Jos kirjoittaa, että kaikki rakkaus on hyvää, joku pahastuu. Niin pelottava on rakkaus, sen sanominen avaa haavan. Lundissa eli Ruotsin modernin ajan ehkä kuuluisin luterilainen teologi Anders Nygren, ja on osittain tämän Nygrenin vika, että kaikki on huonosti, ja rakkaus ei ole yksi vaan kaksi.
Nygrenin nimiin pannaan semmoinen kuin motiivitutkimus. Motiivi on niin kuin sen kuntosalin nimi Motivus, motiivi tarkoittaa liikuttavaa periaatetta. Teologi on niin kuin murhatutkija, joka etsii motiivia, sisäistä periaatetta, jonka mukaan jonkun ihmisen ajattelu ja oleminen ojentautuu. Lundilainen teologia oli patriarkkojen aikaan 1900-luvulla kovassa huudossa.
Anders Nygren on kuuluisa kaksiosaisesta kirjastaan Eros ja agape. Siinä kirjoittaja analysoi kahta rakkautta tarkoittavaa sanaa ja ajattelee niin, että ihminen omassa turmeluksessaan suuntautuu enemmän tai vähemmän likaisesti kohteisiin, mikä vie pois Jumalasta, kun taas puhdas hyvä Jumalan agape-rakkaus tulee pyyteettömästi ylhäältä. Eros paha, agape hyvä.
Suomessa Nygreniä luettiin ennen vanhaan ahkerasti, ja täkäläinen niin kutsuttu systemaattisen analyysin tutkimusmetodi on johdannainen ruotsalaisesta motiivitutkimuksesta. Systemaattinen analyysi on sitä, että etsitään tekstistä ”rakentava periaate”, siis se taustaoletus, jonka varaan teksti rakentuu.
Nygren ajatteli, että on eros-motiivi ja on agape-motiivi.
Tämä liittyy keskusteluun muun muassa luterilaisten suhteesta muihin uskontoihin. Nehän ovat kaikki väärässä. Juutalaiset laintöineen ovat pahinta lajiketta, opettivat piispat ennen vanhaan. Sitten on islam, perkeleen uskonto. Ennen vanhaan muista uskonnoista esitettiin julmia, rasistisia karikatyyrejä ankarina orjuuttajina, kun taas puhdasoppinen luterilaisuus esitettiin armon uskontona. Kenelle se on sitä, kenelle ei.
Rakkaus on yksi. Ja kaikki rakkaus on hyvää. Eros hyvä, agape hyvä. Ne ovat molemmat yhden ja saman rakkauden näkökulmia. Itse asiassa rakkauden näkökulmia ja muotoja ovat epithymia, eros, filia ja agape. Ne kaikki ovat yhtä ja samaa motiivia, niiden olemus on pyrkimyksessä yhteyteen. Ne ovat kaikki elämän puolella.
Katolilaisuudessa tämä on selvä asia, siellä lunastus ei kumoa luomista vaan täydentää sen. Eleniuksen Jaska-vainaa sanoi sen kerran kauniisti: ”Toinen ei kumoa ensimmäistä.” Kaikki, mikä on hyvää muissa uskonnoissa, on hyvää myös kristityn kannalta. Kaiken sen hyvän kristitty voi omaksua aivan sellaisenaan, eikä siinä siltä osin ole syytä ruveta ketään käännyttämään.
Luther näki siinä ongelman, koska jos ihmisessä nähtiin minkäänlaista hyvää siementä, saattoi jäädä pieni mahdollisuus, että joku pelastui omin voimin. Se on vähän outo näkemys, sillä olisihan mahdollista ajatella, että kaikki on lahjaa. Itse asiassa oma isä-vainajani sanoi kerran sähköpostissa mahtavasti: Elämä on lainaa. Siinä oli luomuihminen, joka ihasteli marjojen puhtaita makuja ja sanoi, että ”kiroelu ee oo minun taevaaseen piäsyn esteenä”. Ei se edes vastaa saanut tehtyä sanomatta jossain välissä ”perkele”, kun käteen osui vähän liian lyhyt tai kiero oksa. Porkola-vainajaa Huttunen ihaili yhtä paljon kuin ystäväänsä Jaska-vainajaa. Ja siitä vinkkelistä hän toisteli mieluusti lausetta ”Jumala vanhurskauttaa jumalattoman”. Oli suorastaan siis pelastava päämäärä tulla jumalattomaksi eli uskonnottomaksi – niin kuin itse asiassa Kari Enqvist on. Isä ihaili Esko Valtaojaa, ja hän inhosi ratkaisukristillisyyttä ihan kauheasti. Piirre, joka häntä ärsytti perinpohjaisesti, oli se, jos joku oli ”paskantärkeä”. Eniten häntä ärsyttivät ihmiset, jotka ”kehua retostelivat omalla uskollaan ja ratkaisun tekemisillään”.
Isä oli sen aikakauden oppia kansakoulussa saanut, että juutalaisuus oli lakihenkistä ja kaikki paitsi körttiläisyys oli aina lakihenkistä, ja lakihenkisyys oli pahimman lajin orjuuttamista. Olen melkein samaa mieltä, mutta tahtoisin kuitenkin korostaa, että elämä on laina. Buddhalainenkin ajattelee niin, että elämä on lainaa. Joku kauhistuisi, jos sanoisin, että Huttusen ajatuksissa oli tietämättään buddhalainen tunnelma. Elämä on laina. Ja kaikki on lahjaa. Ei siinä ole kuulkaa omavoimaisuutta sellaisessa, ei tekojen hurskautta.
Olen iloinen, että vihdoin tapasin Tomas von Martensin. Hän tietää nämä jutut. Suomenruotsalainen körtti on minusta kaunis ajatus. Tomas selittää tämän päivän lehdessä ihan mahtavasti sitä, miten hän vapaana kuin lintu ottaa nokkaansa oksan sieltä, toisen täältä ja rakentaa itselleen hengellisyyden pesän ihan mistä tahansa rakennusaineista. Niin myönteinen, niin nöyrä meininki. Kaikki on lainaa. Ja kaikesta voi oppia!
Nyt kun siis liberaaliteologia sanoo, että uskonnollinen usko on sisäsyntyistä intuitiota siitä, että ihminen on jonkin itseään suuremman varassa, niin tämä ajatus itse asiassa – minä nyt vain vähän oikaisen – tulee aika lähelle roomalaiskatolista opetusta siitä, Kristus-Logos on läsnä kaikessa luodussa ja siten kaikki ihmiset ovat osallisia jumalallisesta Logoksesta sellaisenaan. Toinen ei kumoa ensimmäistä. Kaikissa uskonnoissa on jokin totuuden siemen. Sitä siementä ei tarvitse hylätä eikä muuttaa. Sillä epithymia, eros, filia ja agape ovat kaikki samaa rakkautta.
Mistä päästään Ruotsiin. Siellä tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin juuri sillä perusteella, että kaikki rakkaus on hyvää. Malja rakkaudelle. Piispa Tuulikki Koivunen Bylund sanoi sähköpostissa, että Ruotsissa Nygren ei ole pitkään aikaan ollut missään huudossa. Hyvä niin.
Vanhat körtitkään eivät kaikkia näitä asioita hyväksy, mutta minulla on silti silmä nähdä, että jokainen katsoo asioita aina omista lähtökohdistaan. Vanhat körtit eivät ehkä puhu kauheasti rakkaudesta, ja siinä puhutaan paljon ihmisen – eikä ”ihmisen yleensä” vaan omasta – keskeneräisyydestä. Monia heistä ei haittaa, että körttipatriarkka Simo Juntunen jo 2005 sanoi selvällä suomen kielellä liikkeen kannan: homot ovat tervetulleet. Kun körteiltä oli kysytty, miksi teillä ei ole viidesläistyyppistä perhetyötä, Simo vastasi, että täällä on kauheasti yksinäisiä, täällä on vähemmistöjä, täällä perheet ovat hirveän monimuotoisia.
Tämä asenne juontuu siitä, että viidesläisyys on kaupunkilaista, mutta herännäisyys on maalaista. Maalla perheet ovat aina olleet monimuotoisia. Ukko-Paavokin ehti moneen kertaan naimisiin, mutta kaupunkilainen kalvinistissävytteinen uskonto sisältää naiivin ajatuksen, että 1800-lukulainen kaupunkilainen ydinperhemalli on sama kun Ensimmäisen Mooseksen kirjan perhemalli.
Isä oli kalamies, ei kovin taitava, mutta sitäkin innokkaampi. Ennen vanhaan käytiin isän ja Severin kanssa pilkillä ahkerasti. Niin kuin Jeesus isä puhui vertauksin. Usein metaforat nousivat kalastuksen parista. En ole varma, tiesikö isä, mitä sana metafora tarkoittaa. Viimeisessä puhelussaan hän kuunteli tarkkaan, kun kerroin, että Ketolan Mikko oli pyytänyt minulta artikkelia liberaaleista ja konservatiiveista. Isä sanoi, että ”sinnet taija olla kumpookaan”. ”Minusta ite mielessä on ruvennut tuntummaan siltä, että sinnoot niin kun pilikillä, kahtelet, tulleeko kallaa, ja jos sitten ee tuu, sinä siirryt seuroovaan kohtaan ja kaeraat tuas uuven reijän ja katot, syöpikö sitten.”
Elämä on lainaa. Kaikki on kesken, vielä ei ole valmista. Voitto ei ole varma. Ihmisen matka jatkuu. Tänä vuonna sato oli huono, jospa ensi vuonna olisi parempi. Tämä on savolaista platonismia, jonka värisävyt ovat harmoniassa eräiden buddhalaisten tyhjyyttä koskevien näkemysten kanssa. Se ei ole outoa, kun niin syvässä on ollut huhu siitäkin, että Parmenides olisi päässyt käymään Aasiassa asti.
Terveisiä Israelista. Tämän tekstin piti ilmestyä aiemmin, mutta ajastus petti.
Mielenkiintoinen blogiartikkeli.
Nygrenistä ja lundilaisuudesta tosin hieman yksioikoinen kuva. Nygren kuului lundilaiskolmikkoon yhdessä Gustaf Aulénin ja Ragnar Bringin kanssa. Lundilaisuudessa korostettiin monia hyviä asioita, kuten teosentristä teologiaa pietistien antroposentrisyyttä vastaan. Tämän ymmärrän vaikuttaneen kovasti Jaakko Eleniuksenkin ajatteluun. Lauri Haikolaa hän kai arvosti kovastikin, ja Haikola oli lundilainen, samoin Olavi Castrén ja Lennart Pinomaa. kaikki körttikansaan vaikutuksen tehneitä henkilöitä, jos nyt ei Kiuruvedellä, niin ainakin akateemisessa körttiseurassa, aks.
Lundilaiset syyttivät pelastuksen havittelijoita eudaimonisteiski. Toinen tärkeä teema, josta nousi Suomessa kova haloo, oli kysymys teologin uskosta. Tiililä korosti theologia regenetorum uudestisyntyneiden teologiaa. Lundilaiset (karrikoiden) opettivat, että teologia on tiedettä eikä mikään jatkorippikoulu.
Lundilaisilta suomalaiset oppivat myös luterilaisen kutsumusajattelun, joka antoi maalliselle ammatinharjoittamiselle arvon. Suutari palvelee Jumalaa korjaamalla kenkiä eikä hokemalla rukouksia. Perusteos oli Gustaf Wingrenin Luthers lära om kallelsen. Sitä myötäili Erkki Niinivaaran Maallinen ja hengellinen, josta tuli aikakautensa ns. ikoni.
Nämä poiminnot eivät ole vain detaljeja, vaan näillä on ollut suuri vaikutus kulttuuriin ja uskontoon niin Ruotsissa kuin Suomessakin. Ja käsittääkseni sellainen ajatus, että eros olisi sinänsä pahaa, ei kyllä ole Nygreniä. Toivottavasti joku häntä paremmin tunteva selvittää.
Kirjoitat kauniisti isästäsi. Ja hyvä niin.
Olen ollut idässä poissa lännestä niin kauan, että mua häiritsee länsimainen ”joko-tai” ajattelu. Elämä on ”joko-tai” JA ”sekä-että” absoluuttisen samanaikaisesti!
Idän ajattelussa olemassaolon prinsiipit maskuliininen ja feminiininen jin ja yang ovat polaarisessa suhteessa toisiinsa. Se tarkoittaa, ettei toista ole ilman toista. Ei ole mitään ”täällä”, ellei ole jotain ”tuolla”.
Agape ilman Erosta ei ole mitään, ja päinvastoin. Maailma on yksi eikä kaksi. Filosofisesti sanottuna on todellisuuden ymmärtämisessä on kysymys lopulta pelkästä monismista, ei platonilaisesta tai saksalaisen idealismin (Kantin ja hänen seuraajiensa, kuten lundilaisten) dualismista.
Teologiaa voi harjoittaa sekä uskova että ei-uskova, ei joko tai. Lundilaisetkin alkavat oivaltaa silloin, että ”jatkorippikoulu” on saman teologisen todellisuuden toinen aspekti. Teologia, joka ei ymmärrä, että kaikki tutkimus ei ole muuta kuin jälkiviisautta (Jumalan sanottua jo kaiken edeltä), joutaa ihmisen aikaansaannosten museoon.
Nygrenille eros edusti ihmisen Jumalan tavoittelua ja agape Jumalan ihmisen tavoittelua. Nygrenin klassikossa käsitellään lisäksi muitakin teemoja, caritas, nomos, cupiditas jne. Jopa eroksesta esitetään kaksi eri erosta, taivaallinen ja maallinen, mutta tämä vain pikku lisäjuonteena.
Uudempi teologinen kirjallisuus taipuu yhdistämään agapen ja eroksen, tai itse asiassa näkemään rakkaudessa molemmat puolet. Näin mm B16 ja muutama muu teologi. Jumala ei ainostaan anna hyvyyttään, vaan Jumalan rakkaudessa on ”itsekäs” tämä on minun -sävy, halu omistaa rakkautensa kohde, eli ei pelkästään agapistinen motiivi. Jos pääsemme yhteisymmärrykseen siitä, että rakkaus on sekä agapeeta että erosta, meillä on vielä ongelma. Se, että Jumala rakastaa ja se että ihmien rakastaa eivät ole ihan samalla viivalla, vaikka molemmissa rakkauksissa olisi agapitinen ja eroottinen puoli (eroottinen = platoninen tai sensuelli eros). Väite ”kaikki rakkaus on hyvää” on ideaali, jumalllisen rakkauden ideaali. Toisin sanoen jos väitämme, että kaikki mitä maan päällä kutsutaan rakkaudeksi. on itsessään hyvää, olemme väärässä. Ihminen turmelee syntisyydessään rakkaudenkin. Nygren käyttää paljon tekstiä esitellessään Lutherin kritiikkiä katolisuuden ”fidea caritate formata” ajattelulle, ja se vaara on tosiaan olemassa. Lause ”kaikki rakkaus on hyvää” on uskon äidinkielen ilmaisu samalle asialle.
Jos ei olisi niin paljon tekemistä, niin selaisin tuota Nygreniä lähemmin, tuossa se on koneen vieressä, mutta ehkä taas asiaan palaillaan joskus.
Näin juuri. Esimerkiksi samaa rakkautta on pojan rakkaus isäänsä, joka tässä tuli väkevästi esille.
Kalastus tai sen alalaji pilkkiminen (vaikka kaikki onkin samaa kalastusta, pilkkiminen, verkoilla käynti, merilohen uistelu summuut) antaa muuten loputtomasti mahdollisuuksia hienoille vertauksille. Ja joskus se kalastus itsessään on metafora.
Välillä olen taipuvainen ajattelemaan että se pilaaminen tapahtuu siten, että kun ihminen rakastaa niin toinen ihminen tulee pilaamaan sen sanomalla että tuohan on likaista rakkautta, vääristynyttä rakkautta, että ihminen ei osaa puhtaasti rakastaa. Varmaan on niinkin, ei siinä mitään, mutta se ei saa mitenkään olla esteenä rakastamiselle.
Isoäidiltäni olen oppinut sellaisen asian, ihan vain seuraamalla hänen elämäänsä, että rakkaus ei lopu vaikka sitä kuinka antaisi pois. Siitä voi sellaisen nopean teologisen väitteen kyhätä, että siitä juuri tietää että rakkaus on Jumalasta, sillä jos se olisi ihmisestä niin äkkiäkös se olisi käytetty loppuun.
Nygrenin kirja on klassikko ja edelleen, kuten silloinkin, hirveän hyvä kirja lukiolaisille. Sen ideaalityyppinen eros/agapee -jaottelu on hieman liian yksioikoinen. Lisäksi Nygrenin tulkinta on aatehistoriallisesti ongelmallinen. Hän esimerkiksi esittää erosrakkauden advokaattina Kleemens Aleksandrialaisen, joka ei sitä ollut. Jatkuvan kasvun teoria oli kappadokialaisessa teologiassa, jonka mukaan kaipaus jatkuu taivaassakin. Aleksandriassa ei ajateltu niin.
Juu kyllä varmaan rakkaus on Jumalasta, mutta kaikki mitä rakkaudeksi kutsumme ei ole Jumalasta. Ja silloinkin kun se on Jumalasta, niin on mahdollista, että se ei kuitenkaan ole sama asia kuin Jumalan rakkaus. Kategoriat ja käsitteet (eritoten aika) eivät ole Jumalan yläpuolella, vaan ne määrittyvät Jumalan kautta. Siksi ei voida sanoa vaikka että ”koska Jumala on rakkaus, niin ei Helvettiä ole olemassa”, ikään kuin rakkaus olisi kategoria joka ohjaa Jumalankin toimintaa.
”siitä juuri tietää että rakkaus on Jumalasta, sillä jos se olisi ihmisestä niin äkkiäkös se olisi käytetty loppuun.”
Hmmm… jos siis aviopari (tai toinen avioparista) ei enää rakasta toisiaan, niin heidän rakkautensa ei ollut Jumalasta?
Isoäidit ovat mukavia.
Kuten jo aiemmin sanoin, niin varmaan niin, eikä kaikki rakkaudeksi kutsuttu ole sitä. Mutta kovin usein ihmisillä on hirveä kiire ennättää sanomaan että rakkaus on epäpuhdasta, ihmiset eivät osaa rakastaa ja sen sellaista. Rakkaus tosiaan määrittyy Jumalan kautta kristillisen teologian mukaan. Siitähän seuraa se, että a) kuten sanoit Jumala ei määrity Rakkauden kautta ja myös b) rakkaus ei määrity ihmisen kautta. Siksikin vähän aina kummastuttaa se ihmisten tarve määritellä rakkautta erilaisiin luokkiin ja osastoihin, ja laittaa niille sitten erilaisia natsoja olkapäihin niille rakkauksille. Jos vain olisi enemmän tyytyväinen siitä risastakin rakkaudesta mitä keskuudessamme vallitsee niin tuskin se huonompaan suuntaan meitä vie.
Jos aviopari ei enää rakasta toisiaan, se ei tarkoita että rakkaus olisi loppunut niiltä ihmisiltä, eikä sitä, että heidän rakkautensa ei ollut Jumalasta. En oikein tiedä miten tuon kysymyksen (joka ei käsittääkseni ollut päätelmä) sai omasta ajatuksestani johdettua. Ihmset ovat ihmisiä, eivät jumalia.
Eikös se ollut aivan loogisesti päätelty? Jos kaksi ihmistä sanoo rakastavansa toisiaan, mutta kohta eivät enää rakastakaan, niin eikös se tästä seuraa loogisesti? Vai tarkoititko että silloin kun ihmiset rakastavat toisiaan, niin rakkaus on Jumalasta, mutta sitten Jumala ottaa rakkauden pois ja ihmiset eivät enää rakasta toisiaan? Vai että heillä on edelleen rakkautta, mutta se ei vaan enää suuntaudu samaan ihmisen? Tai ei suuntaudu ollenkaan, eli on vain kyky rakastaa? Kamalasti kysymyksia, mutta kaikella rakkaudella.
Minä sanoin hyvin yksinkertaisesti, että rakkaus ei lopu vaikka sitä antaisi pois. Tämä tarkoittaa sitä, että ei ole olemassa jotain tiettyä määrää rakkautta jonka käytettyään ihminen ei enää voi rakastaa.