Palasin viikko sitten retriittimatkalta Espanjasta. Lähtöpäivää ennen kävin vielä kerran katsomassa Avilan kuuluisaa katedraalia. Sen ilmoitustaululle oli paikalliseen tapaan kiinnitetty kaksi kuolinilmoitusta. Toisessa niistä kerrottiin, että eräs seurakunnan jäsen oli sinä samana päivänä nukkunut pois sadan kahden vuoden isässä ”nautittuaan sitä ennen pyhät sakramentit”.
Tulin ajatelleeksi, että Espanjan sisällissodan puhjetessa tuo vanhus oli kahdenkymmenen ikäinen. Ja Francon diktatuurin päättyessä hän lähestyi kuuttakymmentä vuotta. Sisällissodan synkistä tapahtumista on kulunut melkoisesti aikaa, mutta vielä niiden haavat ovat monella tavoin auki. Joukkohautoja on kaivettu esiin näihin vuosiin saakka. Toiset vastustavat sitä ja sanovat, että menneet on paras unohtaa, toiset taas katsovat, ettei todellista muistelemista ja tilintekoa ole aloitettukaan.
Espanjan sisällissodalla ja kansalaissodallamme on joitakin yhtymäkohtia. Kumpikin puhkesi odottamatta, ikään kuin vahingossa. Kummankin sodan syttymissyitä on perusteellisesti ruodittu. Silti avoimia kysymyksiä jää paljon.
Espanjan sisällissota on niitä harvoja tapahtumia, joiden historia on kirjoitettu lähinnä hävinneen osapuolen näkemyksen mukaan. On korostettu sitä, että Franco teki kapinan laillista, vaaleilla valittua hallitusta vastaan. Tämä on totta. Mutta sopii kysyä, että jos oikeisto olisi voittanut parlamenttivaalit keväällä 1936, olisiko vasemmisto kunnioittanut niiden lopputulosta yhtään paremmin.
Epäilyksille on tiettyjä perusteita. Kahta vuotta aikaisemmin vasemmisto oli aloittanut Asturiassa verisen kapinan, jonka jälkiselvittelyissä kuoli ainakin tuhat ihmistä. Asturian kapina oli vain yksi verinen välinäytös muiden joukossa. Vuosien ajan Espanjaa koettelivat erilaiset väkivaltaisuudet. Ne saavat kysymään, alkoiko sisällissota heinäkuussa 1936 vai jo kauan sitä ennen.
Asturian kapinassa kunnostautunut sosialistijohtaja Francisco Largo Caballero totesi keväällä 1936 suorasukaisesti, että ”Espanjasta oli yksi yhteiskuntaluokka kokonaan hävitettävä.” Vastaavasti oikeiston piirissä tuotiin esiin näkemyksiä, joiden mukaan ”marxilaisuuden saasta oli kirurgin veitsellä leikattava Espanjasta pois”.
Kun henkiset rintamalinjat olivat näin kaukana toisistaan, olisiko minkäänlainen sovinto ollut mahdollinen?
Sisällissodan aattona Espanjan tasavallan hallitus oli toivottoman tehtävän edessä. Muutamassa vuodessa olisi pitänyt toteuttaa uudistukset, jotka muualla olivat vaatineet sata vuotta. Espanjassa rikkaiden ja köyhien välinen kuilu oli erityisen suuri. Vanhan kyynisen sanonnan mukaan maassa oli kaksi yhteiskuntaluokkaa, toinen söi, mutta ei tehnyt työtä, toinen teki työtä, mutta ei syönyt.
Myös Suomessa yhteiskunnalliset ongelmat olivat kansalaissodan puhjetessa polttavat. Uudistuksia oli toki tehty, mutta monet tarpeelliset toimet ( kuten torppariuudistus) olivat pahasti myöhässä. Rakentavatkin ehdotukset kilpistyivät molemminpuoliseen kyräilyyn ja tsaarin hallituksen sitkeään vastustukseen. Turhautuminen oli suuri.
Espanjan sisällissota ja Suomen kansalaissota on helppo nähdä vain köyhien kamppailuna rikkaita vastaan. (Espanjan sisällissota saa tosin vielä yhden lisämausteen: keskushallituksen pyrkimyksen ottaa valtakunnan reuna-alueet paremmin valvontaansa). Silti tällainen näkemys on aivan liian yksipuolinen.
Suomen kansalaissodalla oli omat kotosyntyiset syynsä, mutta Venäjän vallankumous antoi sille kiistämättä ratkaisevan sysäyksen. Venäjän vuoden 1917 tapahtumat vaikuttivat välillisesti myös Espanjan 1930-luvun tapahtumiin. Bolshevikkivallankumous herätti kansoissa sekä toivoa että pelkoa. Samalla se oli kuin merkkilaukaus, joka pakotti jokaisen valitsemaan puolensa. Oletko meidän puolellamme vai meitä vastaan?
Nykyajan ihmisen on vaikea ymmärtää sitä aatteiden polarisaatiota, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen Euroopassa vallitsi. Jakolinja muodostui oikeiston ja vasemmiston välille. Poliittiset keskiryhmät olivat hätää kärsimässä. Diktatuureja pantiin pystyyn maassa ja toisessa. Välillä näytti siltä kuin demokratiasta tulisi katoava luonnonvara.
Tämä kehitys näkyi myös Espanjassa. Kun sisällissota puhkesi, tasavaltaa puolusti keskiryhmien muodostama hallitus, mutta pian valta liukui kuin huomaamatta äärivasemmistolle. Kohta oltiin jo tilanteessa, jossa keskenään taisteli kaksi autoritaarista liittoutumaa. Demokratia mainittiin niiden julistuksissa vain sivulauseessa, jos joku sitä sanastoonsa joskus tarvitsi.
Usein sanotaan, että sanat eivät voi tappaa, nehän ovat vain sanoja. Espanjan ja Suomen sisällissodat ovat kuitenkin osoitus siitä, mihin vihan ja pelon lietsonta pahimmillaan johtaa. Kun vuosien ajan luotiin uusia ja uusia uhkakuvia, ne alkoivat elää omaa elämäänsä. Pelot muuttuivat todellisuudeksi, niistä tuli lihaa ja verta.
Kummassakin sodassa kirkko valitsi puolensa. Se asettui oikeiston puolelle vasemmistoa vastaan. Oliko kysymys tietoisesta valinnasta vai ajautumisesta? Molemmissa sodissa kirkko oli, ainakin jossakin määrin, historiallisen tilanteen vanki.
Ne, jotka halusivat toimia valtavirtaa vastaan, jäivät silloin voimattomiksi. Tiedot palavista kirkoista ja luostareista ja vastapuolen tekemistä murhista synnyttivät kiihkeää kostomielialaa. Syntyi yhden totuuden maailma, jota hallitsi psykologinen ajatusvääristymä. Sen mukaan kehitys voisi siitä eteenpäin mennä vain yhteen ainoaan suuntaan, ja siihen sovitettuna omat hirmuteot alkoivat tuntua jopa oikeutetuilta.
Tämä on aivan kuin lukisi oman maamme historiaa. Espanjassa vuonna 1936 käyty henkinen ja moraalinen kamppailu oli meillä kahta vuosikymmentä aikaisemmin tullut tuhansille suomalaisille tutuksi.
Kansalaissotaan on tullut ihan uutta perspektiiviä omien lastenlasten kautta. onhan nuo minulle hyvinkin läheisiä ja rakkaita. Oma isoisäni miltei tapettiin nälkään Tammisaaren leirillä. Vapautuksen jälkeen kykeni konttaamalla pääsemään kotiinsa. Niin oli isolla miehellä jo voimat vähissä. Moni vapautetuista kuoli nälkään pian kotiin päästyään. Sillä kunto oli jo liian huonoksi mennyt.Tuomio oli tullut jostakin epämääräisestä punaisten asian edesauttamisesta. Mitä kuitenkaan ei kyetty toteen näyttämään.
Mihinkään aseelliseen, tms. toimintaan hän ei ollut osallistunut. Kylälle ei edes kaartia perustettu. Lahdessa käyminen taisi olla raskain syytös. Se, miksi hän siellä kävi, ei selvinnyt.
Jotenkin nyt vain omien lastenlasten kautta oivaltaa, miten lähellä tunnetasolla nuo tapahtumat kuitenkin oli. Ei haittaa vaikka emme koskaan tavanneet. Silti koen isoisäni hyvin läheiseksi. Varsinkin kun itse olen isoisä.
Kirkko valitsi puolensa, mutta ainakin Suomessa se kapinan/sisällissodan jälkiselvittelyissä oli voittajien joukossa se keskimääräisesti kaikkein inhimillisin. Arvuutella sopii, mitä Suomessa olisi tapahtunut, tai jäänyt tapahtumatta, mikäli heinäkuun valtalaki olisi hyväksytty myös porvarillisella puolella.
Kirkolliset piirit Suomessa eivät oikein voineet muuta kuin asettua valkoisten puolelle. Siksi uskonnon – ja erityisesti kirkonvastaista oli sosialistien propaganda. Luin juuri Antti J. Pietilän, joka sivumennen sanoen oli sittemmin kokoomuslainen, mutta jokasuhteessa itsenäinen ja itsepäinen, käsityksiä kirjassaan ”Kirkko ja Vallankumous, sisällissodasta ja hävinneen puolen kohtelusta: Pietilän kantoi aivan vilpittömästi huolta työväen kohtelusta, ja tuomitsi jyrkästi sen, että moni porvari katsoi velvollisuudekseen antaa kapinan jälkeen punaperheen vaikka kuolla nälkään mieluummin kuin ojentaisi auttavan kätensä.
Luokkajako, jota aikamme ihmisten on enää vaikea edes tajuta, jakoi rajalinjat. Yläluokan hyvinvointi perustui alemman luokan sortoon. Papisto kuului tuohon yläluokkaan ja tuskin kirkolla oli edes varaa valita toisin. Olihan papisto jo pitkään käyttänyt lain sallimia oikeuksia kohtuuttoman ankarasti. Viha oli kytenyt jo pitkään.
Työväestö koki kirkon olennaisena osana sortokoneistoa. Se piti raivata tieltä pois.
Ongelmana oli kyllä kansan syviin riveihin uponnut kunnioitus Jumalaa ja hänen sanaansa kohtaan. Työväestö ei suinkaan ollut ateisteja. Siksi mielestäni on outoa, että teloituspaikkojen hautoja ei kaiveta auki ja sitä mitä siellä on jäljellä, siirretä kirkon hautausmaihin.
Työväestössä nimenomaan naiset eivät suurimmaksi osaksi olleet ateisteja. Asia, jotka tuotti jonkinmoisia ongelmia SKDL:lle myöhemmin, etenkin niin sanotun korpikommunismin vaikutusalueella.
Oikeastaan punaisten puolelle taisi kirkon papeista asettua ainoastaan Viljo Mömmö (Ruotsinpyhtäällä tai olla joku toinenkin), joka julkaisi varsin kirkonvastaisen, mutta hyvin myyneen pamfletin v. 1916. Kirkon pappien jyrkkyyttä valkoisten puolelle asettumisesta on anakoronistisesti liioiteltu. Ennen sisällisotaa ja sen jälkeen asenteet olivat suurelta osin erilaisia. Joku Erkki Kailla (Johansson), myöh. arkkipiispa, oli jopa ensimmäisissä eduskuntavaaleissa kristillisen työväenpuolueen ehdokkaana.
Oulun piispa J.R.Koskimies (Forsman) oli alkuun kovasti sosialistismielinen, mutta kapinan jälkeen asenne ymmärrettävästi muuttui.
Miten kirkko voisi vapautua tuosta sadan vuoden takaisesta asenteestaan? Sehhän pyrkii esiin vielä monin tavoin.
Suomen ja Espanjan sisällissodissa on se yhteinen piirre, että kummassakin maassa vaalit hävinnyt osapuoli ei tyytynyt odottamaan seuraavia vaaleja vaan ryhtyi asevoimin kumoamaan demokraattista ja parlamentaarista hallitusta. Espanjassa kaappaus onnistui, Suomessa ei. Luulen, joskaan en tiedä, että Espanjassa on paljonkin Francon ymmärtäjiä, vaikka he eivät julkisuudessa halua kantaansa esille. Samoinhan Suomessa 1920-30-luvulla punaiset olivat vaiennettuja, ja vuoden 1944 jälkeen oli valkoisten vuoro salata sympatiansa.
Yrjö tarkoittanee ”vaalit hävinneellä osapuolella” Suomessa porvarillista puolta. Sehän oli hävinnyt v. 1916 vaalit ja ei hyväksynyt vasemmiston Suomen itsenäistymiseen tähtäävää ns. heinäkuun valtalakia vaan kääntyi Venäjän puoleen avunpyyntöineen.
Tietenkään en tarkoita vuoden 1916 vaaleja, vaan vuoden 1917 vaaleja, jotka tuossa tilanteessa olivat paras todellisen kansan tahdon mittari.