”Kaikki pääsevät taivaaseen” kirjan kirjoittaja, pastori Antti Kylliäinen on aivan oikein huomauttanut, ettei Jumalan oikeudenmukaisuutta ja armollisuutta voi loppujen lopuksi sovittaa yhteen. Jos joku on syyllinen, oikeudenmukaisuus vaatii hänen rankaisemistaan, ja armahtaminen on sen vastakohta. Kristinuskon jumalakäsitykseen kuuluu kuitenkin sekä oikeudenmukaisuus että armollisuus.
”Oikeaoppinen” luterilainen teologia ratkaisee ongelman opilla sijaisrangaistuksesta, jossa Jumala rankaisee synnitöntä Kristusta muiden synneistä voidakseen sitten armahtaa ihmisiä. Synnittömän rankaiseminen ei kuitenkaan ole oikeudenmukaista, eikä armollisuuskaan oikein toteudu, kun puhdasoppisen luterilaisuuden Jumala ei lopulta armahdakaan suurta enemmistöä ihmiskunnasta. Helvettiin joutuvat edelleen kaikki ei-uskovat (ja väärin uskovat!), vaikka Kristus kuinka jo kerran kärsi heidänkin rangaistuksensa.
Kylliäinen valitsee helpon tien ja hylkää Jumalan oikeudenmukaisuuden. Hän valitsee puhtaan armollisen Jumalan, joka päästää kaikki taivaaseen. Tätä nynnyratkaisua ei kuitenkaan sovi hyväksyä. Miksi meissä on ylipäänsä oikeudentaju? Miksi Raamattu toistaa kerta toisensa jälkeen, että Jumala on oikeudenmukainen ja että hän tuomitsee kaikki heidän tekojensa mukaan? Kylliäinen heittää roskakoriin sietämättömän suuren osan inhimillisestä kokemuksesta ja jumalallisesta ilmoituksesta. Jännitteiset elementit ilmoituksessa on osattava ottaa tasapuolisesti huomioon. Valikointi on syntiä.
Ongelman ratkaisu
Kun kerran sekä luterilainen puhdasoppisuus että Kylliäisen universalismi on hylättävä, jää jäljelle vain karun totuuden kohtaaminen. Kun Raamattua lukee kokonaisuutena, ja kun sitä vertaa ihmiskokemukseen, on päädyttävä siihen johtopäätökseen, että kaikki joutuvat helvettiin. Ymmärrän, että tämän sanominen kuulostaa hullulta tai julmalta, mutta ei pidä pelätä uida vastavirtaan, kun kyse on totuudesta. Raamattu opettaa, että viimeisellä tuomiolla Kuolema ja Tuonela tyhjennetään tuliseen järveen (Ilm. 20:14). Tämä tarkoittaa kaikkia: ”Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomolle.” (Hepr. 9:27) Joku haluaa tietysti esittää vastalauseeksi, että Raamattuhan myös kertoo joidenkin pääsevän ikuiseen elämään, toisten taas joutuvan ikuiseen rangaistukseen (Matt. 25:46).
Katsotaanpa tarkemmin tuota Matteuksen kohtaa. Siinä kerrotaan, että ”vanhurskaat” pääsevät ikuiseen elämään, kun taas loput menevät ikuiseen rangaistukseen. Nyt täytyy muistaa Raamatun lukeminen kokonaisuutena: kuka on Raamatun mukaan vanhurskas? Paavali vastaa tähän selvästi: ”Ei ole yhtäkään vanhurskasta… ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan” (Room. 3:10-12).
Kyllä, Paavali julistaa Jumalan armahtavaisuutta, mutta tämä on ymmärrettävä oikein: Jumala antaa meille armonaikaa niin kauan kuin elämme, hän on hyvä ja kärsivällinen (Room. 2:4), hän on armollinen ”nyt meidän aikanamme” (Room. 3:26). Mitä viimeiseen tuomioon ja ikuisuuteen tulee, siihen mennessä olemme kartuttaneet Jumalan vihaa melko lailla, ja koska sisimmässämme emme tahdo kääntyä, tuomiomme on oikeudenmukainen (Room. 2:5-6).
Eikö tämä sitten tee kristinuskosta huonoa sanomaa sen sijaan, että se olisi hyvä sanoma eli evankeliumi? Jeesushan julisti hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta eikä huonoa sanomaa kaikkien kadotuksesta! Kyllä, mutta Kristuksessa Jumalan valtakunta on täällä keskellämme (esim. Luuk. 11:20, 17:21) – mitään ei luvata taivaaseen pääsemisestä kuoleman jälkeen.
Taivaaseen pääseminen on yksinkertaisesti mahdottomuus, koska taivaaseen ei Jumalan ilmoituksen mukaan päästetä mitään epäpuhdasta (Ilm. 21:27). Kyllä, Kristuksessa saamme pukeutua vanhurskauteen ja maanpäällisessä elämässämme Henki voi vaikuttaa hyviäkin hedelmiä, mutta silti tuomiopäivänä Jumalan oikeudenmukaisuuden edessä olemme vain saastaa, koko vanhurskautemme on vain ”tahrainen riepu” (Jes. 64:5).
Käytännön sovellus
Mitä tästä seuraa? Ennen kaikkea se, että meidän on käytettävä hyvin se aika, joka meillä on maan päällä jäljellä. Lopullinen kohtalo helvetissä on lopullista oikeudenmukaisuutta, se ei saa vähentää sitä totuutta, että vaivannäkömme ”ei ole turha Herrassa” (1. Kor. 15:58). Meidän on rakastettava lähimmäistämme niin kauan kuin pystymme ja nautittava maanpäällisestä pelastuksestamme.
Viimeinen kysymys kuuluu tietysti, kuinka kauan voimme odottaa saavamme nauttia maanpäällisestä pelastuksesta ennen tuomiopäivää. Raamatun elävä sana antaa onneksi tähänkin vastauksen. Ilmestyskirja kertoo, että pelastuksen aika kestää 1000 vuotaa, ennen kuin on tulijärvirangaistuksen vuoro (Ilm. 20:6-10). Voimme tämän ja muutaman muun vihjeen perusteella laskea tuomiopäivän päivämäärän. Raamattu nimittäin sanoo: ”juuri nyt on pelastuksen päivä” (2. Kor. 6:4). Jos juuri nyt, juuri tänään eli 1.4.2013 on pelastuksen päivä, voimme arvioida, että viimeisen tuomion päivämäärä koittaa tasan 1000 vuoden päästä eli 1.4.3013. Ainoastaan sitä Raamattu ei kerro, ehtiikö tuolloin kukaan juoda kuravettä, mutta se lienee vähemmän olennainen sivuseikka.
”sovitusteorioita on useita, ja Luther muokkasi Anselmin teoriaa niin, että Kristus itse tulee Jumalan vihan kohteeksi ja rangaistuksi. Tältä osin lut.oppi ei ole yhteistä katolista uskoa.”
Koetin löytää netistä
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anselm_Canterburylainen
tuota mainitsemaasi eroa, mutta en löytänyt. Mielestäni tuo näkemys sovituksesta oli ihan ”luterilainen”. Miten katolilainen sovitusoppi eroaa tässä kohtaa luterilaisesta? Olisi kiinnostavaa tietää.
Emil,
Luther oli kyllä sekä syvästi traditiossa elävä katolinen, mutta sellaisena myös luova ja dogmaa eteenpäin kuljettava teologi. Jos Kirkko ei olisi reformaation seurauksena revennyt, vaan sen sijaan kokonaisuutena uudistunut, pitäisit minun laillani Lutheria vanhurskauttamisopin katolisena opettajana ja kirkastajana siinä alituisessa prosessissa, jossa kerta kaikkiaan annettua oppia avataan Raamatun ilmoituksena aina uudelleen ja uudelleen uusina aikoina ja uusissa tilanteissa.
Nyt pyytäisin, että avaisit hiukan lisää esittämääsi ajatustasi Lutherin ja ”katolisen” vanhurskauttamisopin diskrepanssista, johon en – oppimaton teologi kun olen – vielä tuossa muodossa ole koskaan ennen törmännyt.
Jari ja Martti, Anselmin ja Lutherin ero on ihan tunnettu juttu, nopeasti googlaamalla löysin piispa Jari Jolkkosen artikkelista:
”Anselmin mukaan Jumalan pyhyys ja universaali oikeusjärjestys
edellyttävät, että pahoja tekoja ei voi antaa anteeksi ilman asianmukaista kompensaatiota. Ihmisen
synnit aiheuttavat kuitenkin velan, jota ihminen ei itse pysty maksamaan. Anselmin mukaan Kristus lunastaa ihmiskunnan täyttämällä lain ja olemalla kuuliainen – eikä kärsimällä sijaisrangaistuksen, kuten Anselmia joskus virheellisesti tulkitaan.”
http://jarijolkkonen.fi/wp-content/uploads/2011/10/Synti_ja_sovitus_TA2007.pdf
Itse joskus fundamentalistisempina aikoinani kirjoitin tällaisen tekstin sijaisrangaistusteorian proof teksteistä ja niiden tulkintamahdollisuuksista:
http://hyviauutisia.net/2007/04/13/lisaa-sovituksesta/
Samoin jotain asiasta kirjassani Katolinen Paavali. Mutta nyt minulla ei ole mitään intoa lähteä korostamaan eroja tässä asiassa tai väittelemään oikeasta tulkinnasta, eikä puolustamaan Anselmia sellaisenaan (Ratzinger on oikein kiinnittänyt huomiota A:n heikkouksiin). Tässä kontekstissa halusin vain tehdä tiettäväksi tällaisen eron olemassaolon, koska se selittää, miksi saatoin etäisyyttä ottaen hylätä nimenomaan luterilaisen version sovitusopista aprilliartikkelissani.
p.s. tuon sovitusartikkelini lopussa on vielä jatkokeskustelua lut.pastorin kanssa.
Anselmia on kovastikin kritisoitu. En ole koskaan ajatellut, että hänen sovitusopin selityksensä olisi sellaisenaan tyhjentävä ”katolinen oppi” enkä ole pitänyt sitä lopullisesti tyhjentävänä totuutena.
Ajatteletko siis, että Lutherin ”Christus maximus peccator” tai Johann Gerhardin vastaavansuuntaiset luonnehdinnat olisivat se kohta, jossa luterilaisuus eroaa roomalaiskatolisesta sovitusteoriasta?
(Mielenkiintoista omasta näkökulmastani katsoen on oma tietämättömyyteni: olen kirjoittanut vuosia siihen uhraten varsin hyväksi arvioidun dogmaattisen väitöskirjan klassisesta luterilaisuudesta ja tehnyt sen tietoisesti myös ekumeenisessa kontekstissa. Ensimmäistä kertaa kuitenkin vasta nyt törmään tällaiseen diskrepanssiin, johon viittaat. Voi minua.)
Ja lienee turha sanoakaan, että olen mitä syvimmin vakuuttunut juuri lutherilaisessa linjassa ilmaistusta kristillisestä sovitusopista. Näen sen kaikin tavoin hyvin perusteltuna. En näe mitään syytä kokea itseäni luterilaisena ”altavastaajaksi” tässä asiassa.
Sen tähden suren sitä uutta juopaa, joka näin näyttää syntyvän minun ja roomalaiskatolisen kirkon teologian välille – niin mielelläni kuin sitä lähestyisinkin.
Jatkan vielä:
luterilaisessa sovitusopissa korostetaan kumpaakin eli sekä lain täyttämistä että rangaistukseen suostumista puhuen ”aktiivisesta tottelevaisuudesta” (oboedientia activa) ja ”passiivisesta tottelevaisuudesta” (oboedientia passiva). Jälkimmäinen on se, mistä Jolkkonen puhuu ”rangaistuksena”, ensinmainittu se, josta hän puhuu ”lain täyttävänä kuuliaisuutena”.
Maksettu on
velkani mun
Ylistys olkoon
Ristiinnaulitun
Martti, joo toi peccator-juttu se kai lienee se ongelma. Tosin kai katolisessa sovitusteologiassakin on liikkumavaraa, Balthasarilla on kai jotain sentyyppistä että Kristus kärsi helvetin tuskat tai rangaistuksen tms. Olen juuri lukemassa Jaroslav Pelikanin dogmihistoriaa vol. 4 ja siinä Lutherin yhteydessä käsitellään juuri tätä Anselm-Luther-luterilaisuus-asetelmaa.