On aivan ennen lukematonta, että saman lehden kolumnistit korjailevat toistensa tekstejä. Näin kävi Kirkossa ja kaupungissa, kun Kari Kuula oli päättänyt Espoon piispanvaaliin liittyen 15.10. klo 15 julkaistun tekstinsä näihin sanoihin: ”Yhden lupauksen haluan antaa hiippakuntalaisten puolesta. Tulemme puhumaan tulevasta piispasta pelkkää hyvää. Etenkin jos joku tilanne menee pieleen. Silloin olemme tukena, emme pistelemässä tikulla”.
Hetkeä myöhemmin, 17.10. klo 15 usein turhankin teräväkynäinen toimittaja Samuli Suonpää julkaisee Kurkun ja kupongin nettiversiossa oman vastineensa, jossa hän ensin ilmoittaa, että puhu sinä, Kari, vain omasta puolestasi. Siinä Samuli on ihan oikeassa. Kuulalta ilmiselvä huti, harhalaukaus. Suonpään päättää purkauksensa Kuulan lupausta mukaillen: ”Haluaisin antaa lupauksen kaikille kirkkomme nykyisille ja tuleville piispoille. Ainakin omasta puolestani voin luvata, etten koskaan tule puhumaan teistä pelkkää hyvää. Niin tärkeitä te minulle olette”.
Ei, Samuli, suomalaisista piispoista tarvitsisi kirjoittaa niin tylysti kuin sinä skrivaat. Ammut sinäkin kuularuiskulla yli ja ohi, kun vertaat meikäläistä piispakuntaa itsevaltiaitten hallitsijoitten Neuvostoliittoon tai paavin palleihin. Minun havaintojeni mukaan viimeisen 40 vuoden aikana piispojen asemaa on pyritty tietoisesti horjuttamaan ja murentamaan jopa niin, että tänä päivänä monet nuoremman polven papit hyppivät piispojensa silmille, potkivat aisan yli eli niskuroivat ja ovat epäsolidaarisia työnantajaansa kohtaan. Besserwissereitä nuoruuden innolla. Eli perusongelma on minun nähdäkseni oman kirkkomme sisällä, ei tuontitavaraa.
Työntekijän keskeisin velvollisuus työsuhteessa on tietysti annetun työn tekeminen niin hyvin kuin mahdollista. Osaltaan tähän liittyy tietty kuuliaisuusvelvoite: työntekijän on lähtökohtaisesti toteltava työnantajan työhön liittyviä määräyksiä.
Lisäksi työntekijää koskee ns. uskollisuusvelvoite: Työntekijän on vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa sen kanssa, mitä hänen asemassaan olevalta työntekijältä voidaan odottaa.
Edellä mainittu koskee maallista työntekoa, mutta voinemme vallan hyvin sanoa, että näin on myös meidän hengellisessäkin työelämässä.
Kuuliaisuuslupaukset kuuluvat luostareihin, mutta pappisvalan (nykyisin light-versio pappislupaus) luulisi tänäkin päivänä velvoittavan pappeja edes johonkin. Omassa pappisvalassani v. 1979 lupasin, että ”tahdon uskollisesti noudattaa ja käyttää kirkon lakia ja voimassa olevia asetuksia, tunnollisesti täyttää virkatehtäväni ja osoittaa esimiehilleni velvollisuuden mukaista kuuliaisuutta, virkakumppaneilleni veljellistä hyväntahtoisuutta, sanankuulijoilleni altista palvelusta ja kaikkea kohtuutta”.
Velvollisuuden mukainen kuuliaisuus esimiehelle, mitä se oikein on? Joskus opiskeluaikoinani minulle annettiin ohje, että jos et voisikaan kunnioittaa jonkun piispan tapaa hoitaa virkaansa, niin kunnioita sitten edes sitä tärkeää kaitsijan virkaa. Onneksi ei ole tarvinnut tuntea antipatioita ketään niitä neljää piispaa kohtaa, joitten kanssa Bulevardilla samassa talossa töitä tein. Strategianani oli pysyä kohteliaalla etäisyydellä kaikista piispoista, mutta kun Bullan eteisaulassa silloin tällöin törmäsimme, moikkailimme puolin ja toisin ystävällisesti.
Netti muutti tilanteen täysin. Kun ennen piispan audienssia piti anoa, nyt voi vaikkapa Facebookissa chattailla pappien paimenten kanssa ihan tuosta vain, kaikki hierarkiset virkatiet ohittaen. Minullakin on FB-kamuinani puolet piispakunnasta ja molemmat Espoon piispanvaaleissa jatkoon päässeet. Olen aivan helisemässä. Miten tässä nyt näin kävi: etäkunnioitus muuttui lähikaveruudeksi. Kavereeraamaan en vieläkään piispain kanssa ala edes näin eläkkeellä ollessani, mutta jos ne nyt näissä muuttuneissa olosuhteissa tulevat liian lähelle, niin pitäisikö juosta karkuun? Vai yrittäisinkö vain vaihtaa tämän näkövammaisten valkoisen kepin piispan sauvaan?
Tässä Suonpään teksti, joka sisältää myös linkin Kuulan tekstiin: https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/suonpaa-noyra-alamaisuus-on-kirkossa-yhta-vaarallista-kuin-neuvostoliitossa
Kuva: Piispakunnan Hyvät, Pahat ja Rumat joulukuussa 2017. Vaihtareita odotellessa…
Hyviä huomioita. Ehkäpä nämä erilaiset lupaukset kertovatkin enemmän niiden antajista itsestään, heidän asenteistaan ja kyvystään hahmottaa todellisuutta.
Tuo toimittajan närkästyminen kuvaa sitä tilannetta että tiedottajat kuvittelevat olevansa kaikkein korkeimpia kukkoja tunkiolla. Kuvittelevat että koska heidän hallussaan on tiedon välitys niin se oikeuttaa mihin tahansa.
Missä on solidaarisuus omaa työpaikkaansa ja työnantajaansa kohtaan?
Matias: Taidatkos tuota enää paremmin sanoa! Tarkoitin Kuulan hudilla tässä sitä, kun hän arveli voivansa kaikkien Espoon hiippakuntalaisten nimissä antaa lupauksen uudelle piispalle. Hyvän puhuminen sinänsä on enemmänkin kuin paikallaan. Hyvä muistisääntö kaikille kirkollisiin aviiseihin kirjoittaville on Jeesuksen sana: Joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa…
Tuo pappislupauksen ”veljellinen hyväntahtoisuus” on tärkeä asia. Sen tulisi hillitä mustamaalaamista ja pahimpia julkisia tunnekuohuja.
Teemu: Pitäisi kai nykyään olla sisaruksellinen hyvänhtahtoisuus? Itse aikanani kippuroin ja kipuilin sen kanssa, mahdanko pystyä sovittamaan itseni noihin vaatimuksiin tai odotuksiin. Taisin ottaa pappisvalan sisällön liiankin vakavasti. Toisaalta se rajoitti elämääni, mutta pidin sitä välttämättömänä uhrauksena, toisaalta se antoi hyvän kulkusuunnan vaellukselleni niin virassa kuin vapaallakin.
Jaahas, Ruttopuiston rovastilla on monesti hyviä kirjoituksia, niin kuin tämäkin. Silti tuossa Suonpään kirjoituksessa on myös hyviä näkökulmia. Luterilaisena minun on helppo yhtyä, jos sijaan olisin ortodoksi tilanne olisi hankalampi. Suonpäätä ei kannata heti ampua, hänellekin on sanottavaa.
Sami: Joo, on sanottavaa Samulilla, se on saletti. Tosin se, miten sanottavansa esittää, on aivan yhtä tärkeätä kuin itse viesti. En jaksa kirkollisissa lehdissä arvostaa kovin korkealle kirjoittajan innostusta klikkausjournalismiin. Jos Suonpää ei olisi syönyt Kuulan kuormasta, niin tuo lupaus kaikkien hiippakuntalaisten puolesta olisi jäänyt ihan omaan arvoonsa. Ne, jotka diggaavat Kuulan teksteistä, olisivat voineet vain mielessään hymähtää, että oho, olipas mahtipontinen lopetus jutulla.
Summa summarum: Mielestäni tässä on ammuttu hyttystä tykillä. Miksi Ruttopuiston rovastin sitten piti puuttua aiheeseen? No, jos minä olisin kirjoittanut jotakin kyseiseen aviisiin ja samoilla palstoilla joku alkaisi neuvoa minua, että ei näin vaan justiinsa toisinpäin, niin tuntuisihan se kenkulta. Keissi siis ärsytti minua.
Siksi toisekseen halusin osoittaa, miten helppo netissä on tehdä kärpäsestä härkänen. Vissi on niin, että se asia, johon kiinnitämme ertyisen huomiomme, kasvaa kasvamistaan. Syntyy kiista, joka jatkuu ja jatkuu. Lopulta kukaan ei enää muista, että alkujaan kyse oli vain ihan ihan pienestä ja yksinkertaisesta, mutta sitäkin tärkeämmästä ja vaikeammasta asiasta kuin hyvän puhumisesta toisista.
Minun on vaikea nähdä Suonpään kirjoitusta kokonaisuudessa huonosti sanoitettuna. Aiheesta hänkin puhuu, kuten Kuula. Oikeudenmukaisuus henkilöön katsomatta on tärkeä elementti kristisuskossa. Myös ristin ottaminen ja vääryyden kärsiminen on kristillinen hyve. Maailma on sellainen paikka jossa tarvitsemme kumpaakin, Suonpäätä ja Kuulaa.
Jokainen esimiesasemassa ollut on taatusti kokenut sen, että aina löytyy joku joka yrittää kaataa valtaismuille istujan. Oli johtoasemassa olija sinnen missä hierakian asteella tahansa ,niin löytyy joku tyytymätön joka yrittää mobilisoda vallankaadon. Vastarinnan syyksi ei paljoa tarvita. Syyt ovat harvoin ne todelliset syyt, vaan se on se valtaasema sinäänsä’ joka on valittajien ongelma.
Olen ollut mukana koko suuren organisation uudelleen organisoinneissa jotka lähtivät siitä, että joku epämukava saataisiin pois . Olen nähnyt kuinka kollegat ovat tehneet korkeamman johtajan aserman epätoivoiseksi aivan mitättömistä syistä jotta joku yleisesti suosittu tulisi hänen paikalleen. Alemmilla tasoilla johtajien seläntakana käydään juoruamassa ylemmälle tasolle jotta cheeffi saataisiin vaihdettua.Ylhäällä tuulee aina ja houkuttelee ”isänmurhiin” siis auktoriteettien kukistamiseen.
Organisatioelämä on suurennus ”Kuka on Kukkulan Kuningas-pihaleikeistä” ja ne eivät koskaan tule loppumaan.Viidettä käskyä on vaikea seurata.
Markku: Sarjakuvahahmo Ahmed Ahneella oli elämässään vain yksi ainoa tavoite: hän halusi kalifiksi kalifin paikalle!
Demokratiaan olennaisesti kuuluvilla piirteillä kuten kriittisellä kansalaiskeskustelulla ja vallan vahtikoirana olemisella on yllättävän vähän kannattajia kirkossa. Kirkko kuitenkin usein mainostaa itseään ( ainakin yhteiskuntaan päin) demokratiana jossa avoin ja kriittinen keskustelu on tervetullutta. Todellisuus on kuitenkin usein valitettavasti toinen. Kirkossa normina on pikemminkin kuuliaisuus, lojaalisuus ja kritiikittömyys vallanpitäjiä kohtaan. Kriittistä keskustelua kyllä juhlapuheiden tasolla arvostetaan, mutta käytännössä moititaan ” ykseyden ja yhteyden hojattamisesta”, ”riitelystä”, ” besserwisseriydestä” , ”silmille hyppimisestä” jne.
Kriittisyyttä vallanpitäjiä ja johtajia kohtaan arvostetaan ja siihen kannustetaan kirkossa, mutta sen toivotaan tapahtuvan pääasiassa jossain muualla kuin Suomen ev.lut.kirkossa. Esim Katoliseen kirkkoon sitä toivottaisiin usein lisää ja liiallisen pappien, piispojen ja kardinaalien kunnioittamisen nähdään olevan suurena syynä siihen että eettiset epäkohdat ovat jääneet pimentoon.
Kriittisten arvioiden esittäjiä moititaan Suomen ev.lut.kirkossa usein siitä että heidän kritiikkinsä ei ole tarpeeksi ”rakentavaa”. Kriteerit riittävän rakentavalle kritiikille näyttävät olevan kirkossa erittäin korkealla, niin korkealla, että en ole juurikaan törmännyt sellaiseen kritiikkiin, joka onnistuisi samalla säilyttämään kriittisyytensä ja täyttämään ” rakentavalle kritiikille” asetetut kriteerit.
”Kriittisten arvioiden esittäjiä moititaan Suomen ev.lut.kirkossa usein siitä että heidän kritiikkinsä ei ole tarpeeksi “rakentavaa”.” Sari R-L
Vai olisko kysymys myös siitä, että kritiikin esitystapa ei ole rakentavaa?
Sari, sinä olet nähdäkseni antanut paljonkin kritikkiä kirkkoa, piispoja jne. kohtaan. Koetko itse, että olet antanut kritiikin rakentavalla tavalla?
Hannun kirjoituksessa kiehtovin on ajatus siitä, että piispojen arvovaltaa pyritään ulkopuolelta ”horjuttamaan ja murentamaan”. Ajatuksena se vapauttaa piispat itse vastuusta, aivan kuin se horjuva ja murentuva arvovalta ei olisikaan heistä itsestään kiinni.
Voihan se noin ollakin.
Hannu Kiuru näyttää haikailevan autoritäärisen kirkollisen johtajuuden perään, etenkin mitä tulee piispoihin. Sen edellytys oli ” alamainen asenne”, eli se, että hierarkiassa alemmat kirkon työntekijät ja rivipapit ( sekä kirkon jäsenet) omaksuivat eräänlaisen alaikäisen aseman ja lapsenuskon suhtautumisessaan piispoihin. Demokraattinen eetos asettuu tietysti tälläistä alaikäisyyden ja alamaisuuden eetosta vastaan.
Samuli: Sisältä ja hyvin läheltä pahimmat iskut annetaan. 40 viimeisellä vuodella tarkoitan aikaa, jonka olen ollut pappina töissä samassa talossa neljän piispan kanssa.
Minut v. 1979 papiksi vihkinyt Nikolainen oli pönöttäjä ja erittäin tarkka arvovallastaan hänkin. Lehtonen oli viimeinen patriarkka, tarkka mainestaan. Huovinen oli arvostetuin kaikista piispoistani, on sitä vieläkin. Askolan kohdalla tapahtui kauhea notkahdus, ensimmäistä naispiispaa lyötiin kuin vierasta sikaa, vihapostin määrä oli käsittämättömän suuri. Laajasaloa (ehdin jo alta pois eläkkeelle) alettiin kampittaa jo heti valintansa jälkeen.
Minä vähän pelkään, että myös Espoossa voi alkaa vihavaino uutta piispaa kohtaan…
Hannulla menivät nyt sekaisin kuuliaisuus esimiehelle ja virkavelvollisuus. Edellinen on työnantajan direktio-oikeuden tuoma asia ja on yksityisoikeudellinen käsite. Jälkimmäinen taas liittyy kirkon jlkisoikeudelliseen asemaan jasen mukaan virkamiehellä on aina velvollisuus tarkistaa virkatehtäviensä lainmukaisuus. perustuslaissa on nimenomaisesti kohta, jossa virkamiestä KIELLETÄÄN tottelemasta lainvastaista ohjetta tai määräystä.
Tämä on unohtunut monelta, jotka ovat mesonneet tästä direktio-oikeudesta.
Kurssikaverini Martti: En nyt oikin tullut selityksestäsi hullua hurskaammaksi, mutta kumminko päin se meille tiedekunnassa opetettiinkaan, että ihmistä tulee totella enemmän kuin Jumalaa vai päinvastoin?
Hannu.
Taisit unohtaa, että samassa tilaisuudessa – tosin sakastin puolella – meidän ikäpolvemme papeilta edellytettiin myös valtion virkavala, jossa luvattiin noudattaa muitakin lakeja kuin kirkkolakia.
Piispa ei ole Jumala, jota olisi sokeasti toteltava. Jos katsot Augsburgin tunnustuksen 28. artiklaa, niin siellä todetaan, että paimenina piispojen valta on vain avainten valtaa.
”Sikäli kuin piispoilla on edellä sanotun lisäksi vielä valta tai tuomio-oikeus tietyissä, esim. avioliittoa, kymmenyksiä jne. koskevissa asioissa, se on heillä inhimillisen oikeuden perusteella. Jos virkaan vihityt laiminlyövät nämä asiat, ruhtinaiden on silloin yleisen rauhan vuoksi pakko jopa vasten tahtoaan jakaa oikeutta alamaisten keskuudessa. ”
Eli suomeksi sanottuna, piispa ei voi antaa sellaista määräystä joka on lain vastainen. Ainoa poikkeus on tuo mainitsemasi Jumalan totteleminen. Silloin sen kuitenkin pitää olla kiistatonta eikä vain jonkun kirkollisen ryhmän tulkinnan mukainen ”Jumalan tahto.” Avioliittokysymyksessä piispat ovat antaneet lainvastaisia ohjeita ja niitä on vaikea perustella ”Jumalan tahtona” kun muut pohjoismaiset sisarkirkot ovat heidän kanssaan eri mieltä.
Noin ylipäätään luterilaisuuteen kuuluu jonkinasteinen kirkollisen esivallan kritikointi. Jos ei kuuluisi, emme olisikaan luterilaisia vaan kuuliaisia paavin seuraajia.
PS. Kiitos tuosta ”nuoruuden innosta.” Lämmitti tällaisen eläkeläisen mieltä, ettei olekaan ihan raakki vaan löytyy vielä voimaa ärhennellä.
Martti: Meillä Helsingissä sen virkamesvalan paikka oli Tuomiokirkon kryptassa. En ole unohtanut sitä, vaikka sisällöstä en mitään muistakaan. Sen sijaan pappisvalan samamuotoja ja merkitystä olen märehtinyt useinkin, vielä näin eläkkeelläkin.
Piispojen tehtävää pappien päällekatsojina ei pidä sinun turhentaman.
Jos Jumalan tahto meihin ihmisiin nähden ei enää löydy Raamatusta, niin mistä se sitten voisi löytyä? Vielä meidän opiskellessamme 1970-luvulla Raamattua pidettiin uskon ja opin ylimpänä ohjenuorana. Mikä se on nyt? Minä rohkenen pyytää Jumalan siunausta vain miehen ja naisen väliselle avioliitolle. Milloin suvakit voisivat alkaa suvaita meitä rajoittuneitakin? Emmehän me tätä kiusallamme tee. Ja näkemyksinemme me joko pysymme pystyssä tai kaadumme Jumalan edessä.
Jos tarkoitat kirkollisen esivallan kritisoimisella em. Lavennettua avioliittokäsitystä, niin minun on pakko valittaen muistutettava, miten älyttömän paljon aikaa ja voimavaroja onkaan käytetty tämän lopultakin suhteellisen harvoja koskettavan asian ajamiseen. Se on kaikki pois varsinaisesta tehtävästämme ohjata ihmisiä Kristuksen tykö. Mutta sielunvihollisellehan tämä toki passaa, hän saa nauraa ja taputtaa karvaisia käsiään. Vai onkos sielunvihollinenkin jo onnistuttu korvaamaan jollakin kesymmällä versiolla?
Hannu
Kirkon julkisoikeudellisen aseman hinta on siinä, että pappi virkamiehenä joutuu pitämään huolta virkatoimiensa lainmukaisuudesta. Siihen ei riitä, että piispa niin sanoo, vaan itse on varmistettava, että myös oikeusistuimet ovat samaa mieltä.
Piispan tehtävä paimenena on näyttää suuntaa laumalleen. Päällekatsojia (eli virheiden kyylääjiä) riittää muutenkin. Jos piispalla ei ole näkyä siitä, miten – kuten itse sanoit – ”ohjata ihmisiä Kristuksen tykö”, hän on vain piispanviran haltija, ei paimen.
Tiedät tasan tarkkaan, että kristikunnalla – ja pelkästään luterilaisillakin – on hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mitä Raamattu oikeasti opettaa. Meidän yksi ongelmamme onkin se, että me emme juuri puhu siitä, MIKSI tulkitsemme Raamattua eri tavoin. Lisäsi meillä on sellainen harha – johtunee siitä, että tulkitsemme Raamattua kreikkalaisen filosofian avulla – että on olemassa vain yksi totuus. Ikään kuin kaikilla ihmisillä voisi olla yhtenevä käsitys siitä, millainen on ”isä.” Kun omilla lapsillnikin on siitä eri käsitys (johtuen heidän 12v ikäerostaan ja sen seurauksena minun muuttumisestani), niin vekkaisin, että minun ja sinun lapsilla on vilä erilaisempi käsitys. Kuinka sitten meillä voisi olla yhtenevä käsitys Jumalasta isänä?
Minä tulkitsen Raamattua Herramme ohjeen mukaisesti Rakkauden kaksoiskäskyn ja Kultaisen säännön (ja Lutherin ”mikä kirkastaa Kristusta”) lävitse enkä välttämättä ota jokaikistä kohtaa lakina – kuten ei muuten Herrammekaan ottanut.
Jos tarkoitat suvakkien rajoittuneisuuden suvaitsemisella näkövammaisuuttasi, niin en ole koskaan nähnyt sitä ongelmaksi. Sen sijaan jos vaadit sitä, että pitäisi suvaita suvaitsemattomuutta, niin siihen Herramme antoi montakin kitkerää esimerkkiä siitä kuinka pakanat ja publikaanit menevät ennen hurskaita taivasten valtakuntaan.
Mitä kutsut ”lavennetuksi avioliittokäsitykseksi” (eka kerta kuin kuulin ilmaisun), niin kyse on siitä, että tunnustuskirjojemme mukaan (Vähän katekismuksen Avioliitto-liite) maallisen regimentin alaan kuuluvast asiasta valtio on tehnyt oman päätöksensä ja Lutherin mukaan (idem) meidän tulee sitä noudattaa. Se, käytetäänkö siihen liikaa aikaa, on verrannollinen siihen, että Herramme kertoi vertauksen miehestä, jolla oli 100 lammasta, joista yksi katosi… Modernien panos-tuotos-ajattelun ja riskianalyysien mukaan se yksi olisi pitänyt vain kirjata tappioksi ja jatkaa niiden 99 kanssa…