Kannukset

Pidän kädessäni kannuksia. Samalla ajattelen äidin isääni Jussi Lappi-Seppälää (1911-1976), jolle kannukset kuuluivat.

Ukkini entisessä asunnossa Helsingin Pohjoisrannassa oli keväällä tulipalo. Savun ja tulen keskeltä pelastui kuitenkin papereita ja valokuvia. Olen käynyt niitä läpi eläytyen vanhoihin muistoihin. Edellisen kerran hänen asuntonsa – joka oli samalla äitini lapsuuden koti Pietarinkadulla tuhoutui pommituksessa helmikuussa 1944.
_ _ _
Ukkini oli ”Lentävän rykmentin” JR 28 adjutanttina ja tiedustelu-upseerina muutaman kuukauden 1941 kesäkuusta alkaen. Ratsastusta jonkin verran harrastaneena hän liikkui tehtävissään myös ratsain.

Hän seurasi adjutanttina rykmentin komentajaa eversti Torsti Kotilaista, joka kerran lähti ratsain tapaamaan kauaksi sijoitetun pataljoonansa komentajaa. Upseerin tunnusmerkit poistettiin varotoimenpiteenä tarkka-ampujien varalta.

”Minähän olen vain kuin tavallinen vähän paremmin syötetty rakuuna”, eversti sanoi ratsaille noustessaan. – Saavuttuaan pataljoonaan rykmentin komentaja istuutui keskustelemaan erään alikersantin kanssa ojanpenkalle kun tämä lysähti kokoon. Hetkeä myöhemmin haavoittui everstin vieressä kulkenut sotamies. Selvitettyään asiansa pataljoonassa, komentaja lähti ratsain paluumatkalle komentopaikkaansa, jonne jääneiden upseerien ja lähettien kimppuun oli hyökännyt vihollispartio.

”Ratsastaessamme täyttä laukkaa pitkin maantietä komentaja ei tiennyt, että vihollisen puoliraskas hyökkäysvaunu ajoi kovaa vauhtia samaa tietä meidän jäljessämme.” Vaunu oli parinsadan metrin päässä, mutta ratsastuksen aiheuttamat äänet estivät kuulemasta sitä. Edessä oli tien katkaissut kranaatin kuoppa, jonka ratsastajat kiersivät. Vaunu taas putosi kuoppaan, missä kaksi pioneeria kävi tuhoamassa sen.
_ _ _
Marraskuussa hänet määrättiin jälleenvallattujen alueiden sotavahinkojen arvioimistoimiston päälliköksi. Tässä tehtävässä hän toimi loppusodan ajan.

Lähtöön etulinjasta liittyi ansaitsematonta mielipahaa. ”Yksi ja toinen taistelussa väsynyt mies huusi minulle pilkkahuutoja, kun tuli tietoon, että olin saanut komennuksen ilmoittautua valtiovarainministeri Juho Koivistolle uusia tehtäviä varten. Komennus tuli minulle täydellisenä yllätyksenä.”

Äidin isäni ei saanut tilaisuutta pitempään rintamapalvelukseen, mutta hän palveli muuten monipuolisesti maataan kansanedustajana ja pääjohtajana.
_ _ _
Tammikuussa 1942 isoisäni oli viiden muun miehen kanssa perustamassa kerhoa, jonka tarkoituksena oli yhteiskuntasovun aikaansaaminen. Kerhoa alettiin kutsua Keskiviikkokerhoksi ja hänet valittiin kokoonkutsujaksi.

Jussi L-S sai 1957 ajatuksen maalauttaa kerhon 24 jäsenestä ryhmämuotokuvan ja kutsui tehtävään ystävänsä Aarne Nopsasen. Suuren maalauksen (360 x 210 cm) esikuvina olivat Eero Järnefeltin Yliopiston juhlasaliin maalaama – sodassa tuhoutunut- fresko Aurora-seurasta, tai Antti Favenin maalaus Akseli Gallen-Kallelan 50-vuotispäiviltä Fennia-Hotellissa 1915 (nyt Kämpissä).

Jussi L-S anoi Kulttuurirahastolta apurahaa täydentämään muotokuvan henkilöiltä kerättyä maksua. Kun apurahaa ei tullut, maksoi Juuso Walden suurimman osan kustannuksista ja sai samalla maalauksen haltuunsa. Taulun sijoituspaikasta keskusteltiin pitkään. Ehdotettiin Työväentaloa, Palacen kongressisalia ja ravintola Lidoa. Lopulta maalaus päätettiin sijoittaa toistaiseksi Suomalaisen Klubin pienen ruokasalin seinälle lokakuussa 1959.

_ _ _
Jussi L-S joutui 1943 Suomalaisen klubin kannatusyhdistyksen toiminnanjohtajana hankkimaan klubille tonttia yhdessä Erkki Leikolan kanssa, mikä löytyikin lopulta Kansakoulukadulta ja talo valmistui 1959.

Kerholaisia kuitenkin ärsytti Kekkosen ympärille kuvatut vasemmistolaiset miehet ja Walden pahoitti kiistassa mielensä. Hän siirsi taulun UPM:n toimitusjohtajan työsuhdeasuntoon Valkeakosken Antinkärkeen. Nyt Suomalaisella Klubilla on Nopsasen pojan maalaama kopio alkuperäisestä Keskiviikkokerhon muotokuvasta. (kuvassa vasemmalla istumassa kerhon kaksi perustajista, Jussi L-S ja Teuvo Aura).
_ _ _
Merkittävämmät kannukset elämääni olen ehkä kuitenkin saanut isän puolelta. Vaarini Uuno S oli maanviljelijä, joka palveli viisi vuotta sodassa, Talvisodassa tarkk’ampuja-taistelulähettiryhmän johtajana ja Jatkosodassa huollon alikersanttina Kenttätykistörykmentti 3:ssa. Hän oli kasvattanut kotonaan hevosia ja sai käyttää hevosten tuntemustaan myös rintamalla. Vetäytymisvaiheessa 1944 kesällä hän sai tehtävän ratsastaa Aunuksesta pois rykmentin upseerin hevosen (ks. blogini Uskollinen liinaharja 20.1.2015).
_ _ _
Sodan jälkeen kotitalon lammastarhaan oli tunkeutunut koiria, jotka kävivät lampaiden kimppuun. Sitä niiden ei olisi pitänyt tehdä. Vaarini haki sisältä kiväärin ja ampui koirat, nopeasti ja tarkasti. Paha kyllä, yksi koirista oli hänen äitinsä lemmikki. Sen jälkeen vaarini kantoi kiväärit aitan ylisille, eikä enää ampunut niillä.

Hän lupasi viedä poikansa Hannun kesäolympialaisiin kesällä 1952 – kunhan ensin on tehty heinät. Heinäpoudat osuivat kisaviikolle ja Helsinkiin päästiin vasta viimeisenä kisapäivänä. Silloin vuorossa oli kenttälajeista viestijuoksuja ja esteratsastuksen joukkuekilpailu. Se miellytti erityisesti. Suomen joukkue sijoittui 15:ksi. Siinä ratsastivat Viktor Jansson (Jessa), Henrik Lavonius (Lassi) ja Mauno Roiha (Roa). Roiha oli kenttäkilpailun koulukokeessa ensimmäisenä ratsullaan Laos.

Mauno Roiha (1911-1981) oli Talvisodassa eskadroonan päällikkönä Hämeen ratsurykmentissä haavoittuen Lemetissä 1940; Jatkosodassa Itä-Karjalassa. 20 % sotainvalidi. Hämeen Ratsujääkäripataljoonan komentaja 1960-66. Ratsastuksen opettajana ja valmentajana Lahdessa opettaen mm. Anu Iivanaista, joka on nyt ratsastuksen opettajani.
_ _ _
Isäni halusi Kadettikouluun. Uuno Särkiö kysyi taloon tulleelta metsänhoitaja Yrjö Torikalta ”onko puolustusvoimissa tulevaisuutta”?

Metsäneuvos Yrjö Torikka on korkealle arvostamani lahtelainen sotaveteraani. Hän joutui sotaan 1943 ja kävi upseerikoulun syksyllä 1944. Hän esitti Kansallisena veteraanipäivänä 27.4.2017 veteraanin tervehdyksen valtakunnallisessa juhlassa Lahdessa.

Tuolloin hän muisteli minulle käyntiään Särkiöisissä Padasjoen Arrakoskella 1957. ”Uuno Särkiö oli hoitanut erinomaisesti tarkkailumetsää ja vein hänelle siitä tunnustuksena palkinnon. Hän kysyi, minkälaiset ovat metsänhoitajan ammatin tulevaisuuden näkymät. Vastasin, että nyt eletään metsäalan huippukautta, jonka jälkeen voi tulla laskua. Sen sijaan porsaiden kasvatuksessa on nyt laskukausi ja monet lopettavat. Siksi nyt kannatta aloittaa. – Uuno S sanoi: ”Minun poikani Hannu kun on kiinnostunut upseerin urasta, miltä se vaikuttaa?” – Torikka vastasi: ”Nyt armeija on alamaissa, mutta kyllä maanpuolustus on hoidettava jatkossakin.” Tämä oli rohkaissut Uuno S:n allekirjoittamaan hakemuksen kadettikouluun. Tuolloin täysi-ikäisyys tuli vasta 21 vuoden iässä.
_ _ _
Kadettikoulussa isäni muun upseerikoulutuksen ohessa ratsasti ja harrasti myös neliottelua – viisiottelua ilman miekkailua. Ratsastus tapahtui maastoesteradalla, jolla esteet olivat tukkeja, hautoja, ylösalaisin käännettyjä veneitä tai risuaitoja. Santahaminan Rivieralla esterata kävi rannassa, missä ratsukko hyppäsi mereen.

Oma ratsastuksen harrastaminen on vaatimatonta, mutta tuottaa suurta iloa. Kilpailuissa käytän usein isäni 60 vuotta vanhoja kannuksia.

(Lahden Ratsastajien Takkulan Tuoppi -kilpailussa, ratsuna Maranello ”Nemo” (s. 2000) 11.5.2018. Kuvaaja Laura Tulokas).