Juuri julkaistu artikkeli taivaaseen pääsemisestä herättää muistikuvia miten aikanaan julkaistuun kirjaan suhtauduttiin. Silloin piispa kutsui kirjoittajan luokseen ja siellä tehtiin sopimus asiasta. Silloin jäi epävarmaksi kaikkien taivaaseen pääsy. Pappi säilytti luottamuksensa ja lupasi kai pidättyä enempi markkinoimasta aihetta. Silloin oli niin, mutta nyt on nyt.
Tämä näyttäisi olevan myös elämänkaari kysymys. Nuorena ja vielä keski-iässäkin voimme olla varmoja ymmärryksistämme jopa fanaatikkoja. Hengellisesti orientoitunut ihminen kykenee erottamaan hyvän pahasta ja tuomitsemaan pahan, vaikka siinä samalla tulisi tuomituksi myös joukko ihmisiä. Oma pelastus on selviö ja katsomme ketähän muita siihen onnellisten joukkoon kuuluu. Kun elämä kallistuu illaksi, niin oma näkökyky himmenee ja tarvitsee silmälaseja. Sanassa sanotaan: Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden! Voinko varmistaa oman pelastukseni siten, että alan laupiaaksi toisia kohtaan vaikkapa ihan sanaa luovasti tulkiten? Uskoa tunnustaneiden kohdalla toivoisi sen, että pelastus olisi sataprosenttinen, koska uskosta jotakin tietävien väärä valinta on huolestuttavaa.
Miten sitten olisi ajateltava henkilön tulevaisuutta, joka ei ole koskaan omaksunut eikä tunnustanut hengellisyyttä kohdalleen? Joka on ajatellut olevansa niin osa luontoa, että mihin puu kaatuu, siihen se maatuu. Jos jokaiselle ei tapahdukkaan uskonsa mukaan, niin onko taivaaseen joutuminen onnettomuus vai mitä se on?
Olisikohan käynyt niin, että ryhdyttyään itse ymmärtämään asioita ihminen on tullut luoneeksi järjestelmän jolla ei ole mitään todellisuuspohjaa Jumalan näkökulmasta. Kuka pelastuu ja kuka ei on aivan väärä kysymys ihmisen pohdittavaksi. Liian suuri ja liian lopullinen, koska me näemme toisistamme vain sen mitä näemme. Raamattu puhuu kyllä merkityistä otsista, mutta se ei ole mustanaamion nyrkin jälki. Se on ymmärrys, jolla ihminen hahmottaa pelastusta, hahmottaa omaa tilaansa siinä ja omalla elämällään ja esimerkillään suosittelee samaa lähimmäiselle ei pelkästään sanoina.
Jeesus on todennäköisesti erehtynyt todetessaan;
23 Ja joku kysyi häneltä: ”Herra, onko niitä vähän, jotka pelastuvat? Niin hän sanoi heille:
24 ”Kilvoitelkaa päästäksenne sisälle ahtaasta ovesta, sillä monet, sanon minä teille, koettavat päästä sisälle, mutta eivät voi.
Ja myös tässä;
13 Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät;
14 mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.
Kysymystä siitä että pääseekö kaikki taivaaseen tai ei seuraa kysymys siitä mikä tämä ”kaikki” on. Mistä nämä yksilöt jotka muodostavat kaiken oikeastaan koostuvat? Vastaus on selvä . Kehomme muodostuu niistä atomeista ja molekyyleistä jotka maailmankaikkeudesta löytyvät. Niiden luoma kokonaisuus luo sellaisen kemiallisen tilanteen jossa sähkökemialliset prosessit jotka pitävät elämää esimerkiksi sydämessä ja aivotoiminnoissa yllä.
Tämän maalisista alkuaineista koostuva ruumis on lainatavaraa joka olemukseltaan on persoonallisuutemme kotelo. Kuollessamme sähkökemiallinen toiminta pysähtyy, kehomme maatuu hajottaen kaikki atomit uuteen luomakunnan kiertoon, tullen osaksi lukemattomia uusia yhdistelmiä. Koko henkinen toimintamme on ollut riippuvainen kaikesta tästä.
Mitä jää kuoleman jälkeen jäljelle sellaista joka voisi päästä taivaaseen? Mahdollisesti sielu mitä se sitten onkin kun senkin olemassaolosta kiistellään. Ja mistähän se sielu sitten koostuu. Paavalin mukaan taivaaseen mennään ylösnousemusruumiilla. Mistä se sitten voi koostua? Jostain aineettomasta energiastako?
Sanalle, kaikki, on ainakin kaksi mahdollista merkitystä tässä tapauksessa. Vaihtoehto 1. Kaikki tarkoittaa todella kaikki ihmiset, jotka ovat olleet, nyt olevat ja vastaisuudessa tulevat olemaan.
Vaihtoehto 2. Kaikki joita Jumala on kutsunut ja jotka ovat ottaneet kutsun vastaan.
Ymmärrän kyllä ,mutta missä muodossa ”kaikki” ovat, kun persoonasta ei ole mitään jäljellä?
Valtonen siis ”toteaa kyllä uskovansa siihen, että ihminen pelastetaan joutumasta helvettiin.”
”Mutta entä jos helvetti on vain maan päällä?”
Noiden edellisten lauseiden välillä vaikuttaa olevan looginen ristiriita. Edellinen lause näyttää viittaavan tuonpuoleisuuteen, kun sen sijaan jälkimmäinen helvettiin ajassa.
Ilmestyskirja 20:14 viittaa kylläkin lähinnä ajattomuuteen todetessaan
”Ja Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema, tulinen järvi.” En tiedä, miten Origenes on mm. tämän kohdan ohittanut, jos sitä verrataan vaikkapa Luuk. 16 tai Psalmiin 6:6
”Sillä kuolemassa ei sinua muisteta; kuka ylistää sinua tuonelassa?” Esimerkiksi.
Olli Valtonen pohtii juuri niitä kysymyksiä mitä jotkut ovat pohtineet aina kirkon historiassa. Orinenes ajatteli myös demonien pelastuvan. Suuri linja on kuitenkin aina ollut se, että Jumala tuomitsee ihmiset tekojen mukaan ja on olemassa paikka vailla Jumalaa, helvetti ja paikka Jumalan kanssa taivas.
Se miksi pohdimme näitä kysymyksiä, on juuri siinä, että ihmisten lähtökohdat ovat erilaisia ja maailma ei anna kaikille samoja pelimerkkejä. Jumala on kuitenkin aina oikeudenmukainen ja moneen asiaa emme saa ikinä vastauksia.
Moi, Lauri. Mä tartuin omassa blogissani samaan aiheeseen kuin sinä, mutta teknisistä ongelmista johtuen en ole saanut tekstiäni näkymään etusivulla. Toivottavasti näkökulmamme aiheeseen on sentään riittävän erilainen.
Jahas, siinä paha missä mainitaan. 😉
Kyllä me tästä selviämme. Minä vähän ajattelin niitä, jotka joutuvat Valtosen teoriassa taivaaseen ilman omaa tahtoa.
Sami Paajasen esiin nostama Jumalan oikeudenmukaisuus on avainkysymys. Jumala tietää ja huomioi kaikkien lähtökohdat ja jaetut pelimerkit. Kukin tulee ymmärtämään ja myöntämään, että saa ansionsa mukaan. Mitä se sitten onkaan. Kovin paljon meille ei siitä kerrota. Joka tapauksessa tuolla puolella kukaan ei selitä, että ”Hei, tämä on epäreilua”.
Jos joku hylkää tarjotun armon ja pelastuksen Jeesuksessa, niin se totuus on silmien edessä tuolla puolen.
Kyse on siitä, että Jeesus on Kuningas ja Herra. Meidän tulee tässä elämässä nöyrtyä Hänen edessään. Häntä tulee kunnioittaa Herrana ja elää sen mukaan, että hän sellainen on. Vain sitä kautta saamme olla Hänen kanssaan iäti.
Valtosen lainaama Origenes on huono opas. Hänellä oli kaikenlaista hakemista teologiassaan. Hänen aikanaan oli jo ilmaantunut imeväiskaste ja hän piti sitä jopa apostolisena. Hän kyllä mietti, että minkä syntien tähden vauvoja kastetaan. Milloin he ovat tehneet syntiä? Hän ei vielä opettanut perisyntiä vaan se ilmaantui akselilla Kyprianus-Augustinus.
Armon ja anteeksiannon saamiseen ei kuitenkaan vaikuta millään tavalla se, että on syntynyt tietynlaiseen perheeseen ja sitä kautta saanut imeväiskasteen. Ehkä tällainen augustinolainen harha sekoittaa Valtosen ajattelua? Samalla tavalla kuin monen muunkin. Tuolta pohjalta on vaikea luoda teologiaa, joka tuntuisi mitenkään oikeudenmukaiselta. Siksi varmaan mennään tuollaiseen ”kyllä kaikki pelastuvat” -ajatteluun. Ainakin se lienee osasyy.
Alussa oli selkeämpää. Jos kuulit evankeliumin Jeesuksesta, uskoit ja otit kasteen, niin saatoit tietää pelastuneesi. Mutta se, joka hylkäsi Jeesuksen ja kielsi Hänen herruutensa, pysyi synneissään ja erossa Jumalasta. Myös tuolla puolen. Kaanaan kielellä sanottuna: tällaisen pasuunan selvän äänen tulisi kuulua tänäänkin. Eikä siis Valtosen edustaman lavean tien evankeliumin.
Risto Kauppinen, ” imeväiskaste ja hän piti sitä jopa apostolisena. Hän kyllä mietti, että minkä syntien tähden vauvoja kastetaan. Milloin he ovat tehneet syntiä? Hän ei vielä opettanut perisyntiä vaan se ilmaantui akselilla Kyprianus-Augustinus.”…
Taas palataan kaste teemaan. Risto olet informoitu väärin lapsikasteen kohdalla. Meillä on olemassa paljon kirkolisia ja liturgisia tekstejä varhaiskirkon ajalta. Lapsi kaste oli olemassa jo alusta asti. Augustinus ei keksinyt perisyntiä sen sijaan sana perisynti voi olla toki häneltä peräisin.
Sami, ei ole niin kuin väität. Asiaa vuosia akateemisella tasollakin tutkineena voin kertoa, että imeväiskasteesta on ensimmäinen kiistaton maininta vasta noin vuosilta 200-206. Mutta en välitä viedä sivuraiteille Laurin aloittamaa keskustelua, vaikka noihin teemoihin viittasinkin. Joten lopetaanko jo alkuun?
Risto, ”… kiistaton maininta vasta noin vuosilta 200-206. ” Kannattaa vaikka lukea tämä nyt aluksi;
” https://www.matinkirjakauppa.fi/Kaste-kirkon-alkuaikoina” . Ymmärrän, että olet varmasti tutkinut asiaa, mutta meitä on monta jotka ovat tutkineet asiaa. Toinen linja kulkee tietysti siinä miten ymmärrämme kasteen ja yleensä sakramentit.
Kirkkoisien tulkinnassa on usein se ongelma, että he kirjoittivat erilaisesta teologis-käsitteellisestä ja kulttuurisesta viitekehyksestä käsin kuin kukaan meistä. Totesin tämän, kun luin kirkkoisä Tertullianuksen kirjan kasteesta. Olennaisia kysymyksiä pelastusopin kannalta ovat myös syntikäsitys ja armo-oppi. Ei nyt suoralta kädeltä tuomita Tertullianusta, Origenesta kuin Augustinustakaan vaan pidetään se hyvä, mitä Jumala on kristikunnalle antanut heidän kauttaan. Ja pidetään kiinni myös siitä, että oppi kaikkien pelastumisesta ei ole Raamatun eikä oikein uskovan kirkon käsitys.