi uskon syntymisen ja siinä pysymisen merkitys.
Kiitos Eero. Minusta seuraavat Raamatun kohdat tuovat hyvin esille, mitä usko on.
Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. (Hepr. 11:1) Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi. (Jes. 1:18)
’Pelastava usko’ on hiukan harhaan johtava ilmaus, koska meidän uskomme ei meitä pelasta. ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi.” Jeesus on pelastajamme. Häneen meidän tulee uskoa eikä omiin voimiimme tai uskomme aitouteen.
Onhan se niin kuin Martti sanoo, mutta silti on hyvä puhua pelastavasta uskosta.
Herätyskristityt ovat puhuneet elävästä uskosta verrattuna kuolleeseen uskoon.
Martti Pentti, juuri näin. Jeesukseen Kristukseen meidän tulee uskoa.
Oli tarkoitus kommentoida tuon Polsan tekstiä, jossa ilmenee juuri sellaista,
mitä olen tänne toivonut.
Tuossa ei paljon kerrota, mutta oletan monenlaista tulleen koetuksi.
Armon ja Kristuksen löytäminen voi olla vuosienkin kestävä prosessi.
Ihminen yrittää ensin itse monenlaista, kunnes huomaa sen mahdottomuuden.
Mitä Polsa sanoi yksinkertaiseen uskoon palaamiseksi, voi olla jonkun kohdalla myös
yksinkertaisen uskon löytämistä.
Tuo kirjoitus päättyi turvalliseen luottamukseen, Jumala rakastaa.
Olen täysin samaa mieltä näistä kokemuksista.
Ajattelen samoin. Kaksi vaihtoehtoa: yksinkertainen usko vai itsevanhurskaus?
Itsevanhurskaus ei ole teologinen termi vaan ihmisyyttä.
Emme voi sanoa minä vanhurskas, nuo itsevanhurskaat.
Jos niin sanomme, olemme itsevanhurskaita!
Olemme nimittäin kokonaan Jumalan armon varassa.
1)
Itsevanhurskaus on ihmisessä samanlainen luontainen taipumus kuin itsekkyys jne.
Ihmisellä on luontainen taipumus tehdä jotakin sellaista, jonka Jumala hymyillen huomaa.
Aivan samalla tavalla ihmisen rakkauskin on itsekkyyden sävyttämää.
Kuka meistä voi rakastaa pyyteettömästi?
Emme voi tehdä sitä Jumalankaan suhteen pyyteettömästi. Epäpuhdas rakkautemme on itsevanhurskautta myös!!
Joudumme siinäkin asiassa pyytämään Jumalan armoa ja johdatusta.
Jumala kasvattaa usein ihmistä tämän kautta, jotta Kristuksen ansion merkitys kirkastuisi.
Näin ovat Lutherin ohella monet Jumalan valitut kokeneet.
2)
Suhteemme toisiin ihmisiin, heidän vähättelynsä, demonisoimisensa jne. on myös itsevanhurskautta.
Minä hyvä ja oikeassa oleva, nuo huonot ja väärin uskovat.
3)
Itsevanhurskaus opillisena rakennelmana on oma juttunsa, Se on synergiaa, jossa Kristus on vain
osittainen pelastaja – vaikka se ei tulekaan selvästi esiin.
4)
Itsevanhurskautta voi olla myös piittaamattomuus Jumalan tahdosta ajatuksella, ettei sillä asialla ole pelastuksen suhteen merkitystä, koska Jumala ei ole mikään pikkumainen.
Katsoin dokumenttia Arthur Rubinsteinista ja mieleeni juolahti ajatus.
Meille ehkä kovin helposti opillisuus, joka on uskon ymmärtämisen pohja, saa usein kylmän ja viileän sävyn. Evankeliumi kaikessa opillisuudessaankin on värikästä, evankeliumi on kuin maalaus jossa näkyy eri vivahteita, mutta myös maalauksen ymmärtämiseen, niinkuin myös evankeliumin evankeliumin ymmärtämiseen menee vuosia.
Me helposti näemme Raanatun sanan mustavalkoisena ja lukkoonlyötynä periaatteena, vaikka siellä on määrättömästi vivahteita. Siksi on tärkeää että Pyhä-Henki opettaa meitä näkemään Jumalan tahdonmukaan. Me helposti sidomme Jumalan sanan omaan mielipiteeseen, Jumala ei ole kuitenkaan kenenkään meidän sidottavissa.
Mutta silti saammme rohkeasti, raikaasti, värikäästä kukin kyvyillämme joita meille annetaan, julistaa ristin sovitusta. Tuo ristin ihme on pelkää valoa joka valaisee kaiken pimeän, näyttäen Isän rakkauden kaikessa värikylläisyydessään.
Hienosti nähty ja kirjoitettu
Totesit, Jorma, että oli ikävä, kun vuoropuhelumme päättyi minun lähdettyäni. Sanonpa sitten vielä pari sanaa. Kyse ei ollut siitä, että eväät olisivat loppuneet. Keskustelun taso vain laski, kun meitä uskovien kasteen Raamatusta löytäneitä mm. nimitettiin Jumalan pilkkaajiksi. Ei kannata yllyttää toisia langettamaan lisää vastaavia kadotustuomioita. Eihän? Silloin voi olla parempi pyyhkiä tomut jaloistaan. Teillä lapsikasteen kannattajilla on myös se omavanhurskaussyytöksenne meille uskovien kasteen kannattajille, joka kätevästi päättää Raamatun tutkimisen. Asiallisesti voisi keskustella, mutta jos se jonkun kanssa ei onnistu, niin turha kai jatkaa.
Tuo teot/tunnustus/kuollut-usko/elävä-usko -problematiikka on juttunsa. Vaikea on tehdä kattavaa esitystä ajatuksistaan yhteen blogikommenttiin. Kuulun niihin, jotka ovat sitä mieltä, että tunnustuksen teologista merkitystä pitäisi tutkia syvemmin. Tiedän enemmän oppineiden todenneen sellaiselle olevan tarvetta. Sinä sanoit epämääräisesti, että tunnustustakin kysytään viimeisellä tuomiolla. Missähän mielessä tarkoitit sitä? Eikö Raamattu laita tunnustukselle aika painavan merkityksen, kun asiaa tutkii tarkemmin?
Vai onko monergistin mielestä sama, tunnustaako vaiko kieltääkö Jeesuksen?
Tunnustaminen on mielestäni Raamatussa oma erityismerkityksinen asiansa, jota missään nimessä ei saa sotkea esim. lain tekoihin tai omavanhurskauteen. Tämä on asia, joka jostain syystä on jäänyt vähälle huomiolle. Jeesukseen tunnustautumisen kautta me olemme hänessä. Ja hänessä me pelastumme. Tunnustautuminen on merkityksellistä juuri uskoontulon alussa. Ei uskova tietenkään esim. ansaitse pelastustaan jatkuvasti tunnustamalla Jeesusta Herraksi tms. Mutta ei enempää tästä.
Kirjoitan näitä – niin kuin olen todennut – henkilönä, joka tuntee tulleensa petetyksi luterilaisuuden valtavirran opin takia.
Meitä on paljon, jotka eivät ole edes tajunneet minkään olevan pielessä kuultuaan vain ns. lavean tien evankeliumia. En siis osoita teitä, enkä teidän uskoanne, mutta puhun siitä, mitä nuorena koin.
Onhan riivaajilla uskonsa. Tietenkään ei siihen, että Jeesus on heidän henkilökohtainen Vapahtajansa tms. Heillä ei ole henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen. Samoin on monella kirkon jäsenellä. He ehkä uskovat johonkin korkeampaan olentoon, ”mutta eivät niin kuin kirkko opettaa” jne. Tiedättehän te nämä kyselytulokset. Sellainen minäkin olin pitkään.
Sola Fide – yksin uskosta – ei päde silloin, kun ei ole elävää uskoa. En rupea kertomaan elämäntarinaani, mutta tiedän, milloin tajusin tämän.
Pelkään joka tapauksessa, että provosoin kenties sinuakin nimeään minut uudestaan lain opettajaksi ja siten myös kirotuksi. ”kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia”.
Mietin siis todellakin, onko keskustelun jatkaminen mielekästä.
Hienoa Risto Kauppinen kun kirjoitat vaikka pahoitit mielesi. Näen kirjoituksessasi vahvan etsivän uskovan, tuo etsivä asenne on hyvää Jumalan työtä ja siis olet Jumallalle mieluinen, näin näen, vaikka jostakin asiasta näen eritavoin kuin sinä. Olen itse uskontiellä ollut epävarma kaiken sekasotkun keskellä mitä eri uskovat ovat toitottaneet, silti olen saanut kohdata veljiä myös vapaissa suunnissa. Silti pidän omanani sen mikä on selvinnyt miellelleni ja uskolleni, silti halveksimatta toisin uskovia.
Eräs uskova evankeelinen pappi sanoi kirjoituksessaan puhuessaan eri kirkkokunnista, että ne ovat sittenkin samaa kun niillä on yhteinen pää Jeesus Kristus. Kristillisen uskon ydin on yhteys Kolmiyhteiseen Jumalaan ja yhteys ihmisten välillä, ilman yhteyttä ei voi olla myöskään uskoa (myöskään kastetta). Epäusko vie ihmiset erilleen toisistaan, syntyy vihaa ja konflikteja ihmisten välille
Ristto:
Niin, oppineet ja tunnustus ja heidän kritiikkinsä, ei minua oikein vakuuta, kun Raamattukin on heillä valinkauhassa.
En pitäisi puhetta itsevanhurskaudesta kadotustuomiona, vaan tutkimisen arvoisena.
Suun tunnustus on uskon hedelmiin luettava asia, ja tuo riivaajien uskosta puhuminen on aika absurdia, koska siinä ei puhuta muusta kuin tieto-uskosta, mikä ei pelasta muutenkaan. Monilla ihmisilläkin on vain tuo tieto-usko. Tästä näytämme olevan samaa mieltä.
Sain jo moitteita Raamatun väheksymisestä kun ihan syystä puutuin tuohon esiin ottamaasi
raamatunjakeeseen Jaak 2:17
Suun tunnustaminen: ei kai sentää se mikään vanhurskautumisen väline voi olla. Se seuraa siitä, että ollaan uskossa ja tunnustetaan oma usko. Samoin rakkaus seuraa uskoa, mutta ei rakkaus vanhurskauta.
Olen koettanut omalta osaltani tuoda esiin sitä, että Raamatun mukaan usko ei ole pelkkää vanhurskauttamisopin hokemista, vaan siitä seuraa myös uudenlainen elämä.
Kuitenkin, meidän katseemme ei heikkouden aikanakaan tule kohdistua uskomme heikkouteen tai
itseemme, vaan Kristukseen. Hänestä lähtee kaikki.
Pietistienen virsi sanoo:
”Sun on Jeesus, alkamasi, uskoni ja kilvoitus. Niin on myöskin hallussasi matkan päässä vapahdus…”
Olen kanssasi samaa mieltä. Kirkkomme valtavirta tuudittaa ihmisiä väärään rauhaan. Se ei silti tarkoita, että kirkkomme oppi ja tunnustus olisi pielessä. Syy on siinä, että niistä on poikettu.
Minä en rupea julistamaan ketään kirotuksi. Kukaan meistä ei ole vapaa itsevanhurskaudesta
lukuunottamatta fariseuksia.
Kukaan ei myöskään pääse raitiiseen uskomiseen ja vapauteen muuta kuin Jumalan avulla.
Kenelläkään meistä ei ole pienintäkään kehumisen aihetta.
Kerjäläisiä olemme kaikki, armon kerjäläisiä. Olen itsekin mieluummin alatien kulkija.
Hyviä kommentteja edellä. Kiitos Teille kaikille.
Ristolle tiedoksi, että kirkossamme kastetaan myös aikuisia, ei pelkästään lapsia. Helsingin seudulla syntyneistä lapsista noin puolet kastetaan lapsena. Se, että puhut halveksivasti Jumalan asettamasta kasteen sakramentista, ei kosketa mitenkään minua luterilaisena, koska pilkan kohde en ole minä vaan Jumala. Jumala toimii kasteen sakramentissa, vaikka sinä sen kiellät.
Minulla on ollut Ristolta opittavaa siinä, että hän on kirjoittanut sopuisasti ja koettanut perustella.
Jorma, sopuisasti? Ehkä sinun mielestä ei minun.
Risto kirjoitti: ”Ei uskovien kaste ole uudestaan kastamista, koska lapsikaste ei ole kaste lainkaan. Se ei sovi kasteen raamatulliseen malliin. Se on vain ihmisten keksimä ja suorittama seurakuntaan liittämisriitti. Eikä Jumala toimi lapsikasteessa. Se on on sen sijaan aina Jumalan teko, että joku saa uskon ja haluaa sen kasteessa tunnustaa. Eli älkää turhaan kastattako lapsianne. ”
Olen, Juha, kyllä tietoinen noista asioista, mitä yllä mainitsit. Mutta eiväthän ne muuta mitään niiden asioiden suhteen, joista keskustelimme.
Tuon, mitä kirjoitin, etten löydä lapsikastetta Raamatusta, enkä kehota sitä harjoittamaan, allekirjoitan. Olen pyrkinyt sen perustelemaan. Jäljempänä vähän lisää. Asioita en pyytele anteeksi, mutta ehkä en kaikkea viisaimmalla tavalla osaa ilmaista. Jos haluatte, huomauttakaa siitä.
Tiedoksi vielä sinulle, että Raamatun mukaan pilkkaajat eivät peri Jumalan valtakuntaa (1.Kor.6:10). Meitä lapsikasteen hylkääjiä on maailman helluntai-karismaattisissa seurakunnissa paljon enemmän teitä luterilaisia maailmasta löytyy. Ja lapsikasteen kannattajien suhteellinen osuus kristityistä vähenee koko ajan. Ennen Lutheria meitä ei ollut lainkaan ja uskonpuhdistuksen aikaan ensimmäisiä baptisteja tapettiin tuhansittain. Kaikki meistä eivät nykyään tietenkään ole lapsena kastettuja, mutta se kuitenkin torjutaan epäraamatullisena. Sanotko siis meidän olevan Jumalan valtakunnan ulkopuolella, koska mielestäsi pilkkaamme Jumalaa torjumalla lapsikasteen?
No, kuten sanoin tuo tuomio on yhtä oikeaan osuva kuin se, että Jeesusta syytettiin Jumalan pilkasta. Mutta kehotan sinua ihan itsesi tähden miettimään, mitä kirjoitat ja millaisia tuomioita julistat.
Raamatusta voi nähdä ja perustella, että kaste oli tunnustautuminen Jeesukseen. Kasteelle ja tunnustautumiselle on Raamatussa annettu samanlaista pelastavaa merkitystä. En käy yksittäin läpi nyt. Ehkä joskus taas. Vauva ei voi tunnustautua. Aikuisena hän voi sen tehdä kasteessa tai suulla tai molemmilla tavoilla ja siten hän pelastuu. Lapsia ei Raamatussa kastettu, eikä siihen kehotettu.
Lapsikaste on turha ja harhauttava. Hyväksyn kyllä nimittelyn ja tuomion minua kohtaan. Tuonhan näitä totuuksia julki hyvin tietäen sellaisia tulevan.
Jormalle. Tunnistan sinussa hienon uskovan miehen ja iloitsen sinusta. Kirjoitit: ”Olen kanssasi samaa mieltä. Kirkkomme valtavirta tuudittaa ihmisiä väärään rauhaan. Se ei silti tarkoita, että kirkkomme oppi ja tunnustus olisi pielessä.”
Totta kai opissanne on oikein se keskeisin eli pelastus Kristuksessa. Ja monet ovat löytäneet Jeesuksen kirkoissanne. Ja tulevat löytämään. Mutta oppinne on pielessä lapsikasteessa ja seurakuntanäkemyksessä ja se viime kädessä on johtanut tilanteeseen, jossa kirkossa halutaan nykyään siunata synti. Ja siihen että monet ihmiset nukkuvat synnin unta.
Eräältä piispalta kysyttiin, että kuka ei sovi papiksi. Hän vastasi, että jos joku lapsena kastettu on ottanut kasteen ja pitää sitä hyvänä juttuna, niin pitää käydä vakava keskustelu.
Hän ei siis nimennyt henkilöä, joka ei usko kaikkivaltiaaseen Jumalaan, ihmisen syntisyyteen ja syyllisyyteen, tuomioon, sovitukseen Jeesuksen ristin työn kautta, ylösnousemukseen jne. Hän ei nimennyt henkilöä, joka ei elä Raamatun ”eettisten normien” mukaan vaan elää suomeksi sanottuna synnissä täysin surutta.
Tällaisetkö siis kelpaavat hyvin papiksi? Sellaisia onkin pappeina.
Tällaista kaikkea tulee, kun rakennetaan seurakunta lapsikasteelle.
Luther oli kahden vaiheilla lapsi- ja uskovien kasteen välillä. Olen lukenut hänen tekstiään eräässä kirjeessä, jossa hän puolustaa uskovien kastetta. Maalliset vallanpitäjät kuitenkin käänsivät hänen päänsä. Luulen, että jos Luther olisi näkemässä, mihin hänen ratkaisunsa johti, hän nyt päättäisi toisin.
Vihjaisit, Jorma, että olisin muka poistunut täältä, koska evääni loppuivat. Siitä ei ollut kyse. Eväitä on aika pitkäksi matkaa kiitos kolmen kymmenen vuoden uskon vaelluksen ja seurakuntapalveluksen ja yhden teologisen tutkinnonkin.
Mutta on turha jäädä iankaiken jankkaamaan, kun on jo sanottavansa selvästi sanonut.
Risto, sinä jankkaat lapsikasteesta ja minä puhut kasteen sakramentista. Kastetun ikään ei Raamatussa oteta mitään kantaa. Kastettava voi olla siis vauva tai vaikka 100 vuotta täyttänyt. Luterilaisia, katolisia ja ortodokseja on paljon enemmän kuin kasteen sakramentin hylkääjiä.
Pyhä jumaluusopin tohtori Martti Luther kirjoittaa päivän mannassa:
Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme. (Jes. 53:6)
Nämä sanat vahvistavat selvästi ja voimallisesti tämän totuuden: Kristus on kantanut meidän syntimme. Ne vaikuttavat ja todistavat oikeaksi koko Uuden testamentin, vieläpä ovat ainoa perustus ja pääpilari, jonka varassa on koko evankeliumi. Mikäli tämä pysyy, kaikki muukin pysyy. Jos näet uskomme hänen kuolleen meidän edestämme, muukin seuraa sitä: Hän antaa meille Pyhän Hengen ja tekee näin meistä kristillisen kirkon oikeita jäseniä. Siksi perkeleellä ei ole mistään muusta sellaista huolta kuin tästä, saadakseen sen kumotuksi, sillä hän tietää kaiken riippuvan siitä.
Nimenomaan tässä uskonkohdassa on kaikkien muiden uskontojen ja meidän uskontomme välinen suuri ja iankaikkinen ero. Joka siis tämän totuuden todella vakavasti uskoo, on turvassa ja hyvin varjeltu kaikilta harhoilta. Pyhä Henki on totisesti hänen luonaan. Ilman Pyhää Henkeä ei näet voida tuntea, käsittää eikä saarnata tätä oppia. Ne taas, jotka poikkeavat tästä pääkohdasta, ovat vaarassa joutua jokaisen väärän ja harhauttavan opin viettelemiksi, aivan kuin tuuli heiluttaisi heitä sinne tänne.
Martti Luther: Mannaa Jumalan lapsille