”Kenenkään ei voida edellyttää kuuluvan herätysliikkeeseen tai mihinkään hengellisyyteen vastoin omaa tahtoaan. Mikäli henkilö kokee, ettei hän jaa enää yhteisön uskonymmärrystä tai arvoja, ei häntä tietenkään tule pakottaa tai vaatia tähän. Toisaalta hänkään ei voi vaatia muita olemaan samaa mieltä kanssaan vetoamalla esimerkiksi siihen, että mikäli näin ei ole, se on hengellistä väkivaltaa, painostusta tai hoitokokous häntä varten.”
– SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Matti Taskila Kalevassa 10.1.2021.
Tämä on mielestäni juuri näin.
Viimeaikoina Oulussa ilmestyvä Kaleva-lehti on nostanut esiin vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvää problematiikkaa. Mielenkiintoista, että juuri Kaleva. Oulua pidetään edelleen SRK-vanhoillisuuden pääkallonpaikkana eikä vähiten sen vuoksi, että Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen päämaja sijaitsee Oulussa. Iso osa Suomen 100 000:sta vanhoillislestadiolaisesta asuu juuri Kalevan levikkialueella Pohjois-Pohjanmaalla. Mikäli pitää paikkansa, että Pohjois-Pohjanmaan väestöstä noin 16% on vanhoillislestadiolaisia, tarkoittaisi se sitä, että Oulussa asuu noin 35 000 vanhoillislestadiolaista (arvio lienee reippaasti yläkanttiin). Vähemmistö kyllä, mutta ei pienimmästä päästä.
Tämän myös Kalevan toimittaja kertoo syyksi, miksi jutut tehty. Sekä sen, että Kaleva toimii alueensa kaikenlaisen vallankäytön valvojana. Tämä oli uutta minulle. Oulussa kun Kalevaa ihan yleisesti on pidetty nimenomaan vallankäyttäjänä, ei sen vahtikoirana.
No niin.
Esiin ovat jälleen kerran nousseet niin kutsutut hoitokokoukset. Kalevan toimittaja on haastatellut kahtakymmentä ns. hoidettua. Hoitokokoukset on pidetty viimeisen kymmenen vuoden aikana.
On melko luonnollista, että lehdessä haastateltujen hoidettujen käsitys kohtelustaan on läpeensä negatiivinen. Olisiko, jos halua olisi ollut, löytynyt myös toisenkaltaisia käsityksiä? Haastatteluista jää vaikutelma, ettei SRK ole – pyynnöistä huolimatta – ollut kovin halukas osallistumaan hoitokokouksiin. Aneluista huolimatta edustajaa ei ole useimmiten lähetetty.
Mistä on kysymys?
Kalevan ns. asiantuntijoina ovat yhteisöllisestä väkivallasta väitellyt lakimies sekä vanhat tutut: hoitokokouksista hiukan poleemisen kirjan aikanaan kirjoittanut politiikan tutkija, tohtori Aini Linjakumpu sekä Uskontojen Uhrien toiminnanjohtaja Joni Valkila.
Valkila kertoo käsityksenään, että erityisesti nuorehkoja ihmisiä on painostettu noudattamaan yhteisön normeja. Eihän? Mistä löytyisi puolueyhdistys tai ammattiyhdistys tai vaikka ompeluseura, joka katsoo läpi sormien normiensa rikkojia?
Ei mistään.
Linjakumpu kertoo, ettei hoitokokouksia enää suinkaan pidetä 1970-luvun malliin ja että ”hoitaminen” on nykyisin pienimuotoisempaa. Molemmmat väitteet varmasti totta. Siitä kertoo jo SRK:n pidättyvyys edustajiensa lähettämisen suhteen. Ari-Pekka Palolan viimevuotisessa SRK:n historian kolmannessa osassahan todettiin SRK:n lähettäneen edustajia satoihin hoitokouksiin, myös pyytämättä. Linja ainakin tässä suhteessa todistetusti muuttunut.
Erona erityisesti 1970-luvun hoitokokouksiin lienee myös, että silloin parannusta tehtiin ennen muuta erilaisista hengistä, etenkin ns. kososlaisuudesta, josta oikeastaan silloin enää kukaan ei tiennyt, mitä se tarkalleen ottaen oli. Nyt sielunhoidollisten neuvonpitojen aiheen lienee keskeisemmin ollut ns. tekosynnit.
Rauhanyhdistyksillä on perustuslain mukaisesti täysi oikeus uskontunnustuksen mukaisesti tapahtuvaan toimintaansa. Kenenkään ei ole pakko kuulua rauhanyhdistykseen ja yhdistys saa valita jäsenensä. Mikäli henkilö ei jaa rauhanyhdistyksen tai laajemmin herätysliikkeensä uskonkäsitystä, ei hänellä ole mikään pakko kuulua siihen. Hän ei toisaalta voi vaatia, että muut muuttaisivat vakaumustaan.
Selvää pässinlihaa. Eikö vain?
Kalevan tiettyä tasapuolisuutta kuvastaa se, että joulukuussa lehdessä oli myös pitkä, hyvin positiivinen artikkeli vanhoillislestadiolaisuudesta. Siinä haastateltiin nuorehkoa naista, äitiä, joka kuvasi suhdettaan uskonyhteisöönsä myönteisesti, hyvin turvalliseksi, samoin haastateltiin SRK:n viestintäpäällikköä sekä Oulun yliopiston tutkijatohtoria, liikkeestä eronnutta, joka kuvaili kokemustaan luennolta, jossa käsiteltiin arkielämän rasisimia. Hän tuli luennolla istuessaan ajatelleeksi, että siinä oli paljon samaa kuin siinä, miten kohdellaan lestadiolaisia.
Samassa Kaleva-lehdessä oli myös pitkä Oulun piispan Jukka Keskitalon haastattelu liittyen vanhoillislestadiolaisuuteen. Teologian tohtori Keskitalohan toimi ennen piispuutta vajaa kymmenen vuotta kirkkohallituksen kansliapäällikkönä. Älykäs mies, joka tuntee pohjoisen uskonnollisen ilmanalan jo kotiseutunsa Karungin perusteella ja taatusti osaa hyvässä mielessä asetella sanansa oikein. Haastattelussa Keskitalo antaa vanhoillisuudesta suhteellisen myönteisen kuvan, kipupisteitä kuitenkaan unohtamatta. Jutustä jää selkeä kuva siitä, ettei ole esteitä rauhanomaisen rinnakkaiselon jatkumiselle liikkeen ja kirkon välillä pohjoisen hiippakunnan alueella.
Joulukuun puolivälin Kalevassa on myös päätoimittaja Sanna Keskisen kolumni, jossa hän ihmettelee Pohjois-Pohjanmaalla vallitsevaa vastaikkainasettelua lestadiolaisten ja ei-lestadiolaisten välillä. On pakko kysyä, mitä ihmeen vastakkainasettelua? Oulussa on lestadiolaisia ollut viimeiset 150 vuotta ja hyvin mennyt. Voi toki olla, että läpimaallistuneelle tai pelkästään liberaalin seksuaalieettisen evankeliumin kyllästämälle ihmiselle monet vanhoillislestadiolaisen liikkeen uskonkäsitykset ja elämäntapanormit näyttävät nykyisin yhä enemmän vierailta ja oudoilta.
Kalevassa 14.1.21 saa puheenvuoron Oulun 1500-jäsenisen Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Timo Aho. Ahon mukaan hän on vuosien saatossa osallistunut useisiin ”hoitokokouksiin” ja myös vetänyt niitä. Aho ei näe asiassa ongelmaa. Ahon mukaan jo Raamatun alkulehdiltä saakka on ihmisiä puhuteltu ja nuhdeltu eikä rauhanyhdistyksen puheenjohtaja näe nytkään näissä sielunhoidollisissa neuvonpidoissa mitään pahaa.
Samaisessa lehdessä suunvuoron saa myös Oulunsalon Salonpään 150:n hengen rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Olli-Matti Tervaniemi. Hän puolestaan on toiminut yhdistyksen puheenjohtajana yhdeksän vuotta eikä sinä aikana ole ns. hoitokokouksille ollut tarvetta eikä niitä ole järjestetty.
Näin se on. Eri rauhanyhdistyksillä on erilainen herkkyys ja toisaalta tarve järjestää näitä neuvonpitoja.
En täysin ymmärrä, miksi Kaleva-lehti on tällä volyymilla juuri nyt nostanut vanhoillislestadiolaisuuden esiin. Rovaniemellä toki käytiin kirkkoherran vaali, jossa kipinöitä sinkoili ja vl-liikkeeseen kuulunut pappi voitti vaalin ylivoimaisella äänten enemmistöllä. Kalevan kunniaksi on sanottava, että lehti melkeinpä poikkeusellisessä määrin on pyrkinyt tasapuolisuuteen. Puheenvuoro on annettu myös vl-liikkeen rivijäsenille, rauhanyhdistysten puheenjohtajille, piispalle sekä liikkeen kriitikoille ja siihen kriittisesti suhtautuville tutkijoille, yleisönosastoa unohtamatta.
Ajoittain kuuluu nurinaa siitä, että väitetään vanhoillislestadiolaisten edelleen sulkevan pelastuksen ulkopuolelle liikkeeseen kuulumattomat. Asia ei muutamia kaikkein hulluimpia hoitokokousvuosia lukuunottamatta kuitenkaan koskaan ole ollut kategorisen yksioikoinen. Käsitykset ovat vaihdelleet ajallisesti ja paikallisesti, sosiologisesti ja teologisesti ja myös sen mukaan, onko puhujana pappi vai maallikko. Kannattaa muistaa, että vanhoillislestadiolaisuus on aina ollut kuitenkin ennen muuta maallikkoliike eikä sen oppia koskaan ole hiottu akateemisissa teologisissa työpajoissa. Osmo Tiililä kuvaa, kuinka rukoilevaisuuden, toisen maallikoiden pitkään johtaman liikkeen, ”oppi on muodostunut miesten mukana.” Tämä sopii erityisen hyvin SRK-vanhoillisuuden arjen teologiaan.
Vanhoillislestadiolaisuuden opinkäsityksiä kritisoivat antavat usein implisiittisesti vaikutelman ikäänkuin evankelilaisluterilaisessa kirkossa vallitsisi opillisen yksimielisyyden auvo ja harmonia, vanhoillislestadiolaisuutta lukuunottamatta. Näin ei ole. Miten moni pappi enää uskoo, että inkarnaatio, Kristuksen sijaiskuolema, Hänen ylösnousemuksensa ja muut lunastusteot ovat kirkon tunnustuksen mukaisesti todellisia pelastavia tapahtumia historiassa, ei mitään symboleja tai pelkkiä myyttejä tai uskontapahtumia tai sen sellaisia? Ei kovin moni. Ja kyse kuitenkin perustavista uskontotuuksista.
Oulun tuomiokapituli päätti jokin aika sitten olla rankaisematta pappeja, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja vastoin kirkon virallista avioliittokäsitystä. Käytännössä siis rikkovat kirkkolakia ja piispojen ohjeistuksia. Että siitä vaan, kirkon opetuksista viis! Onnneksi meillä on vanhoillislestadiolaiset, joiden kanssa voi harrastaa kirkkokuria.
Tosiasiassa kirkossa käytännössä vallitsee hyvin väljän opillisen peitteen alla suuri heterodoksia. Ne, jotka suuriäänisimpinä vaativat vanhoillislestadiolaisuutta tiukkaan opilliseen kuriin, usein toisaalla ovat itse niitä, jotka siitä vähiten välittävät.
PS. Iltasanomissa (14.1.21) Turun arkkihiippakunnan tuleva piispa Mari Leppänen hiukan teatraalisesti huokaa (liittyen nuorten naisten oletettuun vieraantumiseen kirkosta), että: ”he kokevat vieraaksi sen, jos kirkko ei elä niin kuin opettaa..” Leppänen luonnollisesti tarkoittaa tasa-arvoa ja sukupuolineutraalia avioliittoa.
Mutta..
Kirkkohan edelleen kiistatta opettaa, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Lisäksi jotenkin absurdilta tuntuu, että juuri Mari Leppänen monissa haastatteluissaan uhriutuu siitä, että hänet erotettiin vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä tultuaan vihityksi papiksi. Minusta pikemminkin – anteeksi vaan – näyttää siltä, että juuri tämä oli yksi syy nopealle nousulle kirkon hierarkian huipulle.
Minunkaan pääni ei täysin kestänyt sitä parin päivän käsittelyä Yli-Iissä (kuuluu nykyisin Ouluun) vuonna 1981.
Tosin minulla oli silloin muitakin vaikeuksia, mutta vaikeudet vain lisääntyivät sukulaistenii luona vuonna 1981.
Mulla oli vaikeeta koulussa, mutta vielä vaikeempaa oli Oulussa!
Ne, jotka eivät ole ”hoitokokousta” itse kokeneet, eivät voi todella käsittää, mistä oikein on kysymys.
Salaseuramaista toimintaa!
Kummitätini antoi ymmärtää, että tästä ei sitten puhuta. Olen tehnyt juuri päinvastoin.
Mika Rantasen näkökulma lahjoista, skismaattisesta ilmiöstä kirkkomme sisällä osuu mielestäni oikeaan. Lestadiolaisten kirkko oppi vastaan jollakin tavalla myös Amerikkalaisen Missori Synodin valvovaa ja kurinpidollista näkemystä. Erotuksena on se, että maallikot hoitavat kurinpidon.
Löytyykö muuten lestaadiolaisilta dokumentoitua synti listaa tai hoitokokouksissa yleisesti käsiteltäviä asioita.
Kirkon pitäisi ehdottomasti sanktioida tätä liikettä ja keskustella miten hoitokokouksista liike pääsisi eroon Raamatulliseen sielunhoitoon.
Korjaus edelliseen lahjoista, piti olla laajasta.
Minusta Taskilan lausunto on outo. Hän kertaa päivänselviä uskonnonvapauteen liittyviä asioita, väistäen itse asian: hoitokokousten painostavan ja väkivaltaisen luonteen. Ei ole mitenkään tyypillistä, että ”hoidon” kohteeksi joutunut vaatisi muita vanhoillislestadiolaisia uskomaan laillaan, yleensä sellainen ihminen tyytyisi siihen, että saisi olla rauhassa, omine käsityksineen.
Vl sielunhoito tai hoitokokoukset eroavat muiden kristittyjen sielunhoidosta olennaisesti jo lähtökohdistaan. ”Hoidon” kohteeksi joutunut puhutellaan usein joukolla, asetelmalla 2-20 yhtä vastaan. Mitään ”Kristuksen kirkkolakia” ei näissä useimmiten noudateta! Puhuttelijoina on aina liikkeen auktoriteettiasemassa olevia puhujia, pappeja ja muita vaikuttaja-vallankäyttäjiä. Mistään veljellisestä, tasa-arvoisesta luottamuksellisesta sielunhoitotilanteesta EI ole kysymys. Kohteeksi joutunut useimmiten ei ole oma-aloitteisesti hakeutunut tilanteeseen, eikä ole pyytänyt sielunhoitoa!
Kalevan artikkeleissa on hyvin paljastava Oulun Rauhanyhdistyksen puheenjohtajan haastattelu. Kehoitan sen lukemaan, ja muistamaan, että vl-sielunhoito on tyystin eri asia, kuin se, mitä ihmiset yleensä mieltävät sielunhoidoksi. Vl-sielunhoitoon johtavat aivan hätkähdyttävät seikat: liika Kristuskeskeisyys saarnoissa, kirkon toimintaan osallistuminen, johtajien kritisointi, naispappeuden kannattaminen, samansukupuolisten avioliiton hyväksyminen, jo se että olet syntynyt homoksi on johtanut ”hoitoon”. Siis kaikenlainen monimuotoisuus persoonassa tai jokin mielipide, joka poikkeaa ahtaasta uskontulkinnasta, voi johtaa tämän sielunhoidollisen huomion kohteeksi.
Jos ja kun henkilö ei luovu (edes näennäisesti) käsityksestään tai ajatuksistaan, hänet lestadiolaisen ”pyhänhengen” voimassa julistetaan helvetin tien matkalaiseksi. Tämä taas vaikuttaa tämän ihmisen koko elämään: sosiaalisiin suhteisiin, jota tiiviissä yhteisössä on syntynyt. Muistutan, että vanhoillislestadiolaisuuteen synnytään ja kasvetaan. Se ei 95% väestä ole mikään henkilökohtainen, tietoinen valinta. Tätä pannaa on turha verrata jonkun poliittisen tai aatteellisen yhdistyksen mielipide-eroista syntyneisiin eroamisiin tai ompeluseuran jäsenyyteen.
Olen seurannut mielenkiinnolla tätä keskustelua. Palaan Kari-Matin blogitekstiin. Yhtäältä on tosiaan niin, että kirkon sisällä vallitsee yhä isompi uskonoppia ja elämää koskeva kaaos. Toisaalta tämä kaaos ei ole mielivaltaista vaan sitä jäsentää muutama julki lausuttu ”opinkohta”: toimi oikein vaikka ajattelisit jotakin ihan muuta. Oikean toiminan keskeisenä kriteerinä ovat kirkollisen esivallan linjaukset, joita siis pitää totella.
Samaan aikaan vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on tapahtunut oman opin täsmentäminen. Ytimessä on päättely: kaikki lapset syntyvät uskovaisina, mutta vain uskovaiseen kotiin syntyneet voivat varjeltua uskomassa. Jumalalla on kuitenkin tiedossaan valittujen joukko, jotka synninhädässään löytävät Jumalan valtakunnan maan päällä, saavat parannuksen armon ja rauhan oikealla tavalla uskovaisen julistaman synninpäästön jälkeen. Suomessa, Afrikassa ja Internetissä. Tätä seuraa sitten uskonkilvoitus tämän joukon yhteydessä. Uskonkilvoitukseen kuuluu paitsi kaikille uskomsssa oleville yhteisten elämäntapanormien noudattaminen myös ja ennen kaikkea uskonopin ymmärtäminen yhdellä ja samalla tavalla: uskovainen tietää esimerkiksi, että kasteessa ei uudestisynnytä ja jos joku opettaa kasteessa tapahtuvaa uudestisyntymistä tai alkaa kuunnella sopimatonta musiikkia hän ei ole uskomassa. Ja totta kai tällaisessa tapauksessa yritetään ”hoitaa”. Joskus nöyrästi, joskus tökerösti ja yleensä siltä väliltä. Aiheestahan on myös sitä käsittelevä Siionin laulukin.
Kaikki tämä kuorrutetaan lainaamalla kiitettävän paljon Lutheria ja tunnustuskirjoja, usein aivan oikein, mutta samalla selväpiirteisesti valikoiden. Ja kun kirkossa toimitaan hyvin mallikelpoisesti ja asiallisesti sekä rettelöimättä, enimpien asioiden luulisi olevan kunnossa. Sekä kirkko että vanhoillislestadiolaisuus kulkevat omia polkujaan. Kirkko ei puutu liikkeen oppiin eikä liike kirkon oppiin, koska ensiksi mainittu on muutenkin sateenvarjo-organisaatio ja jälkimmäinen vain yksi monista saman katon alla talostelevista porukoista. Ja kun takana on joukkovoimaa ja paljon hyviä työntekijöitä tarjottavana, niin kaikki on oikeastaan aika hyvin. SRK käyttää kaikessa rauhassa rippikouluissaan vuoden 1948 kristinoppia ja virsikirjan lisävihkokin on voitu jättää huomiotta.
Muutamia pikku nyansseja lukuunottamatta voin yhtyä Markon erittäin hyvään kommenttiin. Näin se suurinpiirtein menee.
Markon kommenttiin seuraava lisäys. Suomessa 172 toimivaa rauhanyhdistystä tällä hetkellä.
Pitäisi nähdä iso kuva. Ilmeisesti pienessä vähemmistössä rauhanyhdistyksiä hoitokouksia edelleen järjestetään. Suurimmassa osassa ei. Iso osa liikkeen 100 000:sta jäsenistä tuskin tietää, mistä puhutaan, kun puhutaan hoitokouksista.
Ja jotain ihan varmasti SRK-vanhoillisuudessa tehdään oikeinkin. Suviseurojen yhteen nurkkaan mahtuisivat oikein hyvin kaikki muiden herätysliikkeiden kesäjuhlat.