Kansankirkosta kohtaavaksi paikalliskirkoksi

Kävimme kuluneella viikolla Oulussa mielenkiintoiset teologiset keskustelut kirkkomme ja Suomen ortodoksisen kirkon edustajien kesken. Kuten näissä keskusteluissa yleensäkin, teologiset esitelmät, avoin keskustelu ja yhteinen hartauselämä muodostivat hyvähenkisen kokonaisuuden. V. 1989 näiden keskustelun tavoitteeksi määriteltiin ”keskinäisen tuntemuksen jatkuva lisääminen, väärinkäsitysten poistaminen ja kristillisen rakkauden ja yhteyden ilmapiirin vahvistaminen”. Lisäksi korostettiin dialogin yhteyttä kansainvälisiin ortodoksis-luterilaisiin keskusteluihin sen lisäksi, että toivotaan vahvistettavan yhteyttä ja Kristuksen kirkon ykseyttä tässä maassa. Arkkipiispat korostivat myös oppikeskustelujen merkitystä kirkon työlle ”totuuden ja yhteyden puolesta”. Jos ajatellaan viimeisimpiä keskusteluja tästä näkökulmasta, nähdäkseni saatettiin kaikkia näitä edistää palan matkaa myös tällä kertaa.

Pidin luterilaisen esitelmän kansankirkosta teologisesta ja käytännöllisestä näkökulmasta. ”Kansankirkko” on ennen muuta historiallis-sosiologinen käsite, mutta sen yhteyttä kirkko-oppiin on syytä pohtia myös teologisesti. Historiallisestihan kysymys kansankirkosta liittyy (konstantinolaisen) valtiokirkkojärjestelmän murtumiseen Ranskan vallankumouksen 1789 ja liberalismin myötä. Ensimmäisenä termiä käytti F.D. Schleiermacher luentosarjassaan kristillisestä siveysopista 1822/23. Kyse oli reformikäsitteestä ja pyrkimyksestä vapautua tukahduttavaksi koetusta Preussin valtion syleilystä. Tietyllä tapaa herätysliikkeemme ovat tälle rinnakkaisilmiö. Kansankirkon käsitteen kytkeytyminen nationalismiin on tunnetusti varsin ongelmallinen asia, kuten kirkkaimmin 1930-luvun ajatus ”saksalaisesta kansalliskirkosta” osoitti. Silti käsite säilyi myös toisen maailmansodan jälkeen eräänlaisena sateenvarjokäsitteenä, joka kuvaa kirkon työtä tietyllä alueella ja tiettyjen ihmisten parissa. 1960-luvulta lähtien on korostettu kansankirkon käsitteen kuuluvan yhteen ekumeenisen ja kansainvälisen ”kansojen kirkon” käsitteen kanssa. Myös meillä uuskansankirkollisuus avartui tähän suuntan. 1960-luku merkitsi myös käännettä kansankirkon käsitteen kriittiseen käsittelyyn esimerkiksi saksalaisessa kontekstissa.

Michael Welker on todennut, että Dietrich Bonhoefferin ajatus, jonka mukaan kirkko on ”kirkko toisia varten” (vrt. ortodoksit: ”maailman elämän puolesta”) auttaa välttämään kansankirkkokäsitteen nationalistisen kapeutumisen ja johtaa myös pohtimaan katveeseen jääviä ihmisryhmiä. Bonhofferin perusteet kansankirkolle olivat: 1) Saarnan kirkkona kirkko suuntautuu myös itsensä ulkopuolelle ja 2) Tässä ajassa ei vielä voida erotella jyviä ja akanoita. Mainittakoon, että Bonhoeffer oli myös varsin kriittinen aikansa heikkoa kirkko-opillista ajattelua kohtaan ja totesi iskevästi: ”Individualismi on tuhonnut reformaatioajan protestantismin”. Silti hän Lutheriin viitaten korosti rakkautta kirkkoa kohtaan sen inhimillisistä puutteista huolimatta. Tosi kirkko on läsnä empiirisessä kirkossa, ei platoninen utopia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kirkko inhimillisenä yhteisönä tarvitsisi myös jatkuvaa parannuksentekoa – kuten ihmiset yleensäkin. Bonhoefferin ajatukset persoonan ja yhteisön vuorovaikutuksesta kirkossa läsnä olevan Kristuksen ruumiina ovat vaikuttaneet laajalti. Viime vuosikymmenten saksalaiseen kansankirkko-keskusteluun Bonhoefferin ääni on kantautunut mm. Jürgen Moltmannin, Wolfgang Huberin ja Michael Welkerin töiden kautta. Onpa Bonhoefferiä käytetty inspiraation lähteenä myös muiden pohjoismaiden kansankirkoissa, kun on pohdittu niiden muuttuvaa kirkon tilannetta ja identiteettityöskentelyn polttava tarve tässä ajassa on tullut ilmeiseksi.

”Kansankirkko” ei ole meillä ollut enää viime vuosina esillä varsinaisena visionäärisenä ohjelmakäsitteenä. Tästä kertoo jo se, että ensin puhuttiin ”alhaaltapäin kasvavasta kirkosta”, sitten kirkon yhteisten strategioiden/toimintalinjausten myötä ”läsnäolon kirkosta”, ”osallisuuden yhteisöstä” ja ”kohtaamisen kirkosta”. Näiden strategioiden nimissä näkyvät myös Luther-tutkimuksesta tulleet ja ekumeeniset vaikutteet, ennen muuta se kristallisoitunut ajatus, että osallisuus Pyhästä Kolminaisuudesta on kirkon olemisen ja elämän perusta.

Saimme Oulussa kuulla monta mielenkiintoista ja valaisevaa esitelmää, joista kansankirkko-keskustelun kannalta kiintoisimpia paloja on koetettu poimia oheiseen tiedonantoon. Keskustelujen on määrä jatkuva vuonna 2016 ja jo ensi vuonna niitä valmistellaan. Koska takan on jo 25 vuotta luterilais-ortodoksista suomalaista teologista dialogia, päädyttiin ehdottamaan käytyjen keskustelujen annin arviointia, jotta voitaisiin vielä kirkastaa tavoitteita sekä oppikeskustelujen ja käytännön työn vuorovaikutusta. Kiinnostuneille alla koko tiedonanto tiedoksi:

”Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valtuuskuntien väliset kahdennettoista teologiset neuvottelut pidettiin Suomen ortodoksisen kirkon kutsusta 21.–22. lokakuuta 2014 Oulussa. Neuvottelujen aiheena oli ”kansankirkko teologisena ja käytännöllisenä kysymyksenä”. Suomen ortodoksisen kirkon valtuuskuntaa johti piispa Arseni, ja muina jäseninä olivat arkkimandriitta Andreas Larikka, TT Pekka Metso, TT Juha Riikonen ja paikallisen seurakunnan edustajina kirkkoherra Marko Patronen sekä pastori Tuukka Rantanen. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valtuuskuntaa johti piispa Seppo Häkkinen, ja muina jäseninä olivat kirkkoherra, TT Niilo Pesonen, hiippakuntasihteeri, pastori Kati Jansa, pastori, TT Teemu Kakkuri, pastori, TT Leena Sorsa ja johtava asiantuntija TT Tomi Karttunen.

Avaussanoissaan piispa Arseni totesi, että ajatus kirkon ja kansan syvästä yhteydestä kumpuaa kirkon varhaiskaudelta. Kirkon ja valtion välinen lämmin suhde, bysanttilainen sinfonia, määriteltiin vuosina 529–534 keisari Justinianus I:n aikana kootussa Corpus iuris civilis -lakikokoelmassa. Tämän lakikokoelman myöhäisenä muistumana Suomen presidentti, ikään kuin katolisena keisarina, vielä joitakin vuosikymmeniä sitten nimitti sekä luterilaiset että ortodoksiset piispat virkoihinsa. Vuoden 2012 oppineuvottelujen jälkeen uskonnon asema suomalaisessa yhteiskunnassa on noussut monella tapaa esille. Talouden näkökulmasta kirkosta eroaminen ja yhteiskunnassa ilmenevä uskontokritiikki näyttää pahalta, mutta uskon olemuksen kannalta jyvät seulotaan akanoista. Kirkko elää ajassa, mutta uskon perusta on muuttumaton. Kirkon jäsenmäärä voi vähetä, mutta jos jäsenet ovat sitoutuneita ja aktiivisia, niin seurakunnallinen elämä voi sykkiä aiempaa vahvempana.

Piispa Seppo Häkkinen korosti avauksessaan kysymyksen kirkosta olevan samalla kertaa sekä yleispiirteiltään selkeä että monitahoinen ja vaikea kysymys. Hän totesi viime vuosikymmenten ekumeenisen kirkko-opillisen pohdinnan yhteen kokoavan tuoreen Faith and Order-komission asiakirjan Kirkko: yhteistä näkyä kohti olevan hyvä esimerkki kirkko-opillisen keskustelun tärkeydestä ja keskustelun hitaasta etenemisestä. Asiakirja osoittaa ne tulokset, joita on saavutettu sekä kysymyksiä, joita on vielä työstettävä matkalla kohti kirkon näkyvää ykseyttä. Jos kysymys kirkosta on hankala, sitä on myös kysymys kansankirkosta. Perehtyminen teologisesti kansankirkon problematiikkaan ja varsinkin kansankirkon identiteettiin on silti yhtä lailla tarpeellista ja mielenkiintoista. Aihevalinta osoittaa kirkkojemme ekumeenisen avoimuuden ja hyvät suhteet. Voimme ja tahdomme keskustella teemasta, joka ei ole yksinkertainen ja jonka historiasta löytyy kirkkojemme välisiä traumaattisiakin vaiheita ja kokemuksia.

Kansankirkko teologisena ja käytännöllisenä kysymyksenä

Aiheesta alustivat teologisesta ja käytännöllisestä näkökulmasta teologian tohtorit Tomi Karttunen ja Pekka Metso sekä historiallisesta ja käytännöllisestä näkökulmasta teologian tohtorit Teemu Kakkuri ja Juha Riikonen.

Tomi Karttunen tarkasteli kansankirkkokäsitettä nykyisen kirkkoa ja sen identiteettiä käsittelevän keskustelun, saksalaisen ja pohjoismaisen kansankirkkokeskustelun sekä luterilaisen ja ekumeenisen kirkko-opillisen keskustelun valossa. Vaikka kansankirkko on ennen muuta historiallis-sosiologinen käsite, sitä tulee arvioida myös teologisesti. Historiallisesti ottaen kansankirkkokäsite liittyy valtiokirkon murtumiseen Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen ja liberalismin myötä. Suomessa valtiokirkkojärjestelmä purkautuminen alkoi vuoden 1869 kirkkolain myötä. Kirkon itsenäisyys kansankirkkona on sen jälkeen askelittain lisääntynyt.

Kansankirkon käsite kuvaa kirkon työnäkyä toimia tietyn maan ja sen ihmisten parissa. Väärän nationalismin välttämiseksi on syytä korostaa, että kyse ei ole vain yhden kansan kirkosta vaan aina myös ekumeenisesta ja kansainvälisestä yhteisöstä, kansojen kirkosta. Ajatus kansankirkosta ei saa hämärtää kirkon identiteettiä Jumalan kansana, Kristuksen ruumiina. Teologisesti ajatellen kirkon olemus todistavana ja palvelevana yhteisönä, ”kirkkona toisia varten” perustuu sanan ja sakramenttien kautta välittyvään osallisuuteen pyhän Kolmiyhteisen Jumalan elämästä kirkon elämän perustana. Kolmiyhteys muodostaa pohjan myös paikallisseurakuntaa ehtoollisyhteisönä korostavalle kirkkokäsitykselle (kommuunio- tai eukaristinen ekklesiologia). Kolmiyhteisen Jumalan persoonien vuorovaikutus kirkon elämän lähteenä antaa teologisen pohjan myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toimintalinjaukselle vuoteen 2020 Kohtaamisen kirkko.

Pekka Metson mukaan kysymys kansankirkosta tai kirkosta ja kansallisesta identiteetistä on polttavan ajankohtainen ortodoksisten paikalliskirkkojen keskuudessa. Siksi sekä kirkon ja nationalismin että kirkon ja valtion suhteen kriittinen tarkastelu on toivottavaa ja tarpeellista, vaikka liian yksioikoisia teologisia johtopäätöksiä tulee välttää. Moniin paikalliskirkkoihin on piintynyt käsitys kristillisestä kansasta ja valtiosta ideaalina, jota kirkon tulisi tukea myös nykyisissä poliittisissa asetelmissa. Tämä hämärtää näkyä kirkon paikallisen ja universaalin luonteen yhteydestä. Ortodoksisen kirkon sisällä on nähtävissä kuitenkin myös pyrkimys erottaa toisistaan kirkko ja valtio sekä kirkko ja kansa.

Ortodoksisten paikalliskirkkojen tulevaisuuden kannalta diasporakysymyksen ratkaiseminen on tärkeää. Ortodoksisuus on yhteistä useille samalla alueella asuville mutta eri kansallisuuksia edustaville ryhmille. Tämä on hyvä asetelma uusien paikalliskirkkojen synnyttämiselle yhteisen uskon ja kanonisen järjestyksen pohjalta. Uusia paikalliskirkkoja muodostettaessa tulisi vapautua etnisistä korostuksista ja korostaa kirkon paikallista tai alueellista luonnetta. Suomen ortodoksisen kirkon yhteydessä olevien ortodoksien kansallisuuksien kirjo antaa käytännöllisen todistuksen siitä, että paikallisen ortodoksisen kirkon ei välttämättä tarvitse olla ideologialtaan korostuneen kansallinen vaan se voi olla yksinkertaisesti ortodoksinen. Vastaava linjaus voi osoittautua elinehdoksi diasporan ratkaisemisessa. Mikäli tulevaisuuden ratkaisumalleja etsitään nationalististen päämäärien johdattamina, näytetään päätyvän umpikujaan.

Teemu Kakkurin mukaan luterilaisen kirkon herätysliikkeet ovat keskeisesti olleet synnyttämässä ja kanavoimassa suomalaisten omaehtoista kansalaistoimintaa. Näin kirkko ei ole jäänyt yläluokan asiaksi, vaan siitä on tullut eri kansanryhmien omakseen kokema kirkko. Valistusajan järkeä, hyvettä ja hyötyä korostanut kirkollisuus ei kyennyt vastaamaan 1700-luvun kuolonvuosien ja hävityksen aiheuttamaan kansan hämmennykseen. Herätysliikkeet tarjosivat eksistentiaalisesti koskettavamman vastauksen ja myös omaehtoisen kansalaistoiminnan kanavan hallintoalamaisille. Arkkipiispa Tengströmin toiminta oli keskeistä yhdistettäessä Raamattujen jakaminen kansalle sivistystarkoituksessa ja englantilaisesta evankelikalismista noussut raamattuherätys. Tämä loi pohjaa herätysliikkeiden toiminnalle yhdessä keisari Aleksanteri I:n vapaamielisen uskontopolitiikan kanssa. Myönteisyys kantoi hedelmää: separatismi jäi marginaali-ilmiöksi ja herätysliikkeiden vaikutus kanavoitui kirkon toimintaan. Herätysliikkeet ovat rakentaneet kansankirkkoa edistämällä maallikkoaktiivisuutta, luomalla hengellistä laulu- ja hartausperinnettä, murtamalla säätyvaltaa sekä toimimalla monien kirkon työmuotojen edelläkävijänä ja kokeilijana.

Juha Riikonen käsitteli kansallisuuskysymystä Suomen ortodoksisessa kirkossa kirkkokunnan syntyhistorian valossa. Kansallismielisten suomalaisten ortodoksisten pappien mielestä vain suomalaisia arvoja ja käytäntöjä kannattava ortodoksinen kirkko saattoi säilyä itsenäisessä Suomessa. Kansallismielisten johtohahmoksi 1800-1900-luvun taitteessa noussut rovasti Sergei Okulov piti välttämättömänä, että kirkossa otettaisiin käyttöön kansan ymmärtämä kieli ja että ortodoksisuutta ylipäätään opetettaisiin kansalle. Se edellytti suomalaiskansallista papistoa. Suomen ortodoksinen hiippakunta oli perustettu v. 1892 Venäjän kirkon yhteyteen. Vuoden 1922 uskonnonvapauslakia valmistelleessa komiteassa ortodoksisen kirkon asema kansankirkkona perusteltiin historiallisesti: karjalaiset ovat koko historiallisen ajan joutuneet keskelle kahden valtakunnan Ruotsin ja Venäjän välisiä konflikteja. Vuonna 1923 Suomeen muodostettiin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alainen ortodoksinen arkkipiispakunta, jota pidettiin kansallisena ortodoksisena kirkkokuntana. Kanoninen yhteys Konstantinopoliin koettiin aluksi etäiseksi. Patriarkka Athenagoraan kirje vuodelta 1954 ilmaisi tehdyn ratkaisun vakiintuneen ja Suomen ortodoksisen kirkon aseman Konstantinopolin patriarkaatin alaisena autonomisena kirkkona vahvistuneen.

Yhteisesti totesimme, että Suomessa tulee suoda tilaa eri uskonnoille ja vakaumuksille. Ne antavat niin yksilöiden kuin yhteisöjen elämälle merkityksen ja suunnan. Kristittyinä haluamme muistuttaa, että esimerkiksi ihmisoikeusajattelu on paljossa velkaa kristillisen uskon korostukselle jokaisen ihmisen ainutkertaisesta arvosta Jumalan kuvana. Pidämme huolestuttavana uskonnollisen lukutaidottomuuden lisääntymistä ja pinnallista tai propagandistisesti värittynyttä suhtautumista uskontoihin.

Kirkoillamme tulee olla rohkeutta ja vapaus toimia uskonsa mukaisesti suomalaisessa yhteiskunnassa ja maailmassa. Samalla kirkkojen tulee olla valmiit avoimeen vuoropuheluun. Maailmanlaajasti kristinusko kasvaa ja on elinvoimainen. Myös tulevaisuudessa kirkot ovat merkittäviä vaikuttajia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Katsomme, että kirkkoja ja uskonnollisia yhteisöjä tulee maassamme kohdella tasavertaisesti. Tällöin tulee ottaa huomioon maamme historiallinen ja kulttuurinen perinne sekä sen vaikutus uskonnolliseen identiteettiin. Suomalainen kulttuuri muuttuu muun muassa kansainvälistymisen myötä. Oman tradition tuntemisen ja sisäistämisen kautta opimme kunnioittamaan ja ymmärtämään myös toisia.

Neuvottelujen jatko

Yhteisiä teologisia oppikeskusteluja päätettiin jatkaa. Seuraavat neuvottelut pidetään vuonna 2016 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vastatessa järjestelyistä. Tulevaisuudessa käsiteltäviksi teemoiksi sovittiin alustavasti ”teologisen dialogimme evaluaatio” sekä ”jumalanpalveluselämämme yhteinen perintö”. Vuoden 2015 lopussa järjestetään valmisteleva yhteinen suunnittelukokous.

Oulussa 22.10.2014″