Vapaa-ajattelijat ja muut puoliammattilaismielensäpahoittelijat jaksavat sinnikkäästi ja kutsumustietoisesti yhä uudestaan ja uudestaan muistutella kirkon yhteiskunnallisista heidän mielestään perustelemattomista erioikeuksista. Arvostelijoiden kritiikki on kyllä ainakin osittain minunkin mielestäni aiheellista ja perusteltua. Evankelis-luterilaisella kansankirkolla on todellakin muutamia erityisoikeuksia – muun muassa kirkkolaki, kirkollisvero ja kirkolliset vapaapäivät – joita voi kritisoida hyvin asiallisin perustein. Kirkon kannalta on olennaista, millä tavalla näihin kiistanalaisiin asioihin suhtaudutaan tulevaisuudessa.
On mielestäni väärä tie lähteä kilpikonnapuolustukseen pitämään uppiniskaisesti ja perusteettomasti kiinni erioikeuksista. Järkevämpää ja hedelmällisempää voisi olla lähteä lobbaamaan sellaisia ratkaisumalleja, jotka katsovat hieman omaa pesää pidemmälle. Lähtökohtaisesti kirkon toiminnan heikentäminen ja kirkon aseman horjuttaminen ei ole Suomen valtion edun mukaista. On vapaa-ajattelijoiden ja muidenkin kovaäänisten puristuksessa pystyttävä kirkon piirissä löytämään sellaisia ratkaisumalleja, joita edistämällä edistetään niin tasa-arvoa ja tasapuolisuutta kuin kirkon jäsenten etuakin.
Tässä pari ilmaista vinkkiä kirkolle siihen, kuinka terästää omaa lobbaustaan:
Se, että kirkolla on joitain hyviä asioita – kuten kirkollisverotusoikeus – ei varsinaisesti ole yhdenvertaisuusongelma. Ongelma ei ole, että jollakin on jotain hyvää. Ongelma siitä tulee siinä vaiheessa, kun jollain muulla ei sitä hyvää ole. Kirkon pitäisi aktiivisesti lähteä ajamaan tasa-arvoista verotusoikeutta kaikille uskonnollisille yhdydskunnille.
On selvää, että kirkon nykyinen rahoitusmalli on hyvä ja tehokas. Se on hyvä kirkon kannalta (tulopohja on olosuhteisiin nähden mahdollisimman vakaa ja verotus on kustannustehokasta), se on hyvä seurakuntalaisten kannalta (vero peritään suoraan palkasta, maksuongelmia ei tule) ja se on hyvä valtion kannalta (valtio saa myytyä verotuskoneistoaan, valtio saa kirkolta tuloja ja työllistää).
Kun kerran järjestelmä on hyvä kaikkien siitä osallisten kannalta ja siihen ollaan tyytyväisiä, miksi järjestelmää ei voisi laajentaa kaikille niille uskonnollisille yhdyskunnille, jotka ovat valmiita maksamaan verotuskulut? Mielestäni tässä olisi kirkon paikka ajaa uskonnollisten yhdyskuntien käytännön tasa-arvoisuutta positiivisen tien kautta. Alistuminen vapaa-ajattelijoiden negatiiviseen ratkaisuun – hyvä pois siltä, jolla se on – ei ole ainoa vaihtoehto
Jokin aika sitten leimahti EK:n aloitteesta taas esille ikuisuusaihe: arkipyhät. Kirkon kannalta tuhoisin vaihtoehto olisi arkipyhien siirtäminen viikonloppuun. Se söisi kirkon teologisen pohjan ja toiminnan suvereniteetin uskottavuutta. Mielestäni kirkon ja kaikkien osapuolien kannalta järkevintä olisi, jos kirkko toteaisi selkeästi, että kansalliset vapaapäivät ovat valtiovallan asia. Eduskunta säätäköön, mitkä päivät ovat vapaapäiviä. Kirkko määrittelee itse pyhäpäivänsä, eikä alistu mihinkään ulkopuoliseen painostukseen. Jos demokraattisesti joku kirkollinen pyhä poistetaan yleisistä vapaapäivistä, siirryttäköön vaikka iltamessun pitämiseen. Uskonnonvapaus säilyy. Kirkon juhlapyhä säilyy, vaikka se ei olisikaan vapaapäivä.
Näillä pienillä mielipidesignaaleilla kirkko voisi osoittaa, että kirkko ei ole ketään vastaan, vaan yhteisen hyvän puolesta. Kirkko voisi osoittaa, että se on itsenäinen ja sillä on oma yhteiskunnan yhteistä hyvää edistävä linja.
Kyllä, vastakkain asettelun aika on ohi!
Kirjoituksesi on raikasta nuoren miehen pohdiskelua, joka näin kirkon ulkopuoleltakin tavattuna on positiinen kokemus. Yhteen asiaan haluaisin kuitenkin tarttua.
Kirjoitat, että ”Se, että kirkolla on joitain hyviä asioita – kuten kirkollisverotusoikeus – ei varsinaisesti ole yhdenvertaisuusongelma.”
Yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden kannalta perustelusi on ihan ok. Mutta entä Raamatusta päin asioita kalkuloiden?
Miten verotuskäytännössä toteutuu se alkuseurakunnan saama ohjeistus, joka on esimerkiksi 2.Ko9:7:ssä: ”kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa”?
On toki poikkeuksellista, että kirkko on näin rikas. Se on yhteiskunnallisesti vahvuus, kun kristityille jää seurakunnan ylläpidonkin jälkeen varaa auttaa köyhiä ja apua tarvitsevia lähellä ja kaukana.
Teologisesti kirkko on olemukseltaan koko kansan kirkko.
Vanha testamentti on tässä erinomainen esimerkki: kansa ja kirkko pitivät yhtä.
Lähetyskäskyssä annettiin tehtäväksi kokonaisten kansojen käännyttäminen kokonaisina kansoina, ”panta ta ethne”.
Emme siis saa olla tyytyväisiä tuloksesta ennen kuin koko maailmassamme jokaisen valtion viimeinenkin ihminen on kasteen kautta yhdistetty kirkon yhteyteen.
On irvokasta että ateistisilla liikkeillä, joiden yhdistysmuotoinen kirkkokunta Vapaa-ajattelijain liitto on maassamme viime vuosina 2010-2014 menettänyt 407 jäsentä eli noin viidenneksen jäsenistään, yrittää sanella miten noin 3500 kertaa isomman yhteisön eli kirkon pitää hoitaa jäsenmaksujensa eli kirkollisverojen kerääminen.
Kirkollisverosta luopuminen merkitsisi keräyskulujen lisääntymistä ja sellaisesta ei kukaan hyödy.
Samaten on tärkeätä että kirkon asema julkisoikeudellisena yhteisönä säilytetään. Nykyisellään esim. kouluvierailuja voi tehdä aivan niin paljon kuin seurakuntien työvoimaresurssit sallivat. Samaten sairaalasielunhoito, sotilaspapisto jne. mitä moninaisin julkisoikeudellisten laitosten välinen yhteistyö. Vaikka toisinaan jotkut vannoutuneet ateistit tekevätkin mielettömiä välistävetoja kuten apulaisoikeuskansleri joka yhden julkisoikeudellisen laitoksen jäsenenä yrittää panna kapuloita rattaaseen toisen julkisoikeudellisen laitoksen eli kirkon pyöriin. Kyseinen juristi ei näytä osaavan vielä julkisoikeuden alkeitakaan kun yhden laitoksen nimissä yrittää taistella toista laitosta vastaan. Asenteellinen tyhmyys voi saada aikaan tällaista juridista oikosulkumaista sokeutta.