Kansankirkosta kenen tahansa kirkoksi?

Seuraavat pohdinnat tulivat mieleeni, kun luin Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa -selonteon kohtaa, jossa todetaan, että muukalaisuus ja vieraus ovat osa kirkon identiteettiä:

Kirkko on aina jossain mielessä vieras. Israelin kansan tuli muistaa oma muukalaisuutensa, kun se kohtasi vieraita ja muukalaisia. Samaan kehotetaan kirkkoa. Muukalaiset eivät edusta kirkolle toiseutta tai ole marginaaliryhmä. Muukalaisuus on osa kirkon syvintä identiteettiä. Muukalaiset ovat kirkko. (s. 35)

Lisäksi tekstissä todetaan, että Kristuksen risti muistuttaa kirkkoa äärimmäisestä muukalaisuudesta. Kristus kantoi ristinsä ja kuoli kansansa hylkäämänä yhteisön ulkopuolella. Kirkko kutsutaan kantamaan Kristuksen ristiä, häpeää, vierautta, muukalaisuutta ja pilkkaa. Selonteossa ehdotetaankin varovaisesti ”kansojen kirkkoa” kansankirkon sijaan. Itse en ole kovin innoissani kansa-käsitteen roikottamisesta mukana, vaikka sille historialliset ja sosiologiset perusteensa ovatkin olemassa.

Ranskan vallankumouksesta ja vuoden 1848 kumouksista lähtien politiikkaa on tehty ”koko kansan” nimissä ja eduksi. Kansa nousi estradille (ja barrikadeille) ja poliittisen legitimiteetin lähteeksi Jumalan sijaan. 1800-luvulla suomalaisen modernin politiikan ja julkisen sfäärin syntymiseen liittyi olennaisesti kamppailu siitä, kuka edustaa kansaa ja on oikeutettu toimimaan sen nimissä. Suuri linja oli kansan kehittyminen sosiaalisesta kategoriasta (eli holhottavasta rahvaasta) poliittiseksi toimijaksi, jolle voitiin määritellä oma tahto ja oikeudet. 1800-lopulle tultaessa tilanne oli se, että erilaiset liikkeet olivat ne tahot, joilla oli vahvin oikeutus kansan tahdon edustajina, ei esimerkiksi aatelisto tai valtiovalta.

Kansankirkko-käsite on Suomessa tuon aikakauden lapsi. Venäjän kiristäessä otettaan kirkon oli sen avulla mahdollista kytkeä itsensä kansaan valtion ja sen pakkolaitosten sijaan: myös kirkko oli yksi niistä tahoista, joissa kansan tahto heijastui ja joka toimi sen nimissä sekä parhaaksi. Kirkon taholta korostettiin muun muassa sitä, miten nimenomaan kristinusko oli kasvattanut hajanaiset heimot yhtenäiseksi kansaksi. Kirkko olikin olennainen osa suomalais-kansallista identiteettiprojektia.

Nationalismiin kuuluu myös paljon ongelmallisia ulottuvuuksia esimerkiksi silloin, kun rodullinen, kielellinen, uskonnollinen tai jokin muu luonnolliseksi määritelty tekijä politisoidaan siten, että sen pohjalta muut vastaavat voidaan määritellä ulossuljettavaksi toiseudeksi, jopa vihollisuudeksi. Näistä erityisesti syntyperä (natio = syntymä) on usein ollut keskeinen. Kansaan siis tullaan jäseneksi syntymässä. Lapsikaste tietysti niveltyi tähän käsitykseen hyvin.

”Kansa” kantaa mukanaan nationalismin perintöä, haluttiin sitä tai ei. Kansankirkkona kirkko tekee haluamattaankin jatkuvaa ja kovin maallisin perustein tapahtuvaa rajanvetoa meihin ja muihin, vaikka tästä aina aihetta käsittelevissä seminaareissa ja artikkeleissa varoitellaankin. Kansankirkon visio toiminnastaan ihmisten keskuudessa yhteiskunnan eri tasoilla on sinänsä kannatettava. Se kuitenkin tarvitsee mielestäni nykyään jonkin muun kuin kansa-etuliitteen.

Itse näen kirkon yhteisönä, joka asettuu ihmisten rakentamia muureja vastaan (vrt. Matteus 10: 34–42). Mika Ojakangas on visioinut ulossulkemattoman yhteisön mahdollisuuksia teoksessaan Kenen tahansa politiikka (2002). Avain ulossulkemattomaan yhteisöön on Paavalin lakihenkisyyttä kritisoiva ajattelu. Kansallinen ”järjestys” (nomos lakina, järjestyksenä ja tapoina) sulkee ulos muukalaisen, ja esimerkiksi (uus)liberalistinen ”talousjärkiajattelu” sulkee ulos kaikki ne, jotka ovat sen määritelmän mukaisesti järjettömiä. Ojakangas näkee, että Paavali asettuu tällaista vallan ja väkivallan logiikkaa vastaan.

Ajatuskulku voidaan tiivistää siten, että olemassa oleva identiteetti ja asema on niin sanotusti laitettava lepäämään (katargeo), jotta voi elää Kristuksessa. Tilalle ei kuitenkaan tule uutta järjestystä, nomosta, joka erottaisi ihmisiä toisistaan ja Jumalasta. Sen sijaan on ”pyrittävä kohtaamaan aina jo ollut identiteetti kuin ei mitään identiteettiä olisi koskaan ollutkaan: yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen (1. Kor. 7: 29–31; Gal. 3: 28)” (s. 88–89.)

Elämässä Kristuksessa ei ole kyseessä identiteeteistään kiinni pitävien toisiaan kunnioittava kohtaaminen:

”Sen sijaan se merkitsee kahden tai useamman asettumista suhteeseen edellytyksettöminä. Me emme kykene tähän edellytyksettömyyteen yksinkertaisesti vain luopumalla asemastamme ja identiteetistämme – omasta traditiostamme, kielestämme ja identiteetistämme luopuminen on sitä paitsi mahdotonta – vaan vain, kun me kykenemme olemaan niitä miehiä ja naisia, juutalaisia ja kreikkalaisia, joita me joka tapauksessa olemme, kuin emme olisikaan. Me emme suinkaan tuolloin kadota itseämme vaan päinvastoin kykenemme löytämään varsinaisen itsemme aina jo kadotettuna, sen omassa kukatahansisuudessa.” (s. 89.)

Vastaavasti Kristuksen ruumissa vähäpätöisinkin jäsen on ruumiin kannalta olennainen nimenomaan sen vuoksi, että tuo yhteisö on viime kädessä osattomien yhteisö. Siihen voi ottaa kuka tahansa, ja siihen itse asiassa otetaan osaa nimenomaan ”kukatahansisuudessa”. Kristuksen ruumiin muodostavat ne, jotka ”ovat panneet omansa lepäämään ja omaksuneet osattomuuden omana osanaan” (s. 95). Kirkon voima on heikkous, sellaisena se on vahva (2. Kor. 12: 9–10).

Tällaista Paavali-näkemystä myötäillen voidaan ajatella, että kirkko on kenen tahansa kirkko, sitä yhdistää kyky heikkouteen. Tämä puolestaan tekee kirkosta radikaalin juuri nyt, kun nimenomaan identiteettipolitiikka on vallannut sijaa perinteiseltä intressipolitiikalta. Ironista kyllä, yhä tärkeämpiä kontrollin välineitä ovat identiteettiin liittyvät asiat, kuten etninen tausta, seksuaalinen suuntautuminen, omaisuus, työ ja perhesuhteet, vaikka usein on julistettu yhdentyvää Eurooppa, ihmisten vapaata liikkuvuutta ja globaalia yhteisöä sun muuta.

Niin kiinnostavaa kuin tällainen käsitejumppa onkin, vähän luulen kuitenkin, että käytännössä ”kenen tahansa kirkko” on vaikea, ellei mahdoton kirkko. Sisäsyntyiset (tai sellaisina koetut) tavat katsella maailmaa ovat helppo tie, eikä niiden ongelmakohtia ole helppo nähdä. Maailmankatsomuksen rakenteet on turvallisempaa pystyttää liberaalien ja konservatiivien, punaisten, vihreiden, sinisten ja valkoisten kategorioiden varaan kuin laittaa niitä lepäämään. Ja syntyperä on edelleen valtaa, kuten esimerkiksi viime aikojen tapahtumat Välimerellä todistavat.

Oman haasteensa muodostaa sitten suhde valtioon, tuohon lakia, järjestystä ja rajoituksia luovaan sekä ylläpitävään mutta juridisen selkänojan antavaan instituutioon. Lisäksi pitäisi pohtia myös kasteen roolia tässä kuviossa. Näistä ehkä enemmän myöhemmin.