Hesarin sunnuntainumerossa oli oli viisaan tuntuisen lääkärin ja humanistin Marja-Liisa Honkasalon haastattelu koronatilanteeseen liittyen. Haastateltava kummastelee asiaan liittyvää julkista puhetta, jossa tulee esiin suomalaisen yhteiskunnan kyvyttömyys käsitellä haavoittuvuutta ja riippuvuutta. ”Ensin pelättiin epidemian tuloa, sitten alettiin heti perään puhua exitistä eli miten kriisistä päästään ulos. Kaikkein kauhein tapahtuu kuitenkin siinä välissä. Miksi ei ole puhuttu sairaudesta, kärsimyksestä, kuolemasta?” Turun yliopiston kulttuurisen terveyden ja hyvinvoinnin professori Honkasalo puhuu myös huonosti voivasta yhteiskuntaruumiista tavalla, joka väistämättä tuo mieleen Paavalin opetukset Kristuksen ruumiista. ”Shokin jälkeen vaatii paljon aikaa, ennenkuin tiedetään, mitä tämä merkitsee… varmaa on on vain se, että tämä on otettava vakavasti.” Kannattaa lukea.
Syy miksi otan haastattelun esiin tässä on se mitä pitkän kansainvälisen uran tahnyt Honkasalo puhuu politiikan taustalla olevista kulttuurisista eroista. Työskennellessään mm. Yhdysvalloissa ja Italiassa hän kertoo huomanneensa mielenkiintoisen eron Suomeen. Hänen mukaansa meillä puhutaan häpeillen rakkaudesta, samoin riippuvuus toisista koetaan häpeänä.
”Italiassa on tärkeää kuulua sukuun, perheeseen, kirkkoon tai vaikka mafiaan. Mustat lampaat ovat osa kansankatolista kirkkoa.” Honkasalon mielestä Suomessa kirkon suhde kansaan on toisenlainen. ”Kirkko tuli Suomeen pakolla, protestanttisen esivallan ajamana. Se on edustanut kuria ja järjestystä. Ihmisiltä on tentattu, osaavatko he läksyt. Hengellisen elämän kokemus ei ole ollut niin tärkeä.”
Kun olen joskus ilkeyksissäni luonnehtinut rakasta kirkkoani tarmokkaaksi kansankasvatuslaitokseksi, minuun tämä tietenkin osui hyvin. Tiedostan sen että Honkasalon ilmaus on karikatyyri, ja että kristillisen kirkon tulolla Suomeen on hyvin paljon monivivahteisempi historia. Tässä on kuitenkin kysymys sellaisesta oman kirkkomme luterilaisuuden hahmosta, joka saattaa tarkoittaa yhä vain lisävaikeutta kirkon brändirakentajille. Mitä voidaan tehdä tälle esivaltakirkon imagolle, jolla on syvällä olevat pitkät juuret?
Millaisia ajatuksia herää?
Honkasalo ei tunne Suomen varhaisempaa historiaa. Kristinusko tuli pääosaan nykyisen Suomen aluetta roomalais-katolisen uskon muodossa 1100-1200-luvuilla, ja katolinen vaikutus kesti 300-400 vuotta, jona aikana vakiintui myös Suomen valtiollinen asema tasavertaisena osana Ruotsin valtakuntaa. Kun Ruotsi siirtyi 1500-luvulla uskonpuhdistuksen kannalle, koski uudistus myös Suomea . Varhaisesta keskiajasta on vaikea sanoa, mikä oli kirkollis-valtiollisen painostuksen osuus kristinuskon juurtumiseen ja mikä taas oli sen merkitys, että saarnaajamunkit vakuuttivat kristittyjen Jumalan olevan mahtavampi kuin Ukko, Tapio tai Ahti. Protestantismin tullessa oli kristinusko täysin vakiintunut, mikä näkyy vanhassa kansanperinteessäkin, mm. P.Henrikin surmavirsi ja Elinan surma-balladi. 1600-luvulta alkaen kirkon johto asetti tavoitteeksi lukutaidon yleistymisen rahvaankin parissa, mikä synnytti 1700-luvulla kinkerilaitoksen ja rippikoulun.
Kiitos Yrjö. Sanoinhan minäkin että paljon monisyisempi historia. Puhdasoppisuuden aikana puhkesi kuitenkin kasvuun idea koulukirkosta ja kirkkokoulusta läksyineen, jonkinlainen painopistevalinta jota en pidä aivan tasapainoisena.
Olennaista asiasa oli se,että uskonosta tehtiin p a k k o oli se sitten katolista tai protestanttista . Uskonnottomuutta ei sallitu, vapaa-ajattelusta oli sanktiona helposti kuolemantuomio. Asia korjautui valistuksen myötä, mutta uskonnonvapautta saatin odottaa aina vuoteen 1923.
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/kuoltuom.html
Kulttuuria voi muuttaa vain tekemällä jotain, joka on vastoin kulttuuria. Kuitenkin sellaisella tavalla, että perässä hiihtäjät sen uudeksi kulttuuriksi kokevat. Selkeää muutosta on jo tapahtunut siinäkin, että nuoremmat miehet kykenevät puhumaan tunteistaan ja tarvitsevuudestaan. Meidän sukupolveltahan se on ollut kielletty. Lääkkeenä on ollut vain sisu ja hampaiden pureminen.
Kirkossa se voisi merkitä sitä, että joku uskaltaa kertoa, mikäli sattuu huomaamaan, että kuningas kulkee ilman vaatetusta. Näihin aikoihin asti semmoinen ollut kiellettyä. Sen näkee siinä, että. asia vaietaan.
Kansankasvatuslaitos ja esivaltakirkko ja napakymppiin osuvia kuvauksia Suomen ja pohjoismaiden kirkoista , ehkä monen muunkin eurooppalaisen maan kirkosta yli tunnustusrajojen.
Kirkon puolustajat vetoavat juuri kirkon kasvatuspanokseen, motivoidessaan kirkon tärkeyttä suomalaiselle yhteiskunnalle. No, oikeassahan he ovat. Ei siinä mitään. Mutta entä nykyaikana? Miksi pitää kiinni tuollaisesta itsekäsityksestä? Vai onko niin ,että vaikka kirkon sisällä ja ulkopuolellakin käydään kovaa keskustelua nykykirkon olemuksesta, niin vielä ei ole osattu muotoilla vanhasta poikkeavaa itsekuvaa. Sellaista omakuvaa, joka toimisi ja antaisi kirkolle jonkinlaisen valtiosta erillisen funktion.
Silloin kun yhteiskunta toimii ja suojelee alamaisiaan kaikkea vallan väärinkäyttöä vastaan ja yrittää taata kansalaisilleen kohtuullisen turvallisuuden ja toimeentulon elämän kaikissa vaiheissa, niin kirkko voi olla lojaali yhteiskuntaa kohtaan ,mikä ei ole sama asia kun yhteiskuntaan samaistuminen joka tähän asti on ollut hyvin pitkään itsekäsityksenä.
Siis , blogisti on aivan oikeassa kuvatessaan kirkon syväidentiteetiksi kansankasvatuskirkko ja esivaltakirkko. Nykyistä keskustelua SEURATESSA , tuntuu epätodennäköiseltä että kirkko jatkossa tulisi löytämään itselleen vastaavan toimivan identiteetin ja sitä vastaavat toiminnat.
En ymmärrä mitä sillä kasvatuspanoksella ajetaan takaa. Mikä on sen tavoite ja millaisia tuloksia se tuottaa. Onko kirkolla todella jokin kasvatuksellinen merkitys nyky Suomessa? Nykyinen järjestelmä näyttää päinvastoin vieraannuttavan nuorison pois kirkon yhteydestä ja sen kasvatuksellisista tavoitteista.
Pekka, jos sanon sen suoraan miltä asia näyttää, niin kirkon kasvatustehtävän merkitys on kasvattaa yhteiskunnalle tolkun ihmisiä. Yhteiskuntakelpoisia. Sellaisena kirkko on totuttu ajattelemaan noin yhteiskunnan tai valtion kannalta. Sellaisena kansan kasvattajana kirkko on totuttu myös hyväksymään tai jopa perustelemaan. Markku Hirnin hyvässä kommentissa arveltiin, että näin hyvää tai toimivaa kirkko-yhteiskunta yhteistoimintaa ei taida enää löytyä.
”onko niin ,että vaikka kirkon sisällä ja ulkopuolellakin käydään kovaa keskustelua nykykirkon olemuksesta, niin vielä ei ole osattu muotoilla vanhasta poikkeavaa itsekuvaa. Sellaista omakuvaa, joka toimisi ja antaisi kirkolle jonkinlaisen valtiosta erillisen funktion.” (Markku HIrn) Tämä on oikeasti kova kysymys.
Hannu Paavolan mukaan näyttää siltä, että ”kirkon kasvatustehtävän merkitys on kasvattaa yhteiskunnalle tolkun ihmisiä. Yhteiskuntakelpoisia.” Näin on varmasti aiemmin ollutkin, mutta eiköhän nykyään kirkon tehtävä tältä osin siirtynyt maamme erinomaiselle koululaitokselle?
Kirkolla on kuitenkin selkeä kasvatustehtävä: opettaa lapsesta alkaen kristillistä uskoa ja evankeliumia. Usko kaikkivaltiaaseen Jumalaan, syntimme sovittaneeseen Jeesukseen Kristukseen ja ympärillämme toimivaan Pyhään Henkeen ovat ne eväät, joiden varassa tässä maailmassa elämme ja aikanaan pois lähdemme. Hyvinä aikoina tätä ei aina huomata, mutta kriiseissä on aina etsitty kirkon piiristä pelastusta ja lohdutusta. Tätä tehtävää kirkko ei saa koskaan unohtaa.
Hyvä että sanoit tuon RIsto Tuori. Siinähän olisi se Markku Hirnin kyselemä kirkon ”omakuvaa, joka toimisi ja antaisi kirkolle jonkinlaisen valtiosta erillisen funktion.” (Markku HIrn). Kyllä minäkin ymmärrän sen, että ”rokotettu ja ripitetty” tolkun suomalainen yhteiskunnan ja kirkon harmonisena yhteistyönä on jo mennyttä aikaa. Silti Hirnin kysymys on mielestäni kova ja tärkeä juuri nyt, kun osallistumisen ja jäsenyyden kehitys on se mikä on.
Tunnustamisten, tahtomisten ja lupaamisten uskoisi kuuluvan enemmän elinkeinotoimen harjoittamiseen kuin Jeesuksen seuraamiseen.
Ainakaan rippikoulu ei ole se koulutuslaitos , jossa näitä tolkun kansalaisia saadaan aikaan. Johan pelkkä ”pakollinen” uskontunnustuksen lausuminen opettaa nuorille sen, että pelkkä ulkonainen uskonnollisuus on täysin riittävä. Eikä uskonasioiden tarvitse millään tavalla vaikuttaa siihen miten elää. Uskontunnustuksen lausuminen näyttää kirkolle olevan yhtä tärkeä kuin muslimeille, heidän oman tunnustuksen lausuminen. Muslimiksi kun tullaan lausumalla vain tunnustus, joka on paljon lyhyempi , kuin meidän.