Helvetti on olemassa mahdollisuutena, koska vapaa tahto on olemassa. Mutta koska luotamme Jumalan ehtymättömän rakkauden vetovoimaan, uskallamme toivoa – ei sen enempää – että lopussa huomaamme ettei helvetissä ole ketään.
Kallistos Waren edustama toiveikas asenne on yhä yleisempi ortodoksisessa teologiassa.
Puhe ikuisesta piinahelvetistä on vähenemässä. ”Ikuista helvettiä ei voida avoimesti hylätä, mutta se voidaan unohtaa kuoliaaksi”, on arvioitu.
Ilmiö on ilmeinen myös ortodoksisessa kirkossa.
Itse helvetti ei kylläkään ole häviämässä, mutta nykyään sen toivotaan vähitellen tyhjenevän. Toki opetusta ikuisesta kidutuksesta yhä esiintyy.
Opetus helvetistä on muuttunut yhä enemmän kiirastulimaiseksi, parantavalla poltteella, kuten jo Sergei Bulgakov olisi halunnut 1900-luvun alkupuolella.
Tyhjenevän helvetin toivosta Andrew Louth käyttää ilmaisua “vakaumukseksi tullut toivo”.
Anthony Bloom totesi sen olevan “toivonvarmuus”, vaikkakin hän korostaa, ettei kyse ole “uskonvarmuudesta”. Itse asiassa hän kertoi olevansa ”intohimoisesti varma” kaikkien pelastumisesta, sillä se olisi ilosanoman kokonaisnäyn mukainen.
David Bentley Hart sen sijaan hylkää suorasanaisesti opetuksen ikuisesta helvetistä.
Vanhemmissa uskonopeissa helvetin ikuisuus ja piina olivat varmoja totuuksia.
Ihmiset ovat yhden sellaisen mukaan helvetissä ”Jumalan vihan ja tuomion alaisina”. Heidän “kärsimyksensä ovat erittäin kiduttavat” ja ”tila tulee olemaan sietämätön”.
Syyt tälle muutokselle varmasti monet. Taustalla ovat kaiken muun lisäksi muinaiset perustavanlaatuiset uskonkysymykset.
”Jos elämä on ikuinen, ei kuolema voi millään olla”, kiteytti jo Origenes.
Kallistos Waren lainaus on kirjasta Sisäinen valtakunta. Arvio on Kari Kuulan kirjassa Helvetin historia. Sergei Bulgakovin huomio on kirjasta The Orthodox Church. Andrew Louthin ilmaisu on kirjasta Introducing Eastern Orthodox Theology. Anthony Bloomin sanat löytyvät kirjasta Churchianity vs Christianity. David Bentley Hartin ajatuksiin voi tutstua kirja-arvostelussa Jumala tahtoo, että kaikki pelastuvat. Vanhan uskonopin lainaukset ovat Nikolai Malinovskin kirjasta Ortodoksinen dogmaattinen jumaluusoppi. Origeneksen huomio on Ilaria Ramellin kirjasta A Larger Hope?
”Nyt olisi tärkeää kuulla miten Ismo ymmärrät luterilaisen predestinaatio opin? Tarkoittaako se sinulle, sitä, että Jumala on valinnut vain tietyt ihmiset ennen luomista, vai sitä, että Kristuksessa kaikki ihmiset on valittu?” Sami
Kristus on koko maailman syntien sovitus, eli kaikille. Evankeliumissa on Jumalan voima, ei ihmisessä. Miksi Sana ei vaikuta kaikissa ihmisissä uskoa? En tiedä, mutta sen tiedän, että valinta on Armosta, koska Usko syntyy ihmiseen Jumalan Sanan voimasta, jos on syntyäkseen. Jos ihminen ei usko Jumalaan, niin kuinka olisi mahdollista, että ihminen saisi uskon, jollei Jumala puutu asiaan? Jeesus vahvistaa, että usko on Jumalan teko. (Joh.6:29) Usko tulee kuulemisesta, mutta kuitenkaan kaikki eivät usko. Miksi kaikki eivät usko? Osaatko Sami vastata tuohon?
Paavali puhuu Armo valinnasta, joka sulkee kaiken ihmisen oman operoinnin pois, koska muuten pelastus ei olisi enää Armosta, vaan teoista. ”Mutta jos valinta on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo.”
Predestinaatiosta on kirjoitettu paljon ja sen tiimoilta tyydyn siihen, että Jumala tuntee omansa ja tietää mitä tekee, minulla ei ole valtaa jättää ketään pelastuksen ulkopuolelle, vaan julistan Kristusta kaikille. Jos kaikki ihmiset pelastuvat, niin minulle se sopii, jos Jumala niin päättää. Tyydyn siihen mitä on kirjoitettu: Joka uskoo sillä on iankaikkinen elämä. Niistä, jotka eivät usko, en osaa sanoa mitään, ei ole minun vallassani.
”Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään.”
Jumalan pelastamaksi tullaan yksin Kristuksen kautta, Jumalan Pojan Evankeliumin mukaan. Jumala siis vaikuttaa ihmisessä uskon. Miksi ei kaikissa vaikuta? En tiedä ja tämän kysymyksen edessä voin olla vain hiljaa.
Kiitos Ismo vastauksesta. Valitettavasti, et käsitellyt luterilaista predestinaatio oppia ollenkaan. Tässä suhteessa vastauksesi on puutteellinen.
Sen sijaan käsittelet yleistä Jlan.pelastustahtoa. Lisäksi kerrot omia ajatuksiasi pelastuksen saavuttamisesta, yleisen julistuksen kautta.
Kysyt myös miksi kaikki eivät pelastu, et osaa siihen vastata. Siihen on tietysti vaikea vastata jos lähtökohta on se, että ihminen ei voi tehdä mitään ja hän on täysin turmeltunut.
”Kosti Vasumäki 07.02.2021 21:10
Olen samaa mieltä Raulin kanssa siinä, “ettei kadotukseen ole myyty ennakkoon lippuja…”
Kosti, minäkin olen tuota mieltä. Tästä olemme siis samaa mieltä.
Loput onkin sitten niitä turhia Raamatun kohtia.
”Rauli Toivonen 07.02.2021 21:12
Sami. Keskustelumme keskiössä on kadotuksen katoamiseen liittyen kadotukseen katoaminen. Jos oikein ymmärsin, sinä suhtaudut kriittisesti sellaiseen opetukseen, että ”suurin osa ihmisistä ei pelastu”
Vastaus; Minä en tiedä paljonko niitä on. Minä suhtaudun kriittisesti luterilaiseen armonvalitsemukseen.
”Kuten saatoit lukea, Jeesus on sitä mieltä, että ”harvat löytävät sen”, siis elämään johtavan kapean tien. Eikö tuo asiantuntijalausunto osoita, että ”suurin osa ihmisistä ei pelastu”? Oletko sinä eri mieltä?”
Vastaus; Jeesuksen kylvävertauksessa vain 25 % pelastui, se on jo aika paljon. Paremmin kuin Jehovan todistajilla, joilla luku on 144 000. Silti ihmiset haluavat monet elää ilman Jeesusta. Jeesuksen sana on siis totta.
”Miten tuo edellä mainittu Raamatun opetus sitten liittyy luterilaiseen predestinatioon, sitä en tiedä. Ehkä haluat valaista minua tässä kysymyksessä?”
Vastaus; Otit tämän itse esille, en tiedä miksi. Voit varmasti valaista minua.
Sami, hyvä asia lienee, että kaiketi voimme todeta yksimielisesti sen, ettei Jumala ole valinnut jo aikojen alusta tiettyjä ihmisiä kadotukseen, josta todistaa (2Kor5:19) ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan.” Eivätkö kaikki Raamatun jakeet sitten olekkaan ns. samanarvoisia, että voimme toiset hylätä, johon hieman viittaat – ”Loput onkin sitten niitä turhia Raamatun kohtia.” Tarkoitako kenties esim. seuraavaa. “Mutta jos valinta on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo (Ro11:6). Edelliseen perustuu myös valinta Jaakobin ja Eesaun välillä, ennenkuin kumpikaan oli ehtinyt tehdä hyvää tai pahaa. Mutta eihän tämä tarkoittanut sitä, että toinen olisi valittu ns. kadotukseen.
En ota tämän todisteeksi raamatunjakeita, kun vähän näyttää siltä, ettei Raamatun lainauksilla ole juurikaan merkitystä asian todistelun kannalta. Tosin olemme Raulin kanssa omasta mielestäni pysyneet asialliseen keskusteluun (hengessä, tekstit puhukoot puolestaan), vaikka johtopäätöksemme joistakin asioista ovatkin erilaisia. Vaikka Sami näytät hyväksyvän synnin himot, ”jopa vastasyntyneessä,” me emme kuitenkaan ole niin turmeltuneita, että me lopultakin synergiassa yhdessä Jumalan kanssa, voimme lopultakin itse valita Jumalan. Kysynpä vaan, olemmeko silloin armosta pelastetut, mikäli lopullinen valinta on meidän. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ”suhtaudut kriittisesti luterilaiseen armonvalitsemukseen.” Niin minäkin suhtaudun kriittisesti synergiaan ihmisen ja Jumalan välillä. Kun tuossa edellä käsittelimme ns. synnin ongelmaa, niin sinä selvästi syrjäytit Raamatun todistukset ja lopuksi aloit argumentoida Wikipedialla.
Kosti kirjoitat;
”me emme kuitenkaan ole niin turmeltuneita, että me lopultakin synergiassa yhdessä Jumalan kanssa, voimme lopultakin itse valita Jumalan. Kysynpä vaan, olemmeko silloin armosta pelastetut, mikäli lopullinen valinta on meidän. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että “suhtaudut kriittisesti luterilaiseen armonvalitsemukseen.”
Mikään kirkko ei opeta, ( käsittääkseni), että ihminen voisi valita Jumalan, ei edes suuret kirkot. Jumalan kuvaan kuuluu oleellisesti synergismi. Synergismi ja armosta pelastuminen eivät ole toisten vastakohtia, eivätkä ikinä ole olleet. Luterilaisessa teologiassa ihmisen tahto on perin pohjin turmeltunut ja riistänyt häneltä vapauden. Tästä johtuen synergismi on vaikea, lähes kirosana. Tämän takia armosta te olette pelastetut, tarkoittaa ihmisen osuuden mitätöintiä. Mitätöinti on laajamittainen, joka ulottuu ihmisen vapaudesta, pelastukseen, vanhurskauttamiseen ja pyhitykseen asti.
Luterilainen predestinaatio oppi on yksi vaikeimmista luterilaista opeista. Suhtaudun siihen kriittisesti, pidän sitä jopa vääränä, jonka vaikutus on arvaamaton koko teologiaan. Vanhat kirkot eivät tunteneet tämän tyyppistä oppia. 1500- luvulla ei ole voitu keksiä sellaista, merkittävää oppia, joka avaisi pelastusopin täysin uudella tavalla ja väittäisi koko kristikunnan olevan väärässä. > Näin juuri jehovan todistajat tosin tekevät.
Paavali kyllä tuntee varsin selkeästi tuon opin vapaasta tahdosta, ettei sitä ole, kun hän toteaa (Ro3:23) ”sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta,” josta loogisesti seuraa, kun ollaan vailla Jumalan kirkkautta, silloin kirkkautta ollaan vailla kokonaan eikä vain osittain. Kun kerran Raamattu (Gal3:22) ”on sulkenut kaikki synnin alle, että se, mikä luvattu oli, annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat,” niin kaikki ovat kieliopin mukaan – kaikki ovat synnin alla, eikä se siis merkitse vain muutamia eri kirkkokunnista. Mutta mitäpä minä näitä raamatunjakeita turhaan otan esille, kun niillä ei ole mielestäsi mitään merkitystä.
”Synergismi ja armosta pelastuminen eivät ole toisten vastakohtia, eivätkä ikinä ole olleet.” Kylläpä ne vaan ovat ja pahassa ristiriidassa ovatkin, kun pelastus on uskosta ja siksi se on armosta vaan ei teoista. Sekään ei ole varmaa, onko meillä vapaa tahto edes aivastaa tai olla aivastamatta!
Kosti, ko. Raamatun kohdissa ei tietysti lue sellaista mitä siihen luet. Ei synnin tekeminen poista vapaata tahtoa. Sinähän valitse aina synnin, et tee sitä välttämättömyyden pakosta kuten joku autopilotti.
Kaikki ovat tietysti syntisiä ja kärsivät kaaosvalloista. Luterilaisuudessa ajatellaan, että tekoja täytyy tehdä, koska sen kautta valitseminen vahvistuu. Teoilla on siis merkitystä pelastumisessa, ”heidän tulee pyrkiä (2 Piet. 1:10) ”tekemään kutsumisensa ja valitsemisensa lujaksi” ( Yksimielisyyden ohje)
Aivastaminen kuuluu ruumiin refleksiin jota tahto säätelee ja suuntaa.
”Kosti, ko. Raamatun kohdissa ei tietysti lue sellaista mitä siihen luet.” Aivan, niin arvelinkin, että niin arvelet. Mutta antaa olla.
No hyvä, minä sovellan tuon synnin itseeni, en kehenkään muuhun. Minä teen syntiä täysin syntiin langenneena välttämättömyyden pakosta enkä muuta voi, ellei Kristus itse uskon kautta armosta minua vapauta siitä. Ja vaikka vapauttaakin, synti edelleen tekee työtään minussa aivan kuten Paavali sanoo:
(Ro7:21-25) Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?
Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.”
Olenko siis itseni suhteen väärässä, vai puhuuko Paavali omiaan, ettei siinä lue sitä, mitä hän tuossa edellä kirjoittaa?
Kosti, roomalasikirje on kaikkien kristittyjen kokemus. Tahto sinulla on, se on oikein, niin pitääkin. Voiman saat Jumalalta. Sillä Jumalan valtakunta ei ole sanoissa vaan voimassa.
Nyt kun tunnet tämän synnin itsessäsi, sinä kristittynä vastustat sitä, joten välttämättömyyden pakosta et tee syntiä, vaan tahtolla aina suostut siihen. Joten sinun välttämättömyyden pakko on harhaa. Raamattu on täynnä paranneesejä jossa kysytään tahtoa.
Sami, no se on oikein, että minulla on tahto, jonka takia minä teen välttämättömyyden pakosta syntiä, enkä muuta voi, ellei Kristus itse uskon kautta armosta minua vapauta siitä. Äläkä nyt yritä tehdä minusta muuta kuin syntiin kykenevän Kristuksen ulkopuolella, kun Paavalikaan ei halua sitä. Minkä kautta muuten Jumalan voima välityy? Eikö Sanan ja sanojen kautta, vai kivien ja kantojenko kautta, jotka tosin myös luotiin alussa. Sinä yrität tunkea tuota kristillistä kilvoitusta tähän synnin tekemisen välttämättömyyden pakkoon, jolla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. En siis puhu kristillisestä kilvoituksesta, vaan synnin tekemisen välttämättömästä pakosta Kristuksen ulkopuolella.
Lars, kiitos pitkämielisyydestä kommenttejani kohtaan. Aiheen sivuun menivät osittain.
Kosti, Paavalin konteksti koskee kristittyjä, siitä paavali puhuu. Tuo on totta luterilaisen opin mukaan, hamppaitakin pestessä teen syntiä, jos olet Kristuksen ulkopuolella. Jumala tosin palkitsee nämä synnissä tehdyt teot. Paavalilla ei siis ole kysymys tästä tilasta. Mutta jos haluat tehdä syntiä pakosta kuka sitä voi estää. Pakkohan sinun on. Krisityt eivä tkuitenkaan toimi näin.
Aamen! 🙂
”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” Paavali
Tuo on myös minun kokemus.
En käytä mielelläni sanaa ”helvetti”, vaan puhun useimmiten mieluummin kadotuksesta. Perustelen sitä sillä, että sanaa ”helvetti” ei löydy Uudesta Testamentista. Sieltä löytyy kyllä Gehenna, Haades ja Tartaros. Siksi kadotus minun kielenkäytössäni. Koen itse yksinkertaisesti kadotuksen olevan sana, joka sopii paremmin ortodoksin suuhun – tämä vain minun mielipiteenä. Minun on helpompi ymmärtää kadotus osana kristillistä kilvoittelua, koska ortodoksisessa Kirkossa ei ole forenssista vanhurskauttamisoppia, vaan theosis eli jumaloituminen. En kuitenkaan vastusta helvetin käyttöä meidän kielialueellamme. Sille on hyvät perustelunsa, vaikka kreikan kielen kanssa tulee hieman ongelmia. Yhtä hankalaa on vääntää kreikasta vanhurskauttamisoppia, kieli ei vain taivu siihen täysin, eikä pidäkään, koska ensimmäiset kristityt käyttivät kreikankielistä Vanhaa testamenttia (Septuanginta), eikä heprean kielistä. Mutta lyhyesti helvetin ja kadotuksen ero ei tuota minulle päänvaivaa, koska olen lapsesta saakka kasvanut idän ja lännen kirkon piirissä, joten pystyn helposti ymmärtämään kummakin puolen perusteluita, vaikka pidänkin kreikkalaisia ja kreikan kieltä tässä ja ehkä hieman muissakin asioissa ylivoimaisina.
Rakastan Kallistos Waren toiveikasta asennetta. Ei se tunnu yhtään pahalta toivoa kaikkien ihmisten pelastusta, tai että kadotus olisi ”määräaikainen”, eikä ikuinen. Kristityn pitää olla toiveikas oman ja toisten ihmisen palastuksen suhteen. Sitä edellyttää rakkaus, nöyryys, katumus ja rukous. Jumala varmasti etsii kaikki mahdolliset syyt pelastaa jokainen ihminen.
Toisaalta rehellisesti sanottuna, en paljoakaan rasita päätäni sen pohtimisella, kuka pelastuu ja kuka ei. Kristityn pitää olla tietyissä asioissa todella herkkä ja herkkyyden hankkiminen kuuluu kilvoitteluun, mutta se ei saa muuttua vääränlaiseksi tunteiluksi, joka itsessään voi olla hyvinkin raskas himo (pathos) ja haitata siten kilvoittelua. Tietysti kristitty rukoilee kilvoittelunsa edistyessä vihamiehensäkin puolesta. Ei pitäisi itsestäänselvyyksiä koko ajan toistella. Se on todella paha tapa täällä Suomessa, mutta ymmärrettävää introvertissa kulttuurissa.
Lisäksi ortodoksinen pelastuskäsitys, eli jumaloituminen antaa minulle todella paljon mielenrauhaa toisten ihmisten pelastuksen suhteen. Minun ei siten onneksi tarvitse ottaa forenssisen vanhurskauttamisopin, mielestäni joskus suorastaan Jumalaa pilkkaavia päätelmiä todesta, koska vanhalla idän kristikunnalla on ihan toinen käsitys asiasta. Pieni lainaus eräästä kirjasta (Hieromonk Gregorios, Repentance and Confession, s. 7), niin saan selitettyä asian ehkä hieman helpommin.
”The Greek word for repentance, ”metanoia” (μετάνοια), means exactly a change (meta) of the mind or nous (noia). This is not expressed in the English word repentance which comes from the Latin penitentia, whence penance and penitence indicating the payment of a penalty.
Eli minun ei tarvitse välittää latinan kielen vaikutuksesta Uuten Testamenttiin, koska kreikan kieli. Latinan kieli monesti ilmaisee helposti asioita, joita ei kreikan kielestä löydy, eli tässä tapauksessa liian turhaa juridiikkaa ja rangaistusta. Väännän nyt rautalangasta aika paljonkin mutkia oikoen, koska harvoin olen nähnyt kenenkään ortodoksin täällä Suomessa selittävän jumaloitumista yhtä yksinkertaisesti kuin vaikkapa herätyskristityt täällä omaa pelastuskäsitystään.
Idän kirkon pelastuskäsityksen (theosis) mukaan ihminen, joka menee kadotukseen, itse kieltää Jumalan viimeisellä tuomiolla ja menee mieluummin kadotukseen kuin Jumalan luo.
Tämä on se hankalin seikka ehkä ymmärtää theosiksessa, vaikka se on muuten pelastukäsityksenä paljon helpompi sisäistää kuin vanhurskauttamisoppi kaikkine pienine nyanssineen. Ihminen voi toimia viimeisellä tuomiolla ihan samalla tavalla kuin Saatana langetessaan. Ylpeys voi estää katumasta niin pahasti, että on ”helpompi” olla erossa Jumalasta.
Eli mutkia oikoen nyt: Jos ihminen ei pidäJumalasta tässä elämässä tai tuntee Jumalaa kohtaan vastemielisyyttä täällä, niin viimeisellä tuomiolla ihminen tuntee samat asiat äärettömän voimakkaana (Koska Jumala on ääretön), siten Jumalan kadotustakin kauheampana, sillä on kauheaa Joutua elävän Jumalan käsiin (Kirje heprealaisille 10:31). Jos ihminen ei ole jumaloitunut riittävästi, eli tullut mahdollisimman paljon Kristuksen kaltaiseksi, vaan sen sijaan on saatanallistunut ja sielu on himoja täynnä, niin sellainen ihminen todennäköisesti kieltää Jumalan ihan itse viimeisellä tuomiolla. Jopa silloinkin kun Pyhä Kolminaisuus haluaisi armahtaa ko. ihmisen.
Ihmisellä kuoleman jälkeen ennen ylösnousemusruumista ei ole enää vapaata tahtoa. Tässä elämässä ihmisen vapaan tahdon varmistaa ruumis, joten ihminen voi katua. Langenneilla enkeleillä ei ole ruumista, joten langenneet enkelit eivät voi ilmeisesti koskaan katua lankeemustaan. Ihminen on vielä enkeliäkin suurempi olento, joten voi periaateessa langeta vielä syvemmälle kuin Saatana, ja tulla siten vielä saatanaakin pahemmaksi ja ylpeämmäksi.
Yksinkertaisesti ihminen, joka on saatanallistunut sielu täynnä monenlasia himoja, kokee Jumalan Pyhyyden ja Kirkkauden helvettiäkin pahempana kärsimyksenä, koska mikään Jumalaa vastustava ei voi kestää tuhoutumatta Hänen kasvojenja edessä.
On saatanallistuneen ihmisen helpompi mennä kadotukseen kuin palaa Jumalan kuluttavassa tulessa, joka on Rakkaus.
Helvetti sanana on minulle hieman sekava, koska mitään helvetin kauhuja ei voi verrata siihen, mitä on joutua ylpeänä elävän Jumalan käsiin, sä et voi edes piiloutua Häneltä! Siksi kadotus on minulle helpompi ymmärtää. Jees, oion hieman mutkia, koska pelastukseen vaikuttavat vielä muutkin asiat, kuten Kirkko, eukaristia, pyhät, rukous yms. Nämä ovat vain minun mielipiteitäni ja asioita, joita olen oppinut ja tulkinnut rakkaassa Kirkossani, joten luonnollisesti annan ortodoksisen Kirkon arvioida vähäisen teologisen ymmärrykseni oikeaksi tai vääräksi tarvittaessa, koska minä olen erehtyväinen ihminen, jota madot aikanaan syövät.
Se on kaiketi samantekevää, millä nimikkeellä sitä paikkaa kuvataan, jossa Jeesuksen mukaan vallitse ikuinen kidutus.
Täytyy minun ensiksi sanoa, että minua eivät tällaiset kielelliset oppiin liittyvät asiat paljoa häiritse, vaikka ne ovatkin mielenkiintoisia asioita välillä pohtia, ja tuskin nyt sentään ihan puhdasta ajan hukkaa.
Ei minua esim. haittaa lukea jatkossakin Raamattu 1992 käännöstä, vaikka suomeksi on nyt Uuden Testamentin osalta saatavilla huomattavasti tarkempi ja parempi käännös, eli UT2020. On ollutkin kiva pitkästä aikaa lukea suomeksi pyhää Raamattua. Teksti on jo niin tuttua, että osaan välttää suorat käännösvirheet Raamattu 1992 käännöksestä.
Totta kai 92 on käännetty luterilaisen kirkon oppia silmällä pitäen, hölmöä heidän olisi ollut edes toimia toisin.
Jostain kummasta syystä meillä Suomessa ortodoksit ovat olleet niin laiskoja, että eivät ole saaneet edes omaa suomenkielen käännöstä Pyhästä Raamatusta aikaan!
Ortodoksit käyttävät siis täällä Suomessa vuoden 1992 Raamatun käännöstä. En tiedä itkeäkö vai nauraa.
Onneksi voin aina Kirkossani Pyhästä Traditiosta tarkastaa pyhän Raamatun oikean tulkinnan oman kilvoittelussa edistymiseni mukaan.
Kuitenkin ortodoksina minun on aika helppoa olla, koska Kirkkoni on jo ratkaissut kauan sitten kaikki suuret opilliset kysymykset, eli oikea oppi on ollut kauan jo valmis. Pitäisi vain elää sen mukaan.
Asiaan,
Helvetillä ja kadotuksella on hieman erilaisia teologisia painotuksia, jo erilaiset pelastuskäsitykset eri kristittyjen välillä vaikuttavat tulkintaan.
Ongelma Vanhassa ja Uudessa Testamentissa on se, että niistä ei suoraan löydy sanaa ”helvetti”. Šeol, Haades, Tartaros ja Gehenna eivät vielä suoraan tarkoita helvettiä.
Sanat voisi kääntää jopa ihan vain tuonelaksi. Lisäksi kaikkien sanojen alkuperä on alkujaan pakanallinen. Joskin Šeol taitaa olla vielä tutkijoilla vääntönä kesken.
Voisi sanoa, että edellä mainitut paikat ja sanat ovat kristillistettyjä. Näin ovat Kirkko ja ensimmäiset kristityt nähneet hyväksi tehdä.
Ja Kreikan kieli on tietysti Jumalan valitsema kieli Uudelle liitolle. Toisaalta monet juutalaiset pitivät myöskin kreikankielistä Septuagintaa Vanhan testamentin lopullisena versiona.
Hyvä esimerkki tästä on apostoli Paavali, joka pääsääntöisesti itse käyttää Septuagintaa Uuden Testamentin kirjeissään.
Hän olikin fariseus ja fariseukset olivat opillisesti kaikkein lähinnä Jeesusta eri ryhmistä. Idän Kirkossa juurikin Septuaginta on se pyhä Vanha testamentti.
Kadotus on sen sijaan ihan jo puhdas juutalainen käsite, joka löytyy esim. Danielin ja Jesajan kirjoista.
Uudessa Testametissa kadotus käännetään sanoista apoleia (ἀπώλεια) ja olethros (ὄλεθρος), jotka tarkoittavat tuhota, tuhoa ja tuhoutumista.
Helvetillä ja kadotuksella on eroja teologiassa ja varsinkin eri kielialueilla. Se ei estä minua vielä käyttämästä tarpeen vaatiessa sanaa helvetti, sille on myös perustelunsa meidän kielialueellamme.
ortodoksina itse nojaudun kuitenkin oman Kirkkoni opetukseen tässä asiassa.
Toki helvetti tai kadotus suomen kielessä termeinä vielä tuskin muuttavat sitä tosiasiaa, että ero Jumalasta ei ole se tavoiteltavin vaihtoehto.
Se, mitä se käytännössä tarkoittaa, kuuluu jo ihan toiseen keskusteluun.
Erik Purhonen avasi kiitettävästi Idän Kirkon teologia ja sen perusteita, Kiitos.
Olen myös samaa mieltä, -92 käännös on huono.
Mitä tulee tuohon jumallistumiseen, niin se kyllä ihmisessä tapahtuu, mutta onko se synergiaa vai yksin Kristuksen vaikutusta ihmisessä? Tässä lienee suurin ero teologisessa katsomuksessa. Lutherin ajatus oli nimenomaan, joka nousee myös selkeästi Paavalin teologiasta, että Jumala yksin vaikuttaa ihmisessä uskon Lähettämänsä Sanan (Kristus) kautta ja edelleen tuon lahjoittamasa uskon kautta kaikki hyvät hedelmät. Joten ihminen on kuin maa, johon Hyvä Sanoma istutetaan ja se saa sitten aikaan kaiken mitä pyhitykseksi kutsutaan. Kirjoittaahan Hebrelaiskirjeen kirjoittaja:
”Sillä hänen, jonka tähden kaikki on ja jonka kautta kaikki on, sopi, saattaessaan paljon lapsia kirkkauteen, kärsimysten kautta tehdä heidän pelastuksensa päämies täydelliseksi. Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä. Sentähden hän ei häpeä kutsua heitä veljiksi,
kun hän sanoo: ”Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä”; ja taas: ”Minä panen uskallukseni häneen”; ja taas: ”Katso, minä ja lapset, jotka Jumala on minulle antanut!” Hebr.2:10-13 ja jatkaa toisaalla:
”Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.” Hebr.10:14
Kristuksen merkitys on uskon kautta saatava Vanhurskaus, Jumalan mielenmukainen
Uhri, jotta ihminen tulisi tuon uhrin kautta Pyhäksi Jumalan työn kautta. Näin ollen kaikki ihmisen parantelut ovat tarpeettomia, koska Lahjan antanut on puhdistanut ihmisen Uskon Sanalla. Ihminen siis tehdään pyhäksi Jumalan toimesta, Rakkauden kautta, jonka usko vaikuttaa.
Ihmistä ei siis hyödynnä tekemiset, vaikka olisivat kuinka hienoja ja puhtaita, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko. Tämä opetus on löydettävissä Raamatusta ja monet ovat sen löytäneet ja tulleet itse löydetyiksi.
Heh, täytyy myös sanoa, että Raamattu 33/38 on vain hieman -92 käännöstä parempi, eli parempaa odotellessa.
Itse luen useimmiten Athoksen Vatopedin luostarin koineen kreikaksi julkaisemaa Uutta Testamenttia. Psalmit varmaan seuraavaksi rakkaimmat.
Tosin UT2020 on ollut minulla nyt enemmän päivittäisessä käytössä uutuuden viehätyksensä vuoksi.
Tuota tuota, mistähän minä aloittaisisin?
Minulle on hyvin tuttua tuo protestanttinen saarnaaminen vanhusrkauttamisopista ja ikävä kyllä, syyllistyin siihen itsekin hieman nuorempana ilman parempaa tietoa.
Luterilaisuuden, lestadiolaisuuden ja vapaiden suuntien shibbolethit olivat omaa kielenkäyttöäni oman sukuni ja kaveripiirini kautta.
Tunnen kyllä pelastukäsitysten erot paitsi järjellä, niin myös tunnepuolella, olen ne itse elännyt. Harmi vain että harva protestanteista täällä Suomessa tuntee kristikunnan vanhinta käsitystä asiasta.
Sääli, koska theosis yhdistää sopusointuisesti yhden termin alle kaikki Pyhän Raamatun, Pyhän Tradition ja Kirkon opetukset pelastuksesta.
Tässä olisi meidän paikalliskirkolla hieman korjatttavaa esim. kirjan muodossa.
Sitä en tosin ymmärrä, että miten lainaamasi kohdat Heprealaikirjeestä kumoavat theosiksen, koska koko kirje puhuu juurikin jumaloitumisesta. Ei se tee edes tyhjäksi roomalaiskatolista opetusta pelastuksesta.
Minulle on kyllä hyvin tuttua Roomalais- ja Heprealaiskirjeiden käyttö moiseen, sanoisinko paasaamiseen, olenhan ollut itsekin protestantti. Tosin siinä oli kieltämättä hetken huvinsa löydä Raamatulla toisia päähän, jotain hyvin pirullista ja saatanallista nautintoa.
Pyhällä Raamatulla paasaaminen tuskin vakuuttaa ortodokseja, sillä (lainaan nyt kuuluisaa Kirkkoni kliseetä, heh!) Pyhä Raamattu on Kirkon kirja Kirkon tarpeesta, eikä se ole uskon ylin ohjenuora, vaan Kirkko kokonaisuudessaan.
Tässä tapauksessa Kirkko on ortodoksinen Kirkko, jonka virallinen nimi on ”Yksi Pyhä Katolinen ja Apostolinen Kirkko”. Sen uskoa sanotaan ortodoksiseksi – rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Kirkko on aina Pyhää Raamattua ja Pyhää traditiota korkeampi auktoriteetti, Sillä Kirkon pää on itse Kristus. Pyhä Raamattu on kyllä Pyhän Hengen inspiroima kirjakokoelma, mutta vain siinä mielessä, miten paljon sen tekstien
kirjoittajat itse olivat jumaloituneet, eli tulleet osallisiksi jumalallisesta luonnosta. Pyhän Raamatun kaikki tekstit eivät ole siis samanarvoisia keskenään. Pyhällä Raamatulla on oma tärkeä paikkansa Kirkon elämässä, mutta siitä irroitettuna, siitä
tulee harhaoppien ja eksytysten lähde, epäjumala, jossa luotu ja luomaton sekoitetaan Jumalaa pilkkaavalla tavalla. Sille on erittäin hyvät teologiset syyt, miksi Kristus itse ei kirjoittanut pyhiä tekstejä, ollen näin todella harvinainen
poikkeus suurten uskontojen perustajista.
vanhurskauttamisopista vähän, tai muutama asia siitä näin pikaisesti.
Idän Kirkossa ei ole sellaista käsitettä kuin pelastusvarmuus, ortodoksi siis ei tiedä pelastuuko vai ei. Se selviää vasta viimeisellä tuomiolla. Minä tiedän että monet, varsinkin vapaiden suuntien edustajat menevät tästä usein hämmennyksiin.
Mutta monelle näyttää tulevan myös yllätyksenä, että ei myöskään luterilaiseen oppiin kuulu pelastusvarmuutta.
Myös luterilaiseen uskoon kuului kilvoittelu paljon suuremmassa määrin ennen herätysliikkeiden syntyä, esim. paasto oli luterilaisuudessa iso asia vielä 1850-luvulle tultaessa. Näin ovat yliopistolla luterilaiset teologian ystäväni minua opettaneet.
Ortodokseilla pelastusvarmuuden puute ei yleensä aiheuta epätoivoa, koska Kirkolla on lääkkeet sen hoitoon, joista katumuksen mysteerio on yksi. Periaate on seuraava: Pidä mielesi helvetissä, äläkä vaivu epätoivoon.
Kirkon elämantavassa ja henkilökohtaisessa kilvoitteluelämässä käydään läpi jatkuvasti rukouksessa katumuksen kaikki muodot eli katanyksis, penthos, eksagorensis ja lopulta toivottavasti metanoia.
Kirkossa pyritään sellaiseen katumuksen laatuun, että epätoivolle ei jää sijaa. Epätoivo on himo, joka voi muuttua hyvin raskaaksi synniksi Jumalaa vastaan. Ja sen vastapainoa on iloinen surumielisyys, jonka katumus kaikissa muodoissaan saa aikaan,
eli niin kauan kun kadut ja rukoilet, ei ole mahdollista olla epätoivoinen. Ja jos alkaa tuntea epätoivoa, silloin on mentävä rippi-isänsä juttusille ja katumuksen mysteeriolle, ja sen jälkeen ehtoolliselle. Ilmiö ja sen syyt ovat äärimmäisen mielenkiitoisia, miksi epätoivoa tai suoranaista helvetin pelkoa tapaa harvoin ortodoksien keskuudessa. Itsekin olin enmmän ahdistuneempi protestanttina kuin ortodoksina.
Idän Kirkossa ei ole perisyntioppia, koska Jumala ei rankaise ihmisiä toisten ihmisten synneistä. Eikä Jumalan kuva ihmisessä voi olla täysin tuhoutunut, koska se viittaisi siihen, että itse Pyhässä Jumalassa on jotain, mitä voi tuhota.
Se tarkoittaisi sitä, että Jumala ei olisi silloin kaikkivaltias. Silloin olisi parempi jo kääntyä juutalaiseksi. Koska Kristinusko ei voisi olla silloin totta. Ihminen on kyllä idän Kirkon mukaan syntiinlangennut ja se koskee ihmisen luontoa (fysis), ja Jumalan kuva on sen seurauksena
ihmisessä hämärtynyt, muttei tuhoutunut edellä mainitusta syystä mm.
Pyhässä Raamatussa ei ole myöskään sanaa ”vanhurskaus”. Kreikan dikaiosyne (δικαιοσύνη) käännettiin ennen vanhurskaudeksi, mutta UT2020 kääntää sen nykyisin oikein, eli ”oikeudenmukaisuudeksi”. Tai ainakin sinne päin, koska Suomen ortodoksinen kirkko ei ole määritellyt vielä sen oikeaa suomennosta kotimaamme kirkollisessa käytössä – Raamatun käännöstä odotellessa…
Itse asiassa edes ”oikeudenmukaisuus” ei ole ihan oikea käännös, koska kyseessä on erisnimi. Dikaiosyne on muinaisen kreikkalaisen antiikin mytologian jumalatar, tarkemmin daimoni, eli demoni! Täytyy sanoa, ettei apostoli Paavalin päätä hätkäyttänyt käyttää opetuksessaan pakanallista demonia näin tärkeässä asiassa kuin pelastus. Vastaus löytyy tietenkin antiikin mytologiasta, joka oli aikalaisilleen tuttu. Dikaiosynella oli synerginen suhde toisen jumalattaren eli Dikan kanssa. Kannattaa tutustua tarinaan, niin kaikki avautuu. Tämä kaikki siksi, että apostoli Paavali haluaa opettaa pointin, eli synergian pelastuksessa.
Näin vielä lopuksi. Ortodoksit eivät oikein täällä Suomessa aina ymmärrä tätä saarnaa forenssisesta vanhurskauttamisopista, koska heidän uskonsa jäsentyy eri tavalla. Ja hyvä niin, ei heidän tarvitse tietää asiaa, jota ei Pyhä Raamattu, eikä edes suurin osa kristikunnasta opeta.
Heillä on huomattavasti selkeämpi oppi asiasta, joka ei aiheuta ristiriitoja kristinuskon historian kanssa. He olivat kauan ennen protestantteja olemassa ja ovat vielä kauan heidän jälkeensäkin täällä.
Minulla on hieman kiireitä nyt vkloppuna, joten en ehdi luultavasti ennen sunnuntaita käydä tarkastamassa tätä blogia. Käyn sitten kun taas ehdin olla tietokoneella hieman pidempään. Kännyllä tämä on vähän turhan työlästä. Ystävällisesti, Erik
Kiitos kommenteista. Yli 170 jo tullut. Yllättävän paljon. Itse olen hyvin lyhyesti pohtinut jumaloitumista täällä.
Erik, mielenkiintoisia näkemyksiä. Tarkistin muuten ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvoston 2010 Septuagintan käännöksen Psalmeista sanan δικαιοσύνη, esiintyykö se merkityksessä vanhurskas. (Ps7:12): ”Jumala on tuomari, vanhurskas ja voimakas ja pitkämielinen, hän ei langeta vihaansa joka päivä” En tässä yhteydessä käynyt läpi noita muita kohtia, joissa tuo sana vanhurskas esiintyy.
Toteat, että ”Dikaiosyne” on kreikkalainen mytologian jumalatar, tarkemmin ”daimoni, eli demoni.” Tämä oli minulle uusi tuttavuus, kuten sekin, että Paavali on käyttänyt ”demonia” opetuksessaan. Viittaat Paavalin opetuksessa synergiaan toteamalla, Dicaeosyne was the personified spirit daimon. She was closely related to Dika. No miksei, vanhurskas ja oikeus synergiassa samassa persoonassa. Iustitia evangelica on tietenkin eriasia kuin iustitia civilis, johon voidaan soveltaa hyvettä, jota taas ei voida soveltaa edelliseen vanhurskauttamiseen kuuluvana asiana. Olen eri mieltä tuosta Raamatusta löytyvästä sanasta vanhurskaus, joka ilmenee mm. (1Mo15:6) Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi. Lisäksi Ro4:3, Gal3:6, ja Jaak2:23 todistavat tästä.
צדק ṣdq-sanue, jonka Paavali juutalaisena fariseuksena on varmuudella tuntenut, liittyy heprealaisessa Raamatussa läheisesti Jumalan ja maailman väliseen yhteyteen. Näinollen se tarkoittaa sitä vanhurskautta, jonka Jumala antaa armosta, joka uskolla omistetaan. Toisin sanoen, kyllä Paavali tiesi, minkä pohjalta hän evankeliumia Kristuksesta julisti. Nimenomaan tuon hebrealaisen ṣdq-sanueen pohjalta. Lisäksi pelastusvarmuus luterilaisessa kontekstissa liittyy oleellisena osana tuohon uskonvanhurskauteen, joka ei ole pelkkää uskomista, vaan se ilmenee myös näkemisenä, silloin kun Jumala katsoo sen aiheelliseksi. Sinulla lienee siten väärää tietoa siitä, ettei pelastusvarmuus kuulu luterilaiseen kirkkoon. Forenssinen vanhurskauttamisoppi ei ole tietenkään pelkästään forenssinen, että se olisi pelkästään taivaan foorumilla julistettu synninpäästö. Siihen liittyy oleellisena osana uskossa läsnäoleva Kristus. Luterilaiseen uskoon myös kuuluu edelleen kilvoittelu, kuten myös uskoa seuraava risti. Kilvoitelu on siten kilvoitusta uskossa ristin alla. Lienee myös niin, että ristin alla kilvoitteleminen ei ole vieras asia myöskään ort.kirkossa, kun katsoo historiaa hieman taaksepäin.
Katumuksesta sen verran, että luterilaisuudessa se tarkoittaa sitä, että vanhurskauttaminen tosin seuraa katumusta, mutta ei niin, että se oli katumisen vaan armon aikaansaannos. Katumus ei ole vanhurskauttamisen vaikuttava syy (causa efficiens), vaan armo.
Toteat, ettei ”Jumalan kuva ihmisessä voi olla täysin tuhoutunut, koska se viittaisi siihen, että itse Pyhässä Jumalassa on jotain, mitä voi tuhota.” Edellisen lauseen logiikka ei minulle oikein aukene. Tai aukenee siten, että Jumalassa ei ole, eikä voi olla mitään pahuutta, mutta ihmisen pahuudesta olet selvästi epävarma?
Pieneksi lopuksi totean tuosta ns. ”jumaloitumisesta/jumallalisesta” luonnosta, että se tunnetaan tietyllä tavalla myös luterilaisuudessa. Viitaan tässä tuhon (2Piet.1)
Se, kuka on olemassa ja kenenkä jälkeen katson varsin epäoleelliseksi asiaksi.
Kosti Vasumäki13.02.2021 21:06 Kirjoitti;
”Sinulla lienee siten väärää tietoa siitä, ettei pelastusvarmuus kuulu luterilaiseen kirkkoon. Forenssinen vanhurskauttamisoppi ei ole tietenkään pelkästään forenssinen, että se olisi pelkästään taivaan foorumilla julistettu synninpäästö. Siihen liittyy oleellisena osana uskossa läsnäoleva Kristus. Luterilaiseen uskoon myös kuuluu edelleen kilvoittelu, kuten myös uskoa seuraava risti. Kilvoitelu on siten kilvoitusta uskossa ristin alla. Lienee myös niin, että ristin alla kilvoitteleminen ei ole vieras asia myöskään ort.kirkossa, kun katsoo historiaa hieman taaksepäin.”
Kostille muutama huomio; Luterilainen pelastusvarmuus? Mitä se on? Ei luterilaisuudessa tosi-asiallisesti ole mitään pelastusvarmuutta.
Forenssinen taivaan foorumillaä on ihan klassinen luterilainen näkemys vanhurskauttamisesta. Kosti ilmeisesti viittaat tässä luther tutkimukseen joka on kyseenalaistanut tämän taivaan tori tapahtuman. Olen tästä samaa mieltä, Kristus on uskossa läsnä.
Luterilaine kilvoittelu löytyy parhaimmillaan Johan Gerhardin kirjasta uskon pyhä salaisuus. Kaiken kaikkiaan luterilaisuudessa kilvoittelu on ongelmallinen. Klassinen Pieperin dogmatiikka sanoo, että pyhitys ja hyvät teot eivät ole välttämättömiä autuuteen. Raamatun opetus on toinen. Miten Kosti tämän näet?
Sami, tuoko on sinun argumenttisi luterilaisesta pelastusvarmuudesta, että kun sitä ei ole, niin sitä ei ole. Huomaat, ettei tälläinen argumentointi johda mihinkään. Tuo on pelkästään sinun mielipiteesi.
Aabraham on hyvä esimerkki pelastusvarmuudesta, jonka hän sai uskon kautta armosta, josta hän tuli valituksi. Uskon kautta saatu pelastusvarmuus ei ole kuitenkaan vankkumaton tila, joka on ihmisen sisimmässä kuin vesi pullossa. Joka tapauksessa teot eivät vanhurskauta, vaan usko, sen sanoo Paavali selvästi. Uskon kautta Jumala ilmestyy paitsi sanassa, niin erityisesti ristin alla näkyvänä läsnäolona, silloin kun Hän katsoo sen aiheelliseksi uskon vahvistamisen kannalta. Siis aivan samalla tavalla kuin Mooses sai nähdä Herran takaapäin. Luterilaisuudessa on siten pelastusvarmuus ja se on siinä läsnä yhtä varmasti, kuin Jumala on läsnä sanassa.
Mutta joo, puhelimen kautta on hankala keskustella. Katsotaan myöhemmin.
Terve taas!
Pahoitteluni, kun ehdin vasta nyt vastailemaan. Turhan tiukat aikataulut minulla. Voi olla, että vasta ensi viikonloppuna jälleen ehdin täällä
pyörähtämään. Alkavalla viikolla pitäisi minun rakentaa lämmityskattila ja lätkäistä ilmalämpöpumput seinille. Paastokin on päällä, jolla on omat seurauksensa aikatauluihini.
Mutta yritän käydä täällä säännöllisen epäsäännöllisesti.
Teenkin aluksi muutaman pelisäännön selväksi. Olin tosi iloinen, että löysin isä Larsin täältä, pidän hänen tyylistään. En oikein tykännyt seurata Seurakuntalaista, se ei ole julkaisu minunlaisille ihmisille. Pidän enemmän Kotimaa lehdestä, jota olen lukenut jo lapsesta saakka. Lisäksi tässä julkaisussa on säännöllisesti juttuja ortodoksisesta Kirkosta.
Tarkoitukseni on jutella savolaisena lyhyesti uskosta ortodoksina, eikä käydä täällä pitkiä teologisia vääntöjä. Niitä on mukavempi käydä muissa ihan erinäköisissä piireisssä.
Eikä minulla ole haluja jatkuvasti kirjoitella vapaa-ajallani esseitä. En jaksa olla jatkuvasti kävelevä dogmatiikan tietoteos. Pidän mystiikasta enemmän. Uskosta pääsee harvoin juttelemaan käytännössä kristittyjen kesken. Mutta, muistan
kuinka hankalaa ja suorastaan mahdotonta oli protestanttina jutella käytännön uskosta herätysliikeväen ja luterilaisten seurassa. Elämä oli lähinnä ennalta hyväksyttyjen shibbolethien toistelua. Täytyy kyllä sanoa reiluuden vuoksi, että ei se yhtään helpompaa ollut vapaasuuntalaistenkaan seurassa.
Se ei vain ole protestanttien juttu ymmärrettävistä syistä. Oppi estää sen. Kyse oli siitä, miten olet kristitty olematta kristitty. Miten saat kaiken maailmasta olevan, ilman että tarvitsee seurata Kristuksen esimerkkiä, miten oikeutat pelkosi! Katolilaiset ja ortodoksit ovat olleet elämässäni kultaakin arvokkaampi poikkeus.
Toisaalta en ole nähnyt kovinkaan monen suomalaisen ortodoksin juttelevan palstoilla. Heissä on vähän samaa kuin lestadiolaisilla, vaikea löytää foorumeilta! Siihen on kyllä syynsä, ja kilvoittelu kummallakin ryhmällä yhtenä syynä.
Menen asiaan:
Kyseistä julkaisua (Psalmit Septuagintan mukaan) pidetään yleisesti paikalliskirkossamme epäonnistuneena käännöksenä. Laitan alle pari asiaa valaisevaa linkkiä:
http://ortodoksia.fi/ojs/index.php/ortodoksia/article/view/29/78
Kirjoittajasta tässä enemmän:
https://uefconnect.uef.fi/henkilo/damaskinos.olkinuora/
Voisi sanoa, että Suomen ortodoksisella kirkolla on vielä edessä valtava käännöstyö eri kirkollisissa teksteissä. Meillä on menossa tällä hetkellä paikalliskirkkomme kreikkalaistaminen, eikä kirkkoslaavista luopumisesta suomen kielen hyväksi ole vielä kovin pitkä aika. Lisäksi ortodoksista teologiaa on Suomessa opetettu yliopistossa vasta 80-luvun lopulta saakka. Meillä on valtavia haasteita edessä, mutta onneksi muu ortodoksinen maailma tukee. Itse en ole varma, että onko autonomia järkevä asia meidän pienelle yhteisölle Suomessa. Ehkä vain n. 5000-8000 ortodoksia osallistuu viikottain jumalanpalveluksiin, verrattuna luterilaisen kirkon n. 32000 osallistumiseen viikossa. Luultavasti meillä tulee konkurssi, kun suuret ikäluokat ovat heittäneet veivinsä. No ortodoksisessa maailmassa on onneksi tapana, että papit käyvät ihan töissä.
—
Sanueet, mistä aloittaisin. Älyttömän iso asia kertoa lyhyesti, en ole ihan tiivistämisen mestari.
Aloitetaan pyhästä apostoli Paavalista. Olen samaa mieltä, että taatusti Paavali tunsi fariseuksena heprean kielen, siksi onkin ihmeellistä, että hän käyttää juurikin kreikankielistä Septuangintaa Uuden Testamentin kirjeissään, eikä käännä/tulkitse hepreankielistä Vanhaa Testamenttiä. Apostoli Paavali näyttää tekevän selväksi sen, että Kristityt käyttävät vain Septuagintaa tästedes yhdessä aikanaan neljännellä vuosisadalla kanonisoitavan UT:n kanssa.
Apostoli Paavalin aikaan Uusi Testamentti oli vasta muodostumassa ja Paavali tuskin tiesi, että hänen kirjeensä kanonisoitaisiin myöhemmin. Tai saattoikin tietää, hän oli ja on pyhä.
Kristinuskon historiasta ei käy edes selväksi, mitä hepreankielistä Vanhaa Testamenttiä ensimmäiset kristityt käyttivät. Emme tunne sellaista tekstilaitosta nimeltä, siksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko (92 on meilläkin käytössä, oman käännöksen puuttumisen vuoksi) käyttää masoreettisen koulukunnan n. 1000-luvulta peräisin olevaa tekstiä kirkkoraamattunsa Vanhassa Testamentissä. Ehkä Kuolleenmeren löydöt muuttavat asian joskus. Kirkkoisät käyttävät juurikin Septuagintaa ja kaikki merkittävät dogmaattiset päätökset on tehty kreikankielellä.
Nykyinen Raamatun tieteellinen tutkimus on pitkään kyseenalaistanut herpean kielen käytön ohi Septuangintan kreikan. Lisäksi juurikin kreikka on Uuden Testamentin pyhä kieli. Elämme jo uutta liittoa.
Tämä oli minulle iso asia aikoinaan, kun itsekin olin kasvanut siihen protestanttiseen käsitykseen, että Luther tulkitsi oikein hepreankielisen sanan ”tsedeq”, jopa paremmin kuin häntä aikaisemmin eläneet kristinuskon muodostaneet kristityt. Innostuin jopa opettelemaan ennen yliopistoa hepreaa
netissä HebrewPod101:in kautta – Heprea kun oli se pyhä kieli herätysliikeväen keskuudessa. Paha vaan oli minulle, kun sain tietää enemmän tieteellisestä raamatuntutkimuksesta. Vielä pahempi oli saada tietää vanhojen kirkkojen käsitys asiasta, jota nykyinen tietellinen tutkimus tukee.
Herpreaa siis ei pidetä pyhänä kielenä vanhojen kirkkojen keskuudessa. Pyhät kielet ovat kreikka, latina ja kirkkoslaavi. Ortodoksitkin pitävät latinaa pyhänä kielenä, varsinkin ennen suurta skismaa peräisin olevia latinalaisia riituksia.
Ja kyllä, kysessä on juurikin sanueet sekä heprean ja kreikan kielillä. Se on vanhurskauttamisopissa iso ongelma ja korostaa ongelmaa lisää, koska ne koostuvat useista etymologisesti läheisesti toisiin liittyvistä sanoista. Sitä ei voi vain mennä tulkitsemaan yhdellä merkityskentällä koko sanuetta!
Paavalikin käyttää kirjeissään eri tilanteissa dikaosyne-sanueen eri sanoja kuten, dikaios, dikaiosune, dikaiosis, dikastase… jne. eri semanttisissa merkityksissä.
Perisynnistä. En tarkoittanut mitään epävarmuutta ihmisen pahuudesta. Idän Kirkossa ihminen ei ole pohjimmiltaan paha, koska ihminen ei ole Saatana, vielä. Ihminen voi kyllä saatanallistua, mutta ihmisen tehtävä on kasvaa Jumalankuvasta Jumalan kaltaisuuteen. Eli kuva ja kaltaisuus erotetaan toisistaan idän Kirkon teologiassa. Mainitsemani asia liittyi kolminaisuusoppiin, Jumalan toimintaan eli Jumalan luomattomiin energioihin ja ihmisen sieluun. Idän Kirkon teologiassa Jumalan kuvan menettäminen tarkoittaa, sitä että ihmisellä ei silloin voi olla sielua. Ihminen siis tuhoutuu. Lieneen turha manita, mitä ongelmia siitä syntyy pelastuksen Ja itse Kristuksen suhteen. Pitää minun vaikka jatkaa tästä aiheesta toisella kertaa. Varmasti vielä usein, koska Idän kirkko peilaa muita oppeja Kolminaisuusoppiin. Ne eivät saa olla ristiriidassa. Eli Jumala on muuttumaton, muutos merkitsee epätäydellisyyttä, eli puutosta.
Tölväisyni oli vastaus erääseen ylimieliseen lopetukseen.
—
Ja nyt hieman toisaalle, tarkoituksenani ei ole olla täällä koko päivää. Yritän siis vasta kahdelle eri henkilölle (Kosti ja Sami) samaan aikaan, pahoittelen tapaani.
Tein viikolla hieman suullista kyselyä luterilaisten tuttavieni joukossa. Suunnilleen puolet vastasi, että luterilaisuudessa ei ole pelastuvarmuutta ja suunnilleen puolet olivat toista mieltä.
Mielenkiitoisesti tunnustukirjat näyttivät jakavan ihmisiä. Eli jos tunnustuskirjat olivat tärkeät ”tyyliin lähetyshiippakunta”, niin silloin henkilön mielestä pelastusvarmuus löytyy. Ja jos kyseessä oli korkeakirkollinen luterilainen, niin pelastusvarmuus ei saanut aina kannatusta.
Kysyin syytä pelastusvarmuuden puuttumiseen, ja sain monia eri vastauksia. Tuon vain kolme syytä ajan vähyyden vuoksi esille. Yksi syistä oli se, että luterilaisuuten ei kuulu kaksinkertaista predestinaatio-oppia, toinen oli se, että Evankeliumeissa Kristus ei opeta suoraan varsinaista pelastusvarmuutta eli Kristus oli apostoli Paavalia suurempi auktoriteetti, erityisesti naisten keskuudessa.
Kolmas esimerkki oli Filippiläiskirjeestä luku 3. Siinä apostoli paavali ei pidä itseään vielä pelastuneena.
Entisenä protestanttina ymmärrän kyllä, miten tämän kysymyksen muotoilu eroaa eri luterilaisten ryhmien välillä.
Ongelma oli siinä minulle aikoinaan, että vastaus vaihteli luterilaisten pappien välillä kysyttäessä. Katolilaisilla ja ortodokseilla oli aika sementtiset vastaukset, jotka miellyttivät minua kovasti.
Oma kantani aikoinaan luterilaisena-lestadiolaisena oli, että ei ole pelastusvarmuutta, paitsi jos kuulut vanhoillislestadiolaisiin tai sinulle on saarnattu syntien anteeksiantamista leastadiolaisen suulla Herran kalliissa sovintoveressä, vaikka et kuuluisi lestadiolaisiin.
Itselleni oli siis aika kivutonta astua sisään ortodoksiseen käsitykseen pelastusvarmuudesta, koska theosis on niin monipuolinen oppina. Alla olevassa videossa pieni ortodoksinen pointti pelastukseen.
AN INCREDIBLE direct DIALOGUE with GOD in Greece
https://www.youtube.com/watch?v=3gPfsmY0oYo
Kosti. luterilaisuudessa kukaan ei vo olla varma pelastuksestaan, sehän tarkoittaisi sitä, että tiedän olevani valittu, se taas ei ole luterilaisuudessa ole mahdollista. Jos sen sijaan tunnen kristittynä ajoittain pelastusvarmuutta se on täysin mahdollista ja näin moni kokeekin. Tuo tila ei tietysti ole mikään stabiili, niin, että aina kokisin samankaltaisen tunteen/tilan/mielen ymmärryksen. Tila voi siis vaihdella kuten Paavalilla, joka oli epävarma pelastuksestaan.
Luterilaisuudessa valintannasta seuraa usko, joka realisoituu täällä ajassa sanan ja sakramenttien kautta. Ei siis näin päin, kun uskon olen valittu, koska tällöin uskosta tulee valinnan peruste. Luterilaisuudessa asia ymmärretään valinnasta käsin. Jumala on valinnut tietyn määrän ihmisiä pelastumaan, ja tämä valinta on tapahtunut ennen maailman luomista. Näille valituille lahjoitetaan usko täällä ajassa.
Jaakob kirjoittaa; Mutta tahdotko tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton?
21 Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille?
22 Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi;
23 ja niin toteutui Raamatun sana: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi.
24 Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.