Kaksi erilaista piispaa

Syksyllä ilmestyi kahden piispan elämäkerrat. Eero Huovisen kirja Sielujen pelastaja (WSOY 2022) käsittelee lähinnä hänen aikaansa Helsingin piispana. Sen sijaan Heli Pruukin kirjoittama Sydänten piispa (Tammi 2022) kertoo Irja Askolan koko tähänastisesta elämästä.
Huovinen oli Helsingin piispana vuodet 1991–2010. Irja Askola seurasi Huovista ja oli piispana vuoden 2017 lokakuuhun.
Irja Askola oli ensimmäinen naispiispa, ja vihitty papiksi ensimmäisten naisten joukossa vuonna 1988. Nämä teemat korostuvat myös kirjassa. Sikäli ehkä vähän liikaakin, että olihan hän piispana muutoinkin merkittävä kuin vain sukupuolensa takia.

Kirjat kertovat kahdesta varsin erilaisesta piispasta. Huovinen oli papin poika Helsingistä, Askola maallikkoperheen tytär Itä-Suomesta. Vain vähän kärjistäen voisi kirjojen perusteella luonnehtia Askolaa ihmisten, sydänten ja tunteen piispaksi, Huovista pappien, sielujen ja järjen piispaksi.
Askolaa ei yleensä Huovisen tapaan mielletä teologiksi, mutta kirjassa kyllä osoitetaan hänellä olleen myös vahva teologia takanaan. Huovinen sen sijaan julkaisi teologina paljon.
Kummallakaan ei ollut piispaksi tullessaan juurikaan seurakuntapapin kokemusta. Huovisella oli vahva yliopistoura, mutta myös Askola oli työskennellyt yliopistolla, joskin vähemmän. Yliopistolla näillä tulevilla piispoilla oli kirjojen mukaan myös yhteistyötä.

Seurakuntanuoria molemmat kyllä olivat olleet ja pyhäkoulu oli heille tuttu. Nuoruuden jälkeen ura vei kumpaakin muualle; Askolan maailmalle, Huovisen yliopistoon.
Irja Askolalla oli tärkeä kausi kirkkojen kansainvälisessä työssä. Hän julkaisi paljon runoja, joita on muutamia myös kirjassa. Kirjassa on pitkiä sitaatteja, jotka Sydänten piispassa toimivat hyvin. Ne ovat kuin todistuspuheenvuoroja, joissa Askolan kanssa toimineet kertovat kokemuksiaan.
Huovisen edellinen Äitiä ikävä -kirja oli hyvin henkilökohtainen, tällä kertaa hän kirjoittaa vain työstään piispana. Toki perhe vilahtelee kirjan sivuilla tuon tuostakin ja Rouvasta on eniten mainintoja henkilöhakemistossa. Toiseksi eniten mainintoja on Lutherista.
Huovinen kertoo kirjassa laajasti piispan viran eri puolista. Sielujen puolustajassa mainitaan paljon nimiä, varsinkin yhteiskunnan ylärakenteista. Useimpia hän kiittelee, mutta ei kaikkia. Ehkä henkilöitä on vähän liikaakin. Maallikkojen kohdalla hän muistaa mainita, ketkä ovat ”papin poikia”.
Sydänten piispassa Askolan saamaa vihapostia käsitellään varsin paljon. Minut yllätti tieto, miten jäätävästi piispakollegat paria poikkeusta lukuun ottamatta häneen suhtautuivat.
Huovisen ollessa piispana, tehtiin muutamista papeista kanteluita, että olivat poikenneet kirkon opista. Huovinen kertoo pitkistä dialogeista näiden pappien kanssa, mutta lopulta käy kyllä selväksi, kumpi oli väärässä.

Piispanvaalissa he edustivat eri aikakausia. Huovinen oli piispanvaalissa hyvin pidättyväinen. Hänen mielestään papin ei tule vaaleissakaan markkinoida itseään. Kun Huovinen valittiin piispaksi, olin äänioikeutettu maallikko. Muistan, miten ääntä käytettiin kuin silmät sidottuina. Asiaan vihityt papit kyllä antoivat auliisti ohjeitaan.
Mutta uusi aika teki tuloaan. Askolan valintaan päättyneessä vaalissa ehdokkaiden puolesta käytiin jo näkyvät kampanjat. Kampanjat tulivat verhon takaa julkisiksi. Samoin on käynyt kirkkoherrojen vaaleissa. Se helpottaa äänestäjän ja valitsijan työtä, sekä lisää avoimuutta ja ehdokkaiden yhdenvertaisuutta.

Huovinen ja Askola olivat ahkeria verkostoitujia myös kirkon ulkopuolella. Helsingin piispa on Turussa asuvaa arkkipiispaa enemmän kirkon edustaja yhteiskunnan suuntaan.
Huovinen aloitti kutsumalla alueen kansanedustajat kotiinsa. Hesarin päätoimittajan kanssa hän lounasti vähintään kerran vuodessa. Sehän on jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman mitta.
Askola kutsui kotiinsa ihmisiä ”nuotiopiireihin”, tapasi paljon varsinkin seurakuntalaisia. Ortodoksipiispa Ambrosius oli molempien hyvä ystävä.
Jonkinlaisesta jännitteestä piispojen välillä kertoo Sydänten piispassa toteamus, että Turun lisäksi myös Helsingissä Askolan aikana ”oli kaksi piispaa”.

Huovinen ei piispana profiloitunut uudistajana, mieluummin konservatiivina. Papin virka oli avattu naisille jo ennen hänen piispaksi tuloaan, minkä hän kertoo hyväksyneensä paljon ennen kirkolliskokouksen päätöstä. Sen sijaan samaa sukupuolta olevien parien avioliittoa hän ei hyväksynyt, eikä hyväksy vieläkään. Tätä kantaa hän perustelee kirjassa laajasti.
Irja Askolaa voi sanoa kirkollisesti liberaaliksi ja hän ajoi varsinkin naisten aseman parantamista kirkossa ja yhteiskunnassa. Hän kannatti avoimesti samaa sukupuolta olevien parien kirkollista avioliittoon vihkimistä. Kannanotoistaan ja sukupuolestaan hän sai jopa törkeää palautetta.
Sydänten piispassa katse on tulevaisuuteen päin, kun Huovinen korostaa enemmän traditiota.

Kirjat lukemalla oppii paljon nykykirkosta ja sen viime vuosikymmenistä – ja kahdesta piispasta.