”Kenenkään ei voida edellyttää kuuluvan herätysliikkeeseen tai mihinkään hengellisyyteen vastoin omaa tahtoaan. Mikäli henkilö kokee, ettei hän jaa enää yhteisön uskonymmärrystä tai arvoja, ei häntä tietenkään tule pakottaa tai vaatia tähän. Toisaalta hänkään ei voi vaatia muita olemaan samaa mieltä kanssaan vetoamalla esimerkiksi siihen, että mikäli näin ei ole, se on hengellistä väkivaltaa, painostusta tai hoitokokous häntä varten.”
– SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Matti Taskila Kalevassa 10.1.2021.
Tämä on mielestäni juuri näin.
Viimeaikoina Oulussa ilmestyvä Kaleva-lehti on nostanut esiin vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvää problematiikkaa. Mielenkiintoista, että juuri Kaleva. Oulua pidetään edelleen SRK-vanhoillisuuden pääkallonpaikkana eikä vähiten sen vuoksi, että Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen päämaja sijaitsee Oulussa. Iso osa Suomen 100 000:sta vanhoillislestadiolaisesta asuu juuri Kalevan levikkialueella Pohjois-Pohjanmaalla. Mikäli pitää paikkansa, että Pohjois-Pohjanmaan väestöstä noin 16% on vanhoillislestadiolaisia, tarkoittaisi se sitä, että Oulussa asuu noin 35 000 vanhoillislestadiolaista (arvio lienee reippaasti yläkanttiin). Vähemmistö kyllä, mutta ei pienimmästä päästä.
Tämän myös Kalevan toimittaja kertoo syyksi, miksi jutut tehty. Sekä sen, että Kaleva toimii alueensa kaikenlaisen vallankäytön valvojana. Tämä oli uutta minulle. Oulussa kun Kalevaa ihan yleisesti on pidetty nimenomaan vallankäyttäjänä, ei sen vahtikoirana.
No niin.
Esiin ovat jälleen kerran nousseet niin kutsutut hoitokokoukset. Kalevan toimittaja on haastatellut kahtakymmentä ns. hoidettua. Hoitokokoukset on pidetty viimeisen kymmenen vuoden aikana.
On melko luonnollista, että lehdessä haastateltujen hoidettujen käsitys kohtelustaan on läpeensä negatiivinen. Olisiko, jos halua olisi ollut, löytynyt myös toisenkaltaisia käsityksiä? Haastatteluista jää vaikutelma, ettei SRK ole – pyynnöistä huolimatta – ollut kovin halukas osallistumaan hoitokokouksiin. Aneluista huolimatta edustajaa ei ole useimmiten lähetetty.
Mistä on kysymys?
Kalevan ns. asiantuntijoina ovat yhteisöllisestä väkivallasta väitellyt lakimies sekä vanhat tutut: hoitokokouksista hiukan poleemisen kirjan aikanaan kirjoittanut politiikan tutkija, tohtori Aini Linjakumpu sekä Uskontojen Uhrien toiminnanjohtaja Joni Valkila.
Valkila kertoo käsityksenään, että erityisesti nuorehkoja ihmisiä on painostettu noudattamaan yhteisön normeja. Eihän? Mistä löytyisi puolueyhdistys tai ammattiyhdistys tai vaikka ompeluseura, joka katsoo läpi sormien normiensa rikkojia?
Ei mistään.
Linjakumpu kertoo, ettei hoitokokouksia enää suinkaan pidetä 1970-luvun malliin ja että ”hoitaminen” on nykyisin pienimuotoisempaa. Molemmmat väitteet varmasti totta. Siitä kertoo jo SRK:n pidättyvyys edustajiensa lähettämisen suhteen. Ari-Pekka Palolan viimevuotisessa SRK:n historian kolmannessa osassahan todettiin SRK:n lähettäneen edustajia satoihin hoitokouksiin, myös pyytämättä. Linja ainakin tässä suhteessa todistetusti muuttunut.
Erona erityisesti 1970-luvun hoitokokouksiin lienee myös, että silloin parannusta tehtiin ennen muuta erilaisista hengistä, etenkin ns. kososlaisuudesta, josta oikeastaan silloin enää kukaan ei tiennyt, mitä se tarkalleen ottaen oli. Nyt sielunhoidollisten neuvonpitojen aiheen lienee keskeisemmin ollut ns. tekosynnit.
Rauhanyhdistyksillä on perustuslain mukaisesti täysi oikeus uskontunnustuksen mukaisesti tapahtuvaan toimintaansa. Kenenkään ei ole pakko kuulua rauhanyhdistykseen ja yhdistys saa valita jäsenensä. Mikäli henkilö ei jaa rauhanyhdistyksen tai laajemmin herätysliikkeensä uskonkäsitystä, ei hänellä ole mikään pakko kuulua siihen. Hän ei toisaalta voi vaatia, että muut muuttaisivat vakaumustaan.
Selvää pässinlihaa. Eikö vain?
Kalevan tiettyä tasapuolisuutta kuvastaa se, että joulukuussa lehdessä oli myös pitkä, hyvin positiivinen artikkeli vanhoillislestadiolaisuudesta. Siinä haastateltiin nuorehkoa naista, äitiä, joka kuvasi suhdettaan uskonyhteisöönsä myönteisesti, hyvin turvalliseksi, samoin haastateltiin SRK:n viestintäpäällikköä sekä Oulun yliopiston tutkijatohtoria, liikkeestä eronnutta, joka kuvaili kokemustaan luennolta, jossa käsiteltiin arkielämän rasisimia. Hän tuli luennolla istuessaan ajatelleeksi, että siinä oli paljon samaa kuin siinä, miten kohdellaan lestadiolaisia.
Samassa Kaleva-lehdessä oli myös pitkä Oulun piispan Jukka Keskitalon haastattelu liittyen vanhoillislestadiolaisuuteen. Teologian tohtori Keskitalohan toimi ennen piispuutta vajaa kymmenen vuotta kirkkohallituksen kansliapäällikkönä. Älykäs mies, joka tuntee pohjoisen uskonnollisen ilmanalan jo kotiseutunsa Karungin perusteella ja taatusti osaa hyvässä mielessä asetella sanansa oikein. Haastattelussa Keskitalo antaa vanhoillisuudesta suhteellisen myönteisen kuvan, kipupisteitä kuitenkaan unohtamatta. Jutustä jää selkeä kuva siitä, ettei ole esteitä rauhanomaisen rinnakkaiselon jatkumiselle liikkeen ja kirkon välillä pohjoisen hiippakunnan alueella.
Joulukuun puolivälin Kalevassa on myös päätoimittaja Sanna Keskisen kolumni, jossa hän ihmettelee Pohjois-Pohjanmaalla vallitsevaa vastaikkainasettelua lestadiolaisten ja ei-lestadiolaisten välillä. On pakko kysyä, mitä ihmeen vastakkainasettelua? Oulussa on lestadiolaisia ollut viimeiset 150 vuotta ja hyvin mennyt. Voi toki olla, että läpimaallistuneelle tai pelkästään liberaalin seksuaalieettisen evankeliumin kyllästämälle ihmiselle monet vanhoillislestadiolaisen liikkeen uskonkäsitykset ja elämäntapanormit näyttävät nykyisin yhä enemmän vierailta ja oudoilta.
Kalevassa 14.1.21 saa puheenvuoron Oulun 1500-jäsenisen Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Timo Aho. Ahon mukaan hän on vuosien saatossa osallistunut useisiin ”hoitokokouksiin” ja myös vetänyt niitä. Aho ei näe asiassa ongelmaa. Ahon mukaan jo Raamatun alkulehdiltä saakka on ihmisiä puhuteltu ja nuhdeltu eikä rauhanyhdistyksen puheenjohtaja näe nytkään näissä sielunhoidollisissa neuvonpidoissa mitään pahaa.
Samaisessa lehdessä suunvuoron saa myös Oulunsalon Salonpään 150:n hengen rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Olli-Matti Tervaniemi. Hän puolestaan on toiminut yhdistyksen puheenjohtajana yhdeksän vuotta eikä sinä aikana ole ns. hoitokokouksille ollut tarvetta eikä niitä ole järjestetty.
Näin se on. Eri rauhanyhdistyksillä on erilainen herkkyys ja toisaalta tarve järjestää näitä neuvonpitoja.
En täysin ymmärrä, miksi Kaleva-lehti on tällä volyymilla juuri nyt nostanut vanhoillislestadiolaisuuden esiin. Rovaniemellä toki käytiin kirkkoherran vaali, jossa kipinöitä sinkoili ja vl-liikkeeseen kuulunut pappi voitti vaalin ylivoimaisella äänten enemmistöllä. Kalevan kunniaksi on sanottava, että lehti melkeinpä poikkeusellisessä määrin on pyrkinyt tasapuolisuuteen. Puheenvuoro on annettu myös vl-liikkeen rivijäsenille, rauhanyhdistysten puheenjohtajille, piispalle sekä liikkeen kriitikoille ja siihen kriittisesti suhtautuville tutkijoille, yleisönosastoa unohtamatta.
Ajoittain kuuluu nurinaa siitä, että väitetään vanhoillislestadiolaisten edelleen sulkevan pelastuksen ulkopuolelle liikkeeseen kuulumattomat. Asia ei muutamia kaikkein hulluimpia hoitokokousvuosia lukuunottamatta kuitenkaan koskaan ole ollut kategorisen yksioikoinen. Käsitykset ovat vaihdelleet ajallisesti ja paikallisesti, sosiologisesti ja teologisesti ja myös sen mukaan, onko puhujana pappi vai maallikko. Kannattaa muistaa, että vanhoillislestadiolaisuus on aina ollut kuitenkin ennen muuta maallikkoliike eikä sen oppia koskaan ole hiottu akateemisissa teologisissa työpajoissa. Osmo Tiililä kuvaa, kuinka rukoilevaisuuden, toisen maallikoiden pitkään johtaman liikkeen, ”oppi on muodostunut miesten mukana.” Tämä sopii erityisen hyvin SRK-vanhoillisuuden arjen teologiaan.
Vanhoillislestadiolaisuuden opinkäsityksiä kritisoivat antavat usein implisiittisesti vaikutelman ikäänkuin evankelilaisluterilaisessa kirkossa vallitsisi opillisen yksimielisyyden auvo ja harmonia, vanhoillislestadiolaisuutta lukuunottamatta. Näin ei ole. Miten moni pappi enää uskoo, että inkarnaatio, Kristuksen sijaiskuolema, Hänen ylösnousemuksensa ja muut lunastusteot ovat kirkon tunnustuksen mukaisesti todellisia pelastavia tapahtumia historiassa, ei mitään symboleja tai pelkkiä myyttejä tai uskontapahtumia tai sen sellaisia? Ei kovin moni. Ja kyse kuitenkin perustavista uskontotuuksista.
Oulun tuomiokapituli päätti jokin aika sitten olla rankaisematta pappeja, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja vastoin kirkon virallista avioliittokäsitystä. Käytännössä siis rikkovat kirkkolakia ja piispojen ohjeistuksia. Että siitä vaan, kirkon opetuksista viis! Onnneksi meillä on vanhoillislestadiolaiset, joiden kanssa voi harrastaa kirkkokuria.
Tosiasiassa kirkossa käytännössä vallitsee hyvin väljän opillisen peitteen alla suuri heterodoksia. Ne, jotka suuriäänisimpinä vaativat vanhoillislestadiolaisuutta tiukkaan opilliseen kuriin, usein toisaalla ovat itse niitä, jotka siitä vähiten välittävät.
PS. Iltasanomissa (14.1.21) Turun arkkihiippakunnan tuleva piispa Mari Leppänen hiukan teatraalisesti huokaa (liittyen nuorten naisten oletettuun vieraantumiseen kirkosta), että: ”he kokevat vieraaksi sen, jos kirkko ei elä niin kuin opettaa..” Leppänen luonnollisesti tarkoittaa tasa-arvoa ja sukupuolineutraalia avioliittoa.
Mutta..
Kirkkohan edelleen kiistatta opettaa, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Lisäksi jotenkin absurdilta tuntuu, että juuri Mari Leppänen monissa haastatteluissaan uhriutuu siitä, että hänet erotettiin vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä tultuaan vihityksi papiksi. Minusta pikemminkin – anteeksi vaan – näyttää siltä, että juuri tämä oli yksi syy nopealle nousulle kirkon hierarkian huipulle.
”Erityisesti nuorehkoja ihmisiä on painostettu noudattamaan yhteisön normeja. Eihän? Mistä löytyisi puolueyhdistys tai ammattiyhdistys tai vaikka ompeluseura, joka katsoo läpi sormiensä normiensa rikkojia?
Ei mistään.”
Missään puolueyhdistyksessä, ammattiyhdistyksessä tai ompeluseurassa ei normien rikkojaa panosteta toimimaan tai uskomaan taivaspaikan menettämisen uhalla, eikä toimiteta toisinajattelijaa helvetin tuleen. Lisäksi suhtaudut ivallisesti vähätellen nuorten painostukseen liikkeen taholta! Yrität viedä keskustelua aivan väärille urille.
On pakko kysyä, mitä ihmeen vastakkainasettelua? Niin, vastakkainasettelua aiheuttaa ruohonjuuritasolla vl-porukan jyrkkä jako ” meihin” ja ” heihin”. Siitä seuraa ihan ruohonjuuritasolla kaikenlaisia ihme kiemuroita. Usko pois.
Tässä saavat nyt osansa niin Mari Leppänen, lahjakas kirkon virkaan valittu nuori nainen ja samansukupuolisten kirkollisen avioliiton kannattajat. Onhan se niin, että kun huiskii joka puolelle, ainakin itse asia, josta keskustellaan, peittyy mukavasti.
Kimmo, kerro miten herätysliike säilyttää yhtäältä edes jonkinmoisen identiteettinsä, jos se samalla opillisesti seilaa laissez faire-linjalla? Jos helvetin tulella on uhkailtu tai taivaspaikan menettämisellä niin se on väärin. On toimittu taitamattomasti. Toisaalta ei Kristuksen kirkkolakia Raamatusta oikein saa poiskaan.
Mari Leppänen-osio olisi voinut jäädä sivuseikkana pois. En voinut vastustaa kiusausta. Tämänpäiväisessä Iltasanomissa Leppänen yhtäältä toivoo, että kirkko eläisi kuten opettaa ja samanaikaisesti riviä alempana toivoo, että samaa sukupuolta olevia alettaisiin vihkiä, joka taas olisi vastoin sitä, mitä kirkko opettaa.
Lisätään vielä, että edellisellä arkkipiispallahan oli tapana nostaa erityisesti niitä, jotka eronneet/erotettu vl-liikkeestä.
Oulussa riittää vastakkainasetteluja, mutta en näe, että erityisesti lestadiolaisten ja ei-lestadiolaisten välillä.
Saa sen ottaa esille.On myös kerrottu, että toinen ehdokas Lehikoinen oli virallisesti pätevämpi virkaan, mutta tätähän tämä meno nyt on, yhden suunnan ajamista ja vauhti yleensä kovenee kun tietä on raivattu esteiltä ja leveyttä piisaa. Jospa tämä olisi herätyksenä Vl-liikkeelle, että ei pidä mennä liittoon ja yhteiseloon sellaisen tahon kanssa, joka vie lopulta koko autuuden. Siinä ei auta mitkään valtakunnan opit ja väenmäärät enää, jos rupeamme lyömään kättä tilan ja suosion saamisen tähden niitten kanssa, joista Raamattu varoittaa.
Lars Levi Laestadiuksen kirja – Hulluinhuonelainen – on välillä varsin virkistävää luettavaa. Myöskään Crapula mundi ei liene kovin kaukana tästä ajasta.
En tiedä sitten mitä siitä seuraa, kun kirkon pitäisi elää niin kuin se opettaa, mutta toisaalta sen tulisi elää niinkuin se ei opeta. Voisiko tätä kenties sanoa ajamiseksi kaksilla rattailla ja mitä siitä sitten seuraa muuta kuin Crapula Ecclēsia.
Laestadiuksen kielenkäyttö värikkyydessä vetää hyvin vertoja Lutherille.
Olen aika pessimisti kansankirkon tulevaisuuden suhteen. Vanhoillislestadiolaisuus on pyrkinyt kirkkopoliittisesti taiteilemaan suhteellisen maltillisella linjalla, ja se taas ollut mahdollista liikkeen hiukan omintakeisen pelastusopin vuoksi.
Entäpä, jos vl-liike ahdistetaan kirkosta ulos. Onko seurakuntasali sen jälkeen turvallinen tila, johon kaikki iloiset liberaalit voivat kipinkapin rynnätä sunnuntaisin klo 10?
Pelkään pahoin, että ainakin Oulun tuomiokapitulin alueella on kirkoissa sen jälkeen tyhjää, vielä tyhjempää kuin nyt.
Jaan huolesi kirkkojen tyhjyydestä. Ainakin tällä alueella kirkoissa käy noin 30-40 ihmistä sunnuntaisin jumalanpalveluksissa. Se näyttää olevan lähes vakio.
Se, mikä näyttää koskevan lestadiolaisuutta vaikuttaa olevan yleinen suuntaus ns. perinteisen kristillisyyden suhteen. En usko kirkkojen täyttyvän noista ”turvallisen tilan” etsijöistä.
Lestadiolaisissa puhujissa on myös omasta mielestäni todella hyviä evankeliumin julistajia.
”Kenenkään ei voida edellyttää kuuluvan herätysliikkeeseen tai mihinkään hengellisyyteen vastoin omaa tahtoaan. Mikäli henkilö kokee, ettei hän jaa enää yhteisön uskonymmärrystä tai arvoja, ei häntä tietenkään tule pakottaa tai vaatia tähän. Toisaalta hänkään ei voi vaatia muita olemaan samaa mieltä kanssaan vetoamalla esimerkiksi siihen, että mikäli näin ei ole, se on hengellistä väkivaltaa, painostusta tai hoitokokous häntä varten.”
”- SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Matti Taskila Kalevassa 10.1.2021.”
Tässä ei ehkä ymmärretä asiaa, mistä on kysymys. Valkoisen perkeleen mahti on sama edelleen, juuri sitä samaa mitä Luther näki katolisissa väärinkäytöksissä, kritisoidessaan niitä. Yleensä rakeenteellista hengellistä väärinkäytöksen dynamiikkaa on hyvin vaikea poistaa jos kysymyksessä on organisaatio. Katolisessa kirkossa pedofiili ongelma on esimerkkinä tästä. Puheenjohtaja Taskilakin on oman liikkeensä rakeenteellisen väkivallan uhri. Puheet vapasta tahdosta näen enemmän retoriikkana poistaa ja vähätellä ongelmaa. Kysymys on kyvyttömyydestä. Kirkolla pitäisi olla nollatoleranssi näihin hoitokokouksiin.
En itse esimerkiksi vanhurskauttamisopin suhteen ole samalla kannalla vl-liikkeen kanssa, puhumattakaan kaikista elämäntapanormeista.
Silti tykkään kuunnella netistä SRK-vanhoillisia seuroja, kyllä niissä luterilainen evankeliumin oppi puhtaana kuultaa.
Mitä tulee ”hoitokokouksiin” niin hyväksyn ja en hyväksy niitä. Toisaalta hyväksyn, mikäli kysymys todella sielunhoidollisista neuvonpidoista, jossa liikkeen uskonymmärryksen polulta poikennut pyritään riittävällä sensitiivisyydellä ohjaamaan takaisin. Ja mikäli erimielisyydet pysyviä niin todetaan se,
En hyväksy sitä, että mennään vanha aatami kainalossa ojentamaan uhkaillen tai karkeasti. Niinkin on monasti tapahtunut. Puhumattakaan, että mennään selvittämään henkilökohtaisia välejä. Sen sijaan, jos ”hoitomiehillä” aito huoli tieltä poikenneen sielun tilasta, ja ”hoitaminen” tapahtuu ystävällisesti ja lämmöllä niin asia toinen.
Olen usein miettinyt miten kummassa lestadiolaisuutta on käsitelty ikään kuin irrallaan siitä arkisesta todellisuudesta, että valtaosa sen kannattajista on kokenut liikkeen niin merkittäväksi, että toimivat siinä antaen sekä aikaansa että voimiaan liikkeen eteenpäin menemisen puolesta.
Mielestäni ainoa selkeä selitys heidän elämänmyönteiselle toiminnalleen on se, että liike on pystynyt antamaan ja yhä edelleen pystyy antamaan heidän elämälleen niin paljon, että elämänsä saa kokea mielekkääksi ja Jumalan siunaamaksi.
Siksi ihmettelenkin miksi muutamilla on tapana aliarvioida niin monen ihmisen arvostelukykyä ja vähätellä heidän kokemuksiaan. Onhan vanhoillislestadiolaisuus armaan kansankirkkomme suurin kansanliike.
Onko näillä ihmisillä tapana vähätellä Suomen seitsemännestä kymmenenteen suurimpien kaupunkien väestöä kirjoitellen niiden asukkaista nurjasti vieroksuen.
1) Helsinki (655 395)
2) Espoo (291 086)
3) Tampere (238 671)
4) Vantaa (235 768)
5) Oulu (205 750)
6) Turku (192 794)
7) Jyväskylä (142 282)
8) Lahti (119 884)
9) Kuopio (119 076)
10) Pori (83 790)
Kiitos Matias. Suurinpiirtein näin olen itsekin ajatellut. Eihän ole mahdollista, että niin suuri joukko ihmisiä elää uskonyhteydessä SRK-vanhoillisuuteen, ellei saa siltä elämälleen rajan molemmin puolin jotain todella turvallista, hyvää ja positiivista.
Joskus miettii, mitä tuo vanhoillisuus nimessä merkitsee. Ehkä se on se seurakuntaopin ja käytäntöjem perimä. Käsittääkseni siellä kuitenkin tehdään yhteistyötä sujuvasti nykyisen kirkon virkakäsityksen kanssa. Puhumattakaan opetuksesta, jossa kasteelle jää saman verran arvoa ja asemaa kuin vapaissa suunnissa, koska valtakuntaan syntyneet ovat puhtaita ja pysyvät myös, jos eivät lähde muualle. Tämä ei ole kylläkään sitä ”vanhoillisuutta”, mitä luterilaisuus aikanaan oli ja on yhäkin.
Tarkalleen ottaen ”vanhoillislestadiolaisia” ovat sekä SRK-vanhoilliset että rauhansanalaiset+muutama muu pikku ryhmä. Vanhoillis-nimitys periytyy sieltä suuresta jaosta 1800-ja 1900-lukujen taitteesta. Mulla jonkinlainen käsitys, mistä se tarkalleen ottaen periytyy, mutta koska nyt ei mitään, mistä asiaa tarkistaa/varmistaa, en uskalla sanoa mitään.
Minulle ei ole mitenkään tärkeää jonkun herätysliikkeen identiteetti ja sen säilyminen. Mikä itseisarvo se olisi kristinuskossa? Helvetintulella, taivaspaikan menettämisellä ON uhkailtu ja uhkaillaan. Sehän on jo sisäänrakennettua vl-opissa, saati sitten kriisitilanteissa, joissa ”hairahtunut” yritetään uhkailemalla ja sanktioilla palauttaa liikkeen ruotuun.
Toisaalta, tässä ei ole kysymys vl-väen oikeudesta uskoa aivan miten haluavat. Kysymys on hengellisen väkivallan myöntämisestä, tunnistamisesta ja lopettamisesta sekä ehkäisystä liikkeen piirissä. Harjoitettu väkivalta on tuottanut aivan tarpeeksi uhreja. On kysymys myös väkivallan uhrien oikeuksista, ihmisoikeuksien toteutumisesta kaikille. Väkivaltaiseen käytökseen ei ole oikeutta kenelläkään.
Minusta asia suurinpiirtein niin, että jos joku haluaa kuulua esimerkiksi SRK-vanhoillisuuteen/vanhoillislestadiolaisuuteen, hän samalla sitoutuu mainitun uskonyhteisön käsityksiin ja normeihin. Edellä mainittujen normien perusteella tai varjolla ei rikoksia saa kuitenkaan tehdä.
Martti, mikäli ymmärsin sinut oikein, niin olen pitkälti samaa mieltä. Vanhoillislestadiolaiseen perheeseen syntyneen osa ei aina kadehdittava, mikäli itse ei jaa samaa uskonymmärrystä.
Ei välttämättä. Aikoinaan esimerkiksi SKDL/SKP:n ympärille syntynyt leirikulttuuri saattoi olla yhtä totaalinen ellei kaikenkattavampi kuin mikään uskon yhteisö. Ja ne ”hoitokokoukset”, kun osapuolijaossa väärälle puolelle mennyttä toveria ojennettiin, huh…siinä jää useimmat VL -neuvonpidot kauas kakkoseksi.
Kari-Matti Laaksosen arvelut Skdl:n ja Skp:n ympärille syntyneestä ”leirikulttuurista” ja Skp:n osapuolijaon aiheuttamista ”hoitokokouksista” ovat mututietoa eivätkä siis varteenotettavia. Samoin rinnastukset Vl-liikkeen ”hoitokokouksiin”. En kuitenkaan ryhdy selvittämään asiaa sen enempää, koska se on tässä vain sivujuonne ja veisi pois itse blogin asiasta.
Monissa uskonnollisissa yhdistyksissä on hyvää ja huonoa. Tämä ristiriita on todellisuutta ja ihmiset voivat kokea nämä asiat samanaikaisesti. Rakeenteellista hengellistä väkivaltaa ei voida peittää vetoamalla myönteisiin kokemuksiin ja jäsenmäärään. Lestadiolaisuudessa hengellinen väkivalta on rakeenteellista ja syvään juurtunut yhdistyksen toimintakulttuuriin. Tätä on erittäin vaikea purkaa, sanoisin, että jopa mahdotonta.
Jossakin vaiheessa vanhoillislestadiolaisuudessa alettiin perustella hoitokokouksia Kristuksen kirkkolailla. Tähän sopii perusteluksi vain vuoden 1992 suomalainen Raamattu. Kristuksen kirkkolain vanhemmista suomennoksista ja muutamista alla esimerkeinä olevista vieraista kielistä voidaan päätellä, että Kirkkolaki soveltuu vain kahdenkeskisiin kiistoihin.
Esim. Biblia 1776: Matt. 18:15-18 15. II. Mutta jos sinun veljes rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele* häntä kahden kesken yksinänsä.
Raamattu 1933/38: Matt. 18:15-18 Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahdenkesken;
Bible 1976: Mathew 18:15-18 If your brother sins against you, go to him and show him his Good News fault. But do it privately, just between yourselves.
Nya Testamenten och Psalttaren (Gideonerna): Om din broder ha gjord dig någon orätt, så gå och ställ honom till svars i enrum.
Uusin suomennos Raamatusta: ” Jos veljes tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken.”
Puheenjohtaja Matti Taskila Kalevassa: ”Niin kutsutussa kirkkolaissaan Kristus myös kehotti keskustelemaan kristityn kanssa, jos synti on tullut hänelle luvalliseksi”.
Kari-Matti Laaksonen: ”Toisaalta ei Kristuksen kirkkolakia Raamatusta oikein saa poiskaan.” Kari-Matti, ei Kristuksen kirkkolakia tarvitse poistaa Raamatusta. Sitä pitää soveltaa vain oikeassa tilanteessa.
Toisaalta saattaa olla niin, että hoitokokouksille ei Raamatusta löydy oikein perusteita, joten on turvauduttu Kirkkolakiin.
Hoitokokouksia tarvittaisiin varmaan harvemmin, jos muistettaisiin Jeesuksen neuvo: ”Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.”
Kalevan viime sunnuntain artikkelia lienee syytä hiukan tarkentaa. Varsin usein kun hoitokokouksia järjestetty, syy ollut esimerkiksi se, että puhuja alkanut julistaa eri tavoin kuin ennen, so alkanut poiketa liikkeen opista.
Aivan, kun lampaat pidetään karsinoissa ja ruoska viuhuu, on niitä (heitä) helpompi hallita. Tämä on tuttua myös maallisilta diktaattoreilta. Mutta valta kuluttaa myös hallitsijat.
Olen pohtinut sanaa herätysliike. Eikö niiden tulisi nimensä mukaan herättää johonkin ts. evankeliumille, sen eteenpäin menemiseksi, jotta uusia ihmisiä astuisi taivaan valtakunnan kansalaisiksi? Ovatko liikkeet nimensä veroisia? Käsitykseni mukaan lestadiolaisiin liikkeisiin pääosin synnytään, niin saattaa olla evankelisuudessakin. Mihin körtit ts. heränneet herättävät? Minulla on yksi kokemus herättäjäjuhlista, ja siellä julistettiin lähinnä humanismia, niin koin. Ja tiedetutkimuksr?en mukaan körttien käsitykset eivät juuri eroa valtaväestöstä. Pitäisikö käsite herätysliike unohtaa jo?
Pitäisi. ”Herätysliike” tässä suhteessa väärä nimitys. Viimeksi kai joku on herännyt niin kutsuttuun viidenteen liikkeeseen kuuluvan Kansanlähetyksen parissa sen vauhdikkaimpina vuosina puoli vuosisataa sitten. Nythän evl kirkonkin sivuilla hengellinen väkivalta otsakkeen alla kaikenlainen uskonnollinen käännyttäminen käytännössä kielletään.
Körteistä en sano mitään. Nopeasti kuihtui ainutlaatuinen uskonnollinen kansanliike.
Joo, hoitokokouksen kohteeksi voi joutua vaikka silloin, jos on käynyt yhdenkin kerran jonkun toisen herätysliikkeen tilaisuudessa. Tai jos on erehtynyt pitämään kädestä jotakin henkilöä. Entinen meppi Hannu Takkula joutui hoitokokoukseen, kun hän oli katsellut hiukan urheilua televisiosta. Hän on itse kertonut tämän. Kuinka moni onkaan joutunut mielisairaalaan tai riistänyt henkensä tällaisen käsittelyn jälkeen! Minä ainakaan en halua elää tällaisessa lakihenkisessä lain orjuudessa!
Se millaisen kohtelun itse sain, siitä voin sanoa, ettei se liity oikeastaan mitenkään Matt. 18 luvun opetukseen, johon hoitokokousten käyttäjät usein vetoavat. Olemattomia vertauksia ja pakko sanoa sekavaa puhetta ja käytöstä!