Ortodoksinen teologia käyttää usein käsitettä jumaloituminen.
Asia voidaan myös ilmaista vapaammin ”jumalinhimillisenä yhteytenä”. Näin korostuu aiheellisesti se, että jumaloituminen perustuu suhteeseen.
Ihminen on suhdelo, kuten on hauskasti todettu. Hänellä ei niinkään ole jumalasuhdetta tai ihmissuhteita, vaan hän on itsessään suhdelo.
Jumalasuhde on perimmäinen ja ihminen on ”jumalakykyinen”.
Jumaloitumisen taustalla on kristinuskon ydinjuttu, ihmiseksitullut Jumala.
Jumala tuli alas, että ihminen pääsisi ylös. Yksinkertaisesti sanottuna.
Tarkoitus on tulla osalliseksi jumalallisesta elämästä, niin paljon kuin se armosta on mahdollista.
Käsitettä jumaloituminen ei löydy Raamatusta. Se kuitenkin yrittää ilmaista jotain hyvinkin raamatullista.
Ihminen on Jumalan sukua, kerrotaan Paavalin hyväksyvästi todenneen.
Hän tähdensi kuinka ihmisestä voi tulla Jumalan lapsi.
Kyse ei ole yksin ulkoisesta lapseksi ottamisesta tai perinnöstä. Kyse on syntymisestä ylhäältä.
Osallisuuden jumalallisesta elämästä voi toki nähdä vaikkapa voiteluna, yhteytenä, rohkeutena, siteenä tai kihlauksena.
Nämä ovat hyviä raamatullisia sanoja, jos 300-luvun käsite tuntuu vieraalta.
Kutsumus jumaloitua on syy kilvoitteluun. Jotain tarttis tehdä, edes myöntyä.
Itse työn tekee tietenkin armollinen Jumala, alusta loppuun, mutta yhteistyössä ihmisen kanssa. Muu olisi kyykyttävää hirmuvaltaa.
Kilvoituksessa yritetään hiljalleen harventaa ne syvälle juurtuneet tavat, jotka ovat rakkauden esteenä. Kilvoittelussa ei hankita ansioita tai pisteitä.
Useimmiten esteenä on oma napa, monessakin mielessä.
Tämä on syynä paastoamiseen, laupeuteen ja yrityksiin oppia nöyryyttä.
Jumaloitumisen vapaampi nimi on Aristotle Papanikolaoun kirjasta The Mystical as Political. Suhdelo-nimitys on Frank Martelan. Luonnehdinta ”jumalakykyinen” on Katolisen kirkon katekismuksesta. Jumaloitumisen raamatullisemmat vastaavat ilmaisut ovat Tomás Spidlíkin kirjasta The Spirituality of the Christian East.
Minulla on unelma. Että naisnäkökulma ja seksuaaliset vähemmistöt otetaan vakavasti ja tunnustetaan, että Raamattu sisältää myös tuhoavia elementtejä. Raamatun lukeminen vaikuttaa konkreettiseen tapaan ajatella, elää ja toimia, ja siksi Raamatun vääristäviä rakenteita ylläpitävistä kohdista täytyy sanoutua irti. Näin teki myös Jeesus, joka tulkitsi “isien perinnäissääntöjä“ uudella tavalla.
Koska opetuksellinen auktoriteetti on ollut miehillä, jotka ovat muotoilleet kirkon virallisen teologian ja “yhteisen uskon“ dogmit. Koska kristillisen jumalakuvan katsotaan nousevan Raamatun ilmoituksesta ja sen tulkinnasta sekä yksityisen ihmisen että yhteisön ymmärryksen ja kokemuksen kautta, on tässä tulkinnassa molempien sukupuolien ja seksuaalivähemmistöjen näkemys jumaluudesta ja uskosta yhtä tärkeää.
Sillä kokemus itsestä vaikuttaa käsitykseen ja kokemukseen Jumalasta, ja tästä syntyy teologia. Jumaluus on juutalais-kristillisen kulttuurin muovaamana androsentrinen ja jumaluutta on kuvattu pääasiassa toisen sukupuolen kautta. Perustana tälle mieskeskeisyydelle pidetään Raamatun kieltä ja juutalaista patriarkaalista traditiota.
Minulla on unelma, että miehet ja naiset sekä seksuaalivähemmistöt, me kaikki yhdessä saamme olla kokemassa, että me olemme tärkeitä ja kaikki yhdessä Jumalan kuvia. Erilaisina, mutta ihmisinä, niin kuin Jeesuskin ihmiseksi tullessaan kohtasi kunnioittaen kaikki.
Yksi otetaan, toinen jätetään. Tämä lienee Sonja Ottavainen kuvaus tapaasi suhtautua Raamattuun. mutta tämän kaltainen Raamatusta irtisanoutuva uususkonnollisuus ei ole puhdasta kristinuskoa. Hänen esiin nostama uusdogmatiikka ei rakennu teologisesti kestävälle pohjalle. Seikka mitä otetaan ja mitä jätetään jää kulloisenkin ihmisviisauden varaan. jolloin lopulta teismi kuihtuu deismiksi.
Jeesus ei sanoutunut irti Raamatusta. Jeesuksen mukaan laista ei katoa piirtoakaan. Sitä vastoin Jeesus kyllä otti pois lain tuomion niiltä, jotka Häneen uskoo.
Me kaikki yhdessä, miehet ja naiset sekä seksuaaliseen enemmistöön että eri seksuaalivähemmistöihin kuuluvat, olemme tärkeitä ja omana itsenämme Jumalan kuvia. Sellaisina syntiinlankeemuksen seurauksena särkyneinä astioina kuin itse kukin olemme. Emme Jumalina tai puolijumalina, vaan Jumalan kuvina. Emme fyysisten ominaisuuksiemme tähden vaan hengellisten ominaisuuksiemme tähden. Me ihmiset olimme Jumalan kuvia jo silloin kun Jeesus ei vielä ollut ottanut ihmishahmoa. Me olimme Jumalan kuvia vielä senkin jälkeen kun ihmiskunta oli langennut syntiin.
Jokainen Raamatun lukija ”ottaa ja jättää” – näin tekee Jukkakin. Se on sitten toinen juttu, että kaikki eivät sitä näe tai halua myöntää. Ylipäätään kirkon oppi ei ole sellaisenaan Raamatussa, ei lähellekään, siellä on vain dogman (myös keskenään ristiriitaisia) ituja. Yksikään tabula rasa -pohjalta Raamattua lukeva ei löydä sieltä nykyistä dogmaa. Ei yksikään. (Eikä nykyinen dogma olisi ”tuttu” myöskään yhdellekään alkukristitylle.) Paperipaavi-illuusion ylläpitäminen edellyttää teologianhistorian täydellistä ymmärtämättömyyttä tai tietämättömyyttä, silmien sulkemista tosiasioilta.
Raamattu on pieni (kanonisoitu) jananpätkä kristinuskon traditionhistoriassa. Traditio on jatkunut, kehittynyt ja muotoutunut edelleen. Raamattu on ”vain” tradition alkupätkä, se on siis (osa kristinuskon) traditiota.
Jeesuksen sitoutuminen ”Raamattuun” on vähintäänkin kyseenalainen. Mainitsemallasi ”lailla” Jeesus tarkoittaa joko Tooraa (ja sen uskonnollista lakia) tai dekalogia. Vt:n uskonnollinen laki kumoutui pian Jeesuksen kuoleman jälkeen pakanakristityillä, lopulta kaikilla kristityillä. Että niin oli pysyvät piirrot. Dekaloginkin kristityt ovat muotoilleet nykypäivään sopivaksi viimeisten käskyjen osalta. Ei niin pysyviä piirtoja siis sielläkään.
Kaiken lisäksi Jeesuksen olisi ollut oikeastaan mahdoton sitoutua ”Raamattuun”, koska sitä ei hänen aikanaan ollut olemassa. Vt:n kaanon lyötiin lukkoon vasta muutama sukupolvi hänen kuolemansa jälkeen. Jeesuksen aikana oli monia pyhinä pidettyjä tekstejä, jotka eivät päätyneet kaanoniin. Pyhinä pidettyjen tekstien sisältöä muokattiin jatkuvasti uudelleen vielä Jeesuksen aikana. Tämä pätee myös ja nimenomaan sinänsä arvovaltaisena pidettyyn Tooraan (Viiteen Mooseksen kirjaan), jota uudelleentulkittiin ja -kirjoitettiin kymmenien ja satojen vuosien aikana moneen kertaan, myös Jeesuksen aikana.
Tooran tekstihistoria itse asiassa ennemminkin rohkaisee ja ohjaa tulkitsemaan pyhiä tekstejä aina uudelleen nykypäivän tietämyksen ja tilanteiden pohjalta – eikä varmaan järjenkäyttökään ole kiellettyä. Usko voi tietenkin nähdä ja pyytää Hengen johdatusta tähän tulkintaan; niin lienevät tehneet aikanaan Toorankin uudelleenkirjoittajat.
Raamattua tulee lukea. Mutta myös todeta ne tuhoavat puolet ja hylättävä ne, että saisimme Kristuksen ilosanoman koskettamaan meitä. Kaikkia.
Pakonomainen tarrautuminen kirjaimelliseen Raamatun tulkintaan ei ollut Vapahtajamme opetus. ”Minä olen tullut, että teillä olisi elämä ja ylläkylläisyys”. Siinä on viesti, joka on osoitettu kaikille.
Minä olen sitoutunut kristinuskoon, mutta en sen tyhjiin kirjaimiin. Minä uskon Jumalaan, Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Vapahtajaamme ja Pyhään Henkeen, Puolustajaamme.
Ja todellakin, ei Jeesus voinut sanoutua irti Raamatusta, kun ei sitä ollut.
Kysymys on väärä, siis mihin uskot. Kirjoituksia on paljon, mutta Vapahtaja on yksi. Samoin hänen sanomansa, jotka meille on välitetty lukuisten käsien ja kokousten kautta. Mutta silti Vapahtajamme on, elää ja rakastaa meitä.
Jukka Kivimäki puhuu asiaa. Eräät muut ovat täällä kuin päivätyökseen eksyttäjiä.
Sonja Ottavainen, kysymys kuuluu: – Mikä on se Raamatun tuhoava voima, mitä niin kovin markkinoit täällä?
Markku R:n kommenttiin sopii mainiosti Jusun vastaus Markku R:lle toisessa ketjussa: ”Hyvin perusteltu mielipide. Helppo yhtyä.”
Panu Saarela sanoitti homman juuri niin kuin se on ollut ja on. Lukekaa!
Ketjussa on 150 viestiä. 10 pisteen kysymys: Mikä onkaan aihe? Ei yllättäne…
Aihe oli navan alapuolella, kuten tavallisesti näillä palstoilla.
Lähetystyöhän se. Kiitos pisteistä.
Täällä Suomessa me kuitenkin tiedämme asiat paremmin. Tätä tietoisuutta ja valaistumista on hyvä viedä myös muualle maailmaan. On vain sääli, että muu maailma ei aina ota vastaan meidän suomalaisten vilpitöntä yritystä jakaa ”parempaa tietoa siitä, miten asiat oikeasti ovat”. Ehkäpä tulevaisuudessa pitäisikin Suomesta lähettää kehitysmaihin evankeliumin julistajien sijaan sukupuolisen tasa-arvon julistajia, koska siinä me olemme edelläkävijöitä. Vai olemmeko?
Valitettavasti ei Suomessakaan sukupuolten välinen tasa-arvo ole täysin toteutunut.
Mies ja nainen eivät vaan ole sama asia. Ihmisen pitäisi olla androgyyni, nyt pitää kuitenkin myöntää se pieni ero. Erilaisuus ei kuitenkaan ole epätasa-arvoa.
”Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi ja siunasi heidät ja antoi heille nimen ihminen, silloin kun heidät luotiin. ” 1Moos.5.2
”Hän vastasi ja sanoi: ”Ettekö ole lukeneet, että Luoja jo alussa ’loi heidät mieheksi ja naiseksi” Matt.19:4
Kyllä on mennyt raamatun ja kirkon käsitykset avioliitosta sekaisin pahemman kerran. Jeesus ei tuonut muutosta Luojan järjestykseen, Jeesus ei sanonut tehkää kuten parhaaksi näette, vaan sanoi: ”Sillä on niitä, jotka syntymästään, äitinsä kohdusta saakka, ovat avioon kelpaamattomia, ja on niitä, jotka ihmiset ovat tehneet avioon kelpaamattomiksi, ja niitä, jotka taivasten valtakunnan tähden ovat tehneet itsensä avioon kelpaamattomiksi. Joka voi sen itseensä sovittaa, se sovittakoon.”
Raamatun mukaan samaa sukupuolta olevat ovat avioon kelpaamattomia. Kirkon käsitys ei voi tästä poiketa, sillä näin sen kuuluu olla. Ei kirkko voi myöskään tuomita niitä, jotka ovat avioon kelpaamattomia, ei Jeesuskaan tuominnut. Tosiasioiden kieltäminen ei tähän mitään lisää.
Jos seksuaalinen vetovoimani kohdistuu muuhun kun vaimooni, olen rikkonut avion, niinpä olen avioon kelpaamaton, miten siis on, olenko Jumalan Armon ulkopuolella koska olen syntinen? Jokainen joka rikkoo lain on syntinen, mutta ”Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa ja jonka hengessä ei ole vilppiä!” Ps.32:2 Jumalan Armon peruste, ei ole siinä mitä me olemme ja teemme, vaan Kristuksen kautta meidän vääryytemme on sovitettu.
Tulkaa kaikki, sillä Hän vanhurskauttaa Jumalattoman Armosta. Hyvää Joulua kaikille.
Jeesus EI sanonut tarkoittavansa avioon kelpaamattomilla nimenoman homoseksualeja, mutta jos tarkoitti saattoi tarkoittaa jopa itseään kuten pastori Olli Arola on perustelluksi näyttänyt uudessa kirjassaan ”Tuntematon tuhlaajasiä ja hänen kaksi poikaansa.”
Minua ei laisinkaan häiritse, että käytit sanaa yhteistyö kun kysymyksessä on ihmisen jumalallistuminen tai vaikkapa pyhittyminen. Monille luterilaisille co-operatio on lähes kirosana ja herkästi heristellään teologista keskisormea ja syytetään pelagiolaisuudesta.
Mielestäni luterilaista teologiaa ja kristillistä elämää on näivettänyt monta vuosisataa oppi ihmisen täydellisestä avuttomuudesta, sidotusta ratkaisuvallasta ja sakramenttien autuuttavasta voimasta pelastuksessa. Voi pyhä yksinkertaisuus, tekee mieli parahtaa.
Tästä ei kyetä eikä haluta keskustella. Mennään ennemmin vaikka hautaan kirkkona ennen kuin näitä kyseenalaistetaan.
Tekisi mieli pukeutua kamelinkarvoihin ja muuttaa ruokavalio heinäsirkoiksi ja hunajaksi ja mennä Turun tuomiokirkkoon huutamaan, että voi pyhä yksinkertaisuus, vellihousuisuus ja teologinen sokeus.
Jo puolipölvästikin huomaa, että Uusi testamentti, Paavali ja Jeesus Kristus vaativat evankeliumin julistuksen yhteydessä ihmisen kannanottoa, puolen valitsemista, sanan vastaanottamista.
Kaikki nämä luetaan luterilaisuudessa ihmisen omavanhurskaudeksi, kun hieman kärjistän. Tästä johtuen kirkkomme on hampaaton määkijä ja tarjoilee vesitettyä evankeliumia. Ketä tällainen kiinnostaa.
Kiitos kommentistasi.
En ehkä olisi noin ankara nykyluterilaisuutta kohtaan.
Luterilaisuuden armollinen asenne puhuttelee itseäni monesti. Ortodoksinen kilvoituspuhe sen sijaan voi olla aika uuvuttavaa. Ihminen osaa olla aika armoton itselleen myös hengellisellä saralla.
Arvostan myös suuresti luterilaisen kirkon laupeudentyötä.
Huomiosi UT:sta aiheellisia. Onneksi myös ”New Perspective on Paul” on tuonut uusia tuulia Paavalin opetuksen ymmärtämiseen.
Kiitos Lars, hyvästä blogista.
Usein vahvat tuomitsevat heikkoja ja heikot taas halveksivat vahvoja… mutta Rakkaus ei kohtele ketään väärin. Tämän oppiminen nopeasti on vaikeaa… Varsinkin jos on vasta kääntynyt…
On olemassa heikkoja ihmisiä, joille ei voi asettaa yhtään ehtoa Kristuksen vastaanottamiseksi, vain 100%:nen Armo on mahdollista. Heidän lujittuminen ja pyhittyminen Kristuksessa on myös 100%:sta Armoa. He tietävät sisimmässään, että he riittävät Jumalalle sellaisenaan, ilman mitään pyrkimyksiä. Mielessään he myös helposti halveksivat, niitä, jotka pyrkivät hankkimaan sellaista, joka on jo heille täydelleen Lahjaksi annettu. Heille Armo on kaiken Jumala suhteen perusta, Armon päälle ei voi tulla enää mitään muuta kuin Armoa.
On myös olemassa vahvoja ihmisiä, joille Kristus on esikuva ja heille pyrkimys pyhään ja kirkkauteen on haaste, johon pitää vastata. Heille on tärkeää, että he saavat toimia ja osallistua ja heille kaiken pyhän äärellä viipyminen on ehdottoman merkityksellistä ja vahvistavaa. Mielessään he ajattelevat, että kaikkien tulisi olla kuten he ja samalla ihmettelevät, mikseivät kaikki ole innostuneita niistä haasteista, joihin he ovat toimeliaasti tarttuneet. Heillä on myös kiusaus arvostella helpon Armon omistajia, sillä he ymmärtävät miten suuri Lahja Kristus on. Heille Armon edessä pitää kumartua ja he tahtoisivat, että kaikki muutkin olisivat kuten he. Heidän mielestään ihmisen pitää toimia, eikä vain istua aloillaan…
”Sillä ei Jumala ole määrännyt meitä vihaan, vaan saamaan pelastuksen Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on kuollut meidän edestämme, että me, valvoimmepa tai nukuimme, eläisimme yhdessä hänen kanssaan.
Sentähden kehoittakaa toisianne ja rakentakaa toinen toistanne, niinkuin teettekin.
Mutta me pyydämme teitä, veljet, antamaan tunnustuksenne niille, jotka tekevät työtä teidän keskuudessanne ja ovat teidän johtajanne Herrassa ja neuvovat teitä,
sekä pitämään heitä erinomaisen rakkaina heidän työnsä tähden. Eläkää rauhassa keskenänne. Me kehoitamme teitä, veljet: nuhdelkaa kurittomia, rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja, olkaa pitkämieliset kaikkia kohtaan. Katsokaa, ettei kukaan kosta kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää aina tekemään hyvää toinen toisellenne ja kaikille. Olkaa aina iloiset. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää joka tilassa. Sillä se on Jumalan tahto teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa. Henkeä älkää sammuttako, profetoimista älkää halveksuko, mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on; karttakaa kaikenkaltaista pahaa. Mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonansa, ja säilyköön koko teidän henkenne ja sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen. Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen, ja hän on sen myös tekevä.
Veljet, rukoilkaa meidän edestämme. 1.Tess.5:9-25
Kiitos kommentistasi.
100% armoa on myös ortodoksinen opetus. Ihan kristinuskon aapisasia.
En toisaalta tiedä miksi se pitäisi tarkoittaa 0% ihmiselle, eihän Jumala ja ihminen edes ole samalla ”janalla” tai ”viivalla”?
”Itse työn tekee tietenkin armollinen Jumala, alusta loppuun, mutta yhteistyössä ihmisen kanssa. Muu olisi kyykyttävää hirmuvaltaa.”
Ismo, mielestäni ihmisten jakaminen heikkohin ja vahvoihin kuulostaa keinotekoisesta. Paavali puhuu heikoista ja vahvoista, puhuessaa mitä ruokaa voidaan syödä. Paavalin monet parenneesit ( kehoitukset) eivät tee kuitenkaan tälläistä kahtiajakoa. Kehoitukset ovat annettu kirkolle yhtenäiseksi ohjeeksi, tärkeitä tässä on mielestäni se, että jokainen noudattaa niitä voimiensa mukaan. Jumala näkee myös ne joilla on vähemmän voimaa kuin toisilla. Täkeintä on alttius Kristuksen seuraamiseen.
Kiitos Ismo ja Lars hyvistä näköaloista.
Ihmettelen Lars samaa asiaa, että jos joku on armoa, niin miksi se nihiloisi totaalisesti ihmisen tahtovana ja valintoihin pystyvänä persoonana.
Luulen, että meillä luterilaisuudessa ei tällä haavaa kyetä keskustelemaan tästä asiallisesti. Tämä on tabu, johon ei saa koskea.
Ajattelen, että Jumala tahtoi luoda ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen ja tähän kuuluu vapaaehtoisuus luoda suhde Jumalaan. Jumalan todellinen riski on siinä, että suhteesta voi kieltäytyä.
Lisäksi olemme juuttuneet reformaation jyrkkiin vastakkainasetteluihin sekä katolisiin että reformoituihin päin.
Mielestäni on henkistä velttoutta olla astumatta nykyaikaan luterilaisessa pelastusopissa. Monille pelkkä kyseenalaistamisen ajatus on pyhäinhäväistystä ja heresiaa.
Surullista, sillä seuraukset luterilaisissa kirkoissa on kaikkien nähtävissä.
Luterilaisuudessa sidottu tahdon ongelma lienee syynä ihmisen tahdon nihiloimiseen, vähättelyyn tai suorastaan poistamiseen. Tahto nähdään jotenkin negatiivisena voimana. Kaikki kilvoituselämään kuuluva luetaan helposti lainalaiseksi työksi. Se rinnastetaan Paavalin kirjoittamaan ongelmaan josta galatalaiskirje puhuu ( judaistit).
Varhaisessa luterilaisuudessa kyllä löytyy kilvoitustraditioon rinnastettavaa aihesta. Esim kirja Johan Gerhard, uskon pyhä salaisuus. Tässä kirjassa näkyy hyvin katolisen kilvoitusperinteen jäänteitä ja siten myös patristisesta kirjallisuudesta tuttua. Nykyluterilaisuudessa kilvoituskirjallisuus sen sijaan on hävinnyt. On vaikea löytää enään vastaavuutta.
Harvat luterilaiset näkevät Augustinukselta kopioidun ja jalostetun tahdon problematiikan vinoutuman syynä, jonka vaikutus ulottuu totaalisesti ja merkittävästi moniin teologisiin kysymyksiin. Tahdon osuudesta, tilasta ja merkityksestä on taitettu peistä kirkon pitkän historian. Täälläkin esitellään Augustinuksen perisyntinäkemystä Johannan blogisssa. Hänellä on tässä tutkimusnäkökulma Augistinuksen esittelyyn. Augustinukselta löytyy tosin paljon hyvää ja onhan hän kirkon yksi pyhistä.
On totta, että Lutheria, joka löysi Paavalista ja Augustinuksesta itselleen vahvistusta taistelussa Kirkon tekopyhiä opetuksia vastaan, ja häntä on syyttäminen, jos ajatellaan, että Luther kielsi ihmisen tahdon vapauden ja kykenemättömyyden hyviin tekoihin.
Toisaalta on myös väärin ymmärretty Lutherin opetus, jos ajatellaan, että Luther kielsi hyvien tekojen tarpeen ja niiden merkityksen Kirkossa ja maailmassa.
Luther taisteli ainoastaan sellaista käsitystä vastaan, että ihmisen ansiot Jumalan edessä riippuisivat ihmisen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Luther sen sijaan korosti, että Kristitty voi toimia vapaasti hyvää tehden, sen Rakkauden mukaan jonka Jumala vaikuttaa ihmisessä uskon kautta.
Jumalasta syntynyt Usko on siis se toimiva Voima, joka saa ihmisen luottamaan kaikessa Kristuksen kautta tulleeseen armoon. Kristitty ihminen on Jumalan yksin pelastama. Ei siis yhteistyön, tämä on Lutherin pääsanoma.
Ihminen on siis ansioton toimija ja Kristuksessa täysin Vapaa kaikesta vaatimuksista ja rangaistuksen pelosta (ei kuitenkaan Jumalan kunnioituksesta) ja ihmisten edessä suoritettavasta pokkuroinnista ja tekopyhyydestä, jota uskonnollisuus usein ihmiseltä edellyttää. Luther oli siis uskon mies, mutta ei uskonnon mies.
Teologisella opetuksellaan Luther ei väheksynyt ihmisen tahdon vapautta, joka voi synnin sisällä tehdä mitä haluaa, mutta samalla tähdensi, ettei ihmistä pelasteta ihmisen oman tahdon mukaan, koska synti on sen rapauttanut, niin ettei ihminen pysty tekemään pelkästään hyvää, eikä voi siis näin ollen, olla miltään osin vaikuttamassa ihmisen omaa pelastusta, vaan sen saa aikaan yksin Jumala, Evankeliumin kautta, joka on Jumalan Voima. Tämä Voima on se, joka synnyttää ihmisessä uskon Kristukseen ja näin ollen saattaa ihmisen autuuden tilaan, ilman ihmisen omaa, ns. operointia.
Luther siis tähdensi ja opetti aivan Raamatun mukaan, että Kristityissä ei vaikuta enää tieto hyvästä ja pahasta, vaan Jumalasta ihmiseen tullut Rakkaus, joka ei laskelmoi, eikä suorita hyviä töitä ansiona, vaan Jumalan hyvästä tahdosta ja armosta käsin.
Näin siis opettaa Luther ja Lutherilaisia on maailmassa vähän, juuri tästä syystä, koska ihmisen ansiot Jumalan edessä on suljettu täysin pois. Hyvän tekemistä ei siis kielletä, vaan niitä tulee kaikkein ihmisten maailmassa tehdä, mutta niiden tekemisestä ei lueta ihmiselle ansioita, koska Jumala katsoo yksin Kristukseen ja Hänen ansioonsa. Tekopyhille tämä on kauheaa opetusta, koska he tahtovat pystyttää omaa vanhurskauttaan.
Pelastus on yksin Kristuksessa. Rakkaus ja Armo lisääntyköön maailmassa, Pyhän Hengen kautta, joka Kristuksessa vaikuttaa. Tämä vaikutus näkyy Kristuksen ruumissa ja seurakunnassa maailmassa. Paavali kirjoittaa:
”Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte; sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi. Tehkää kaikki nurisematta ja epäröimättä, että olisitte moitteettomat ja puhtaat, olisitte tahrattomat Jumalan lapset kieron ja nurjan sukukunnan keskellä, joiden joukossa te loistatte niinkuin tähdet maailmassa, tarjolla pitäessänne elämän sanaa, ollen minulle kerskaukseksi Kristuksen päivänä siitä, etten ole turhaan juossut enkä turhaan vaivaa nähnyt. Fil.2.:12-16
Elämän sanan tarjoaminen on Kristillisen seurakunnan tärkein tehtävä maailmassa ja sen focus on Kristus meissä Kirkkauden toivo. Tässä toivossa olemme pelastetut, yksin armosta, ja tässä toivossa me elämme ja kuolemme, sillä Hänen Lupauksensa on iankaikkinen Elämä.
Usko joka Jumalasta tulee, on kantava ihmisen yli Jordanin virran, eikä uskoa ja rakkautta ole annettu vain tämän elämän hyviin tekoihin, vaan sen tarkoitus on saattaa Jumalan lapset takaisin Isän luokse Taivaaseen, jossa Aadam kerran lankesi ja saattoi kaikki ihmiset kuoleman ja orjuuden ikeeseen, yhden synnin tähden.
”Mutta Herran päivä on tuleva niinkuin varas, ja silloin taivaat katoavat pauhinalla, ja alkuaineet kuumuudesta hajoavat, ja maa ja kaikki, mitä siihen on tehty, palavat.
Kun siis nämä kaikki näin hajoavat, millaisia tuleekaan teidän olla pyhässä vaelluksessa ja jumalisuudessa, teidän, jotka odotatte ja joudutatte Jumalan päivän tulemista, jonka voimasta taivaat hehkuen hajoavat ja alkuaineet kuumuudesta sulavat! Mutta hänen lupauksensa mukaan me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus asuu.” 2.Piet.3:10-13
Ismo, muutama näkökulma;
Luther taisteli ensijaisesti katolisia vääristymiä vastaan. Samalla kuitenkin Luther määritteli suhteen traditioon toisin, eri tavalla. Hänen suhtautumisensa traditioon on hyvin ristiriitainen, hyläten monia yhtenäisen kirkon traditioita Raamatun vastaisena. Näin syntyi uusi tulkintatraditio uskonpuhdistuksen kirkkoihin. Luterilaiset jatkavat tässä traditon jatkumossa.
Luterilaisen tunnustuksen mukaan ihminen, joka ei ole kristitty, hänen teot ovat tosiasiallisesti pahoja. Kaikki teot, koska konteksti, jossa teot tapahtuvat on väärä. Voimme kysyä mikä merkitys näillä teoilla on? Käytännössä luterilainen uskontulkinta ei kuitenkaan saavuta tätä tunnustuksessa mainittua realismia, vaan sen vaikutus on teoreettinen.
Ihmisen teot vaikuttavat häneen ja lähimmäiseen. Kaikki teot. Teoilla on merkitystä myös Jumala suhteessa. Luterilainen tunnustus itse ilmaisee asia, että pahat teot karkottavat Pyhän Hengen, ja missä tekoja ei ole usko väärä. Luterilaisuuden tunnustuksen suhde tekoihin on hyvin monikerroksinen ja myös ristiriitainen.
Luterilaisuudesta puuttuu ajatus ja idea teoista. Martti Luther itse kirjoitti kirjan hyvistä teoista, ja siinä on paljon hyvää ja jälkiä aidoista kristityn teoista. Samalla siinä muodostetaan uskonpuhdistukselle tuttua uskonopin tulkintaa. Parhaimmillaan tämä näkyy klassisessa F. Pieperin luterilaisuuden dogmatiikassa, jossa mainitaan; ” pyhitys ja hyvät teot eivät ole välttämättömät autuuteen ”. Tämä on suoraa jatkumoa uskonpuhdistuksen kirkoille. Luterilaisuuden kompleksinen suhde tekoihin juontaa myös kaiketi juurensa Lutherin luostarikilvoituksesta?
Luther ei pelkästään väheksynyt ihmisen tahdon vapautta vaan kielsi sen. Tässä on suuri teologinen ero vanhoihin kirkkoihin. Lutherin pääteos käsitteli juuri tahdon problematiikkaa, Erasmusta vastaan. Lutherin tulkintamalli on jossakin Augustinuksen ja Calvinin välimaastossa.