SRK:n toimittamasta Kirjasta ”Valinnan paikka” Kirja nuorelle, sivut 125-126
”Uskon hoitaminen
Jeesus opettaa tutussa vertauksessaan, että häneen uskovat ovat oksia Kristus-viinipuussa. Oksa saa ravintonsa puun rungosta ja tuottaa hedelmää. Mikäli oksaa ei hoideta, se kuivuu, käy tarpeettomaksi ja hakataan pois rungosta. Tällainen ihminen, kuiva oksa, on menettänyt elävän yhteyden runkoon eli Kristukseen.
Tähän liittyy myös yhteinen tervehdyksemme: ”Jumalan terve”. Tervehtiessämme ”Jumalan terveellä” kerromme toisaalta halumme olla uskomassa. Samalla myös kysymme toiselta uskovaiselta: ”Oletko pysynyt terveenä puun oksana?” Voimme miettiä, tyydymmekö sanomaan toiselle uskovaiselle pelkästään ”Moro” tai ”Terve”. Häpeämmekö tervehtiä toisiamme ”Jumalan terveellä”?
Jeesus on antanut meille, seuraajilleen, selkeän kehotuksen tunnustaa uskomme myös ihmisten edessä. Ei siis ole vaarallista, vaikka joku uskosta osatonkin kuulisi uskovaisten välisen tervehtimisen. Silloin hänkin kohtaa raikkaan hedelmän, joka kasvaa uskon puussa.
Sairastunut oksa saattaa tuulessa narista: ”Mitä minun asiani sinulle kuuluvat, hoida omat asiasi.” Terve oksa kertoo uskonystävälleen avoimesti ilonsa ja surunsa. Hän tahtoo myös hoitaa omaatuntoaan evankeliumilla. Pysyäkseen ja vahvistuakseen uskossa kristitty käyttää ahkerasti Jumalan sanaa, Herran pyhää ehtoollista, rukousta ja kristittyjen keskinäistä yhteyttä (KO77).”
Raamatun Viinipuuvertauksen mukaan Jeesus on viinipuu ja Jumala viinitarhuri. Vertauksessa käy ilmi, että Jumala hoitaa viinipuuta; puhdistaa oksia ja heittää kuivuneet pois. Jeesuksen mukaan ne ihmiset ovat puhtaita, joita sana on saanut puhdistaa ja Jeesus kehottaakin pysymään sanassa ja pitämään hänen käskynsä: Joh. 15:12: ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” Minkälaista oli Jeesuksen rakkaus? Kyttäävää? Oliko se kristityn uskoa herkästi epäilevää ja mitätöivää? Ei, vaan armollista; Jeesus opetti meitä armollisuuteen toinen toistemme kanssa.
Luther kirjoittaa kirjassa Mannaa Jumalan lapsille näin (sivu 173): ”Varo kuitenkin tuomitsemasta sanoen: Ei tuossa ole Kristusta. Katso, kuinka viisaasti Kristus menetteli palvellessaan ja kärsiessään opetuslastensa mielettömyyttä heidän kompastellessaan ja langetessaan. Ei siis ole niinkään vähäinen rakkauden osoitus, että voit sietää joko uskossa tai rakkaudessa heikkoa lähimmäistäsi.”
Rakkautta ei siis ole se, että menet herkästi puhuttelemaan ja tuomitsemaan uskonystävääsi, vaan juurikin päinvastainen toiminta. Matt. 7: 1 ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. 2 Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.”
Lainaamastani ”Valinnan paikka” -kirjan tekstistä saa sellaisen kuvan, että uskovaisen tulee elää niin avoimesti ajatuksineen, että hän on helposti toisten uskonystävien hoidettavissa: ”Terve oksa kertoo uskonystävälleen avoimesti ilonsa ja surunsa. Hän tahtoo myös hoitaa omaatuntoaan evankeliumilla.” Tavallaan avoimuus omien asioiden suhteen katsotaan uskon tunnusmerkiksi, ei niinkään toiseen kohdistuva pitkämielinen, kärsivällinen ja armollinen rakkaus. Olet avoin ja uskonystäväsi on myös avoin, jotta voitte hoitaa toinen toisianne. Tämä voi kuulostaa äkikseltään hyvinkin kauniilta ja kristilliseltä toiminnalta, mutta sisältää rumia vaaranpaikkoja. Kun keskitytään sekä oman että uskonystävän uskonelämän puhtauteen, ajaudutaan helposti suoritususkoon, lain alle. Ollaan vaativia sekä itseä että uskonystävää kohtaan. Rakkaus ei vaadi ja se on lempeä, sekä kaikkea muutakin ihanaa.
Vl-liikkeen kohdalla asiassa on isona ongelmana vielä se, että omat tai toisen uskon epäilyt liittyvät usein asioihin, joita Raamattu ei sano synniksi. Liikkeessäkin saatetaan asia myöntää ja selitellä, että ne ovat asioita, jotka saattavat johtaa syntiin. Eli jotta ei joutuisi vaikkapa huoruudensyntiin, ei saa harrastaa tanssia. Puhutaan ”harmaasta alueesta”. Pieni pätkä samaisesta kirjasta, sivu 127:
”Elämässämme kohtaamme myös asioita, jotka eivät ole suorastaan syntiä, mutta saattavat johtaa ”heikoille jäille” uskonelämässä. Esimerkiksi tekniikka, uudet aatteet ja tavat tuovat meille paljon uusia asioita, joista emme heti tiedä kuinka suhtautuisimme niihin.”
Myös raamatunaikaan ajateltiin näin. Roomalaiskirjeestä sen voi lukea. Juutalaiset keksivät oman sääntökokoelman suojelemaan uskovia joutumasta syntiin. Sitä voisi kuvata vaikkapa turva-aidalla kymmenen käskyn ympärillä. Ajatuksena ihan joo ymmärrettävä ja hyvä, mutta pitää sisällään vielä suuremman vaaran. Niin kuin joku onkin oivallisesti sanonut: ”Viruksentorjuntaohjelma, joka pitää sisällään viruksen”. Nimittäin, lakia ei voi toteuttaa mitenkään, koska se ottaa kiinni jo ajatuksesta. Kymmentä käskyä suojelemaan väsätty sääntökokoelma, viruksentorjuntaohjelma, pitää sisällään omavanhurskauden vaaran. Sääntökokoelman avulla, joka ei siis ole edes Raamatusta eikä Jumalan pyhää lakia, vahditaan sekä omaa että toisen uskoa, arvuutellaan, kuka on terve oksa viinipuussa ja oikeutettu tervehdittäväksi ”Jumalan terve” –tervehdyksellä.
Vl-liikkeen tervehtimiskäytännön liittäminen viinipuuvertaukseen, tekee tervehtimisestä helposti ahdistavan. Liikkeen sääntökokoelman, uskon tunnusmerkkien täyttäminen on usein vaikeaa ja Jumalan terveellä tervehtiminen edellyttää taas hoidettua ja puhdasta omaatuntoa; uskovaisen pitää olla ”terve oksa viinipuussa”. Muutoin tervehtimisen oletetaankin olevan vaikeaa. Ja sitähän se onkin. Kun vl-uskovaisena jo ajatustasolla sortuu rikkomaan sääntökokoelmaa (”hengen hedelmiä”) vastaan silloin kun haluaa sellaisia asioita mitä ei saa haluta, niin ”Jumalan terve” on usein tahkeasti sanottavissa. Ei tarvitse kuin katsoa terveyskeskuksen aulassa vähän aikaa telkkarista elokuvaa, niin sen jälkeen on vaikea tervehtiä ”jumalallisesti”. Sama homma jos kapinoi lapsiasiassa tai tekisi mieli laittaa ripsiväriä. Näin käy ainakin herkillä ja omantunnontarkoilla vl-uskovaisilla. Niille homma ei ole vaikeaa, jotka eivät ota näitä juttuja niin tosissaan.
Kirjoitus kehottaa tervehtimään ”Jumalan terveellä” myös sen takia, kun Jeesus on kehottanut tunnustamaan uskoa ihmisten edessä. Voin kertoa, että asia on monelle vl-ihmiselle äärimmäisen vaikea. Käytäntö ei ole edes raamatunmukainen ja se ei ole merkki uskosta Jeesukseen, vaan kuulumisesta vl-yhteisöön. Jeesukseen uskovia ja häntä Vapahtajanaan pitäviä ihmisiä kun on paljon muuallakin kuin vl-liikkeessä. ”Jumalan terve” on tunnusmerkki vl-uskosta, tunnussana saman liikkeen jäsenten välillä, sekä omaa että vastapuolen uskoa ilmentävä tervehtimismuoto. Eikä siinä vielä kaikki; kun joku uskonystävä jätetään yhtäkkiä tervehtimättä, se on merkki siitä, ettei häntä pidetä enää uskovaisena. Liikkeen ulkopuolisia liioin ei saa tervehtiä. Jos vahingossakin menee tervehtineeksi ”epäuskoista” henkilöä, tervehdys pitää ottaa takaisin, jotta ”epäuskoiselle” ei jää sellainen käsitys, että häntä pidetään uskovaisena ihmisenä.
Kun avoimuus liitetään uskovaisuuteen ja sulkeutuneisuus epäuskoon, saattaa myös aiheuttaa monelle vl-ihmiselle ahdistusta. Eivät kaikki ole luonteeltaan avoimia! Ei todellakaan! Ihmisillä on itse kenelläkin omia kipupisteitä tai traumoja, jotka tekevät muuria ”minän” ympärille ja estävät olemasta avoimia. Jos tällaisen ihmisen uskoa vielä epäillään sulkeutuneisuuden takia, hänen taakkaansa vain kuormitetaan lisää. ”Miksi se ei puhu asioistaan?” olen kuullut turhan usein sanottavan joidenkin ihmisten kohdalla. Tällaista ihmistä kehotetaan joskus myös avautumaan jollekin luotettavalle uskonystävälle, ”suljetulle astialle”.
Sulkeutuneella ihmisellä epäillään usein olevan jotain syntiä tunnollaan, joka estää olemasta vapaa ja avoin armolapsi. Tämä tämmöinenhän ei ole omiaan vahvistamaan kenenkään uskoa. Puhtausvaatimukset ja tahranpesuoppi myös lisäävät sulkeutuneisuutta. Aina on syyllinen olo jos mistä asiasta ja nurkka vastassa joka puolella. Pitäisi ripittäytyä, jotta voisi olla ”vapaa uskovainen”. Tieto ja varmuus Jumalan kaikenkattavasta armosta ei riitä, vaan ”tarttis vielä tehrä jotain”. Ripittäytyä. Puhdistautua. Jotta olisi terve oksa viinipuussa ja voisi vapain sydämin sanoa ”Jumalan terve”.
Ei varmasti kukaan ja varsinkaan herkkä ja sisäänpäin kääntynyt henkilö tykkää olla tarkkailtavana. Kuitenkin jo pelkkä vl-liikkeen tervehtimiskäytäntö on jonkinlaista sekä itseen että toiseen kohdistuvaa tarkkailua. Milloin voin tervehtiä puhtaalla omallatunnolla? Milloin uskonystäväni pitää jättää tervehtimättä? Tervehtikö se Matti vai ei? Katteliko Kalle muualle samalla kuin tervehti? Sanoiko Kirsi ”Jumalan terve” vai mutisiko jotain muuta?
– Jos nyt en voi vanhempia tervehtiä, niin lapsia kyllä voin, eiväthän he ole epäuskoisia vaikka vanhemmat ovatkin ”kieltäneet uskonsa”.
– Miten vaikeaa onkaan tavata ”uskonsa kieltäneitä” ensimmäisen kerran heidän kieltämisensä jälkeen kun ei oikein tiedä miten tervehtiä!
– En halua ottaa heihin mitään yhteyttä, kun en tiedä miten tervehtisin heitä.
– Tuntuu ihan hölmöltä alkaa sanoa ”Terve” kun on aina tottunut sanomaan ”Jumalan terve”.
– Olisipa niin mukava, kun voisin sanoa sinullekin ”Jumalan terve”!
Hirveästi vl-liikkeen ”jumalalliseen” tervehtimistapaan on saatu sisällytettyä asiaa. Siihen liittyy paljon tunteita ilosta ahdistukseen, riemusta tuskaan. Voi mikä murhe, kun joku ei enää tervehdikään ”jumalallisesti” ja mikä ilo kun ”tuhlaajalapsi” on alkanut taas tervehtimään ”oikealla tavalla”. Ja mikä ankaruuden vakavuus, kun seurakunta (=tietyt ihmiset) päättää ”sitoa” tottelemattoman, heittää hänet saatanan haltuun ja lopettaa sanomasta hänelle tuota kaikkein pyhintä, ylintä ja autuaaksi tunnustavinta tervehtimisen muotoa: ”Jumalan terve”. Ja miten mieluusti tottelemattomalle annetaan pyhä tervehtimisoikeus takaisin, kun hän käy ensin mutkan seurakunnan edessä.
Jos mietimme tuota viinipuuvertausta vielä. Siinähän sanotaan, että Jumala puhdistaa ja hoitaa oksia ja heittää kuivat oksat pois. Se ei siis ole ihmisen tehtävä. Ja miten ihmeessä nyt oksat voisikaan toisiaan hoitaa? Ei mitenkään, se on selvää. Joh. 15: 5 ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Eli pitää vain pysyä puussa, eikö? Ja miten siinä pysytään? Eikö niin, että Jumalan armohoidolla? Ei ihmisen, toisen oksan puoskaroinnilla, oksahan ei osaa tehdä muuta kuin piiskata (hyvä huomio Vuokko!).
Lopuksi pieni pätkä lohdutusta Lutherin galatalaiskirjeen selityksistä, sen sivuilta 44 ja 45:
”Nämä kaksi käsitettä, armo ja rauha, sisältävät siis koko kristillisyyden: armo anteeksiannon ja rauha iloisen, levollisen omantunnon. Mitään rauhaa ei ole, ellei syntiä ole annettu anteeksi. Lakihan syyttää ja kauhistaa omaatuntoa synnin vuoksi. Omastatunnosta syntiä eivät pyyhi pois pyhiinvaellukset, valvomiset, vaivannäkö, harjoitukset, paastot eivätkä mitkään teot – ne vain kasvattavat syntiä. Kuta enemmän me näemme vaivaa ja hikoilemme hävittääksemme synnin, sitä pahempana se meillä on. Se voidaan pyyhkiä pois yksin armolla, ei millään muulla.
—-Mutta mahdotonta on omaatuntoa rauhoittaa ja ilahduttaa, ellei saa rauhaa siitä armosta, joka on yhtä kuin Kristuksessa luvattu anteeksianto. Monet ovat tosin nähneet paljon vaivaa, kun ovat keksineet sääntökuntia ja harjoituksia rauhoittaakseen omaatuntoaan, mutta sillä keinoin he ovat vajonneet yhä useampiin ja suurempiin vaivoihin ja onnettomuuksiin. Kaikki nuo harjoitukset ovat omiaan pelkästään pahentamaan epäilyä ja epätoivoa. Eipä ole rauhaa minun luissani eikä sinunkaan, ellemme kuuntele armon sanaa ja jää sen varaan vakaina ja luottavaisina.”
Kiitos Kimmo K.M. Pikkuaholle “k.meadows”-kirjoituksesta. Kiitos myös Jorma Ojalalle korjauksesta/tarkennuksesta.
Lainaan vielä Jorman vanhempaa viestiä ”Kenen on vastuu harhaopeista?”-blogista:
>> “Jumalan terve” ei varmaankaan ole vanhoillislestadiolaisten saarnamiesten keksimä ilmaisu. Emeritusprof Unto Salo kirjoitti aikoinaan eräässä päivälehdessä jutun vanhoista suomalaisista tervehtimistavoista, ja “Jumalan terve” juontuu jo keskiajalta. Se on tullut käyttöön kristillisen kulttuurin myötä ja ollut käytössä varsinkin läntisessä Suomessa. Katolisen kulttuurin perua on myös Saksan ja Itävallan Grüss Gott!
Laestadiolaisen herätyksen alussa Ruotsissa tervehtivät kristityt toisiaan sanomalla Guds Frid ja suomeksi Jumalan terve. Mahdollisesti tämä tapa on ollut vanhemman herätyksen peruja, näin uskonystävät ovat tervehtineet toisiaan erotukseksi ns. suruttomista. >>
Kimmo taas kirjoitti ”k.meadows”-viestissään:
>> ”Jumalan terve”-tervehdys oli alkulestadiolaisuudessa tervehdys, jolla Lapin kristityt tervehtivät kaikkia ihmisiä erotuksetta. Se ei siis ollut koodi: ”minä tunnustan sinut uskovaiseksi” — alkuperäinen merkitys oli `Jumalan terveisiä`. Epäuskoinen ihminen juuri tarvitsee näitä terveisiä, eli sovituksen sanomaa Jeesuksessa Kristuksessa. – – – Esimerkiksi esikoislestadiolaiset noudattavat alkuperäistä lestadiolaista tapaa, ja tervehtivät kaikkia jumalanterveellä. >>
Tuosta katolisesta ja yleiseurooppalaisesta alkuperästä olemme varmaan kaikki yhtä mieltä. Ehkä myös siitä, että alkuperäinen merkitys oli ”Jumalan terveisiä” – siis ilosanoman terveisiä Jumalalta, evankelioimista pähkinänkuoressa!
Tällöin olisi uskottavaa se, mitä Kimmo sanoo: ”Lapin kristityt tervehtivät näin kaikkia ihmisiä erotuksetta” ja ”esikoislestadiolaiset noudattavat alkuperäistä lestadiolaista tapaa, ja tervehtivät kaikkia jumalanterveellä”. Kun siis Paul Heideman käytti ”hauskaa muotoa Jumalan terveisiä”, lausui hän tervehdyksen alkuperäisessä merkityksessään. Mahtoiko Oskari Jussila tämän oivaltaa?
Jorma taas arvelee, että ”näin uskonystävät ovat tervehtineet toisiaan erotukseksi ns. suruttomista”. Tähän suuntaan on kehitys käynyt 1900-luvun vanhoillisuudessa, mutta oliko näin jo alkuheräyksen aikoina? Joka tapauksessa jo O. H. Jussila näyttää huomanneen tuon tervehtimissanamuodon ”kanonisoitumisen” vaarat jo varhain.
Kimmo kirjoittaa: ”SRK-lestadiolaisuus taas on vääntänyt ja kääntänyt tervehdyksen oman pikku piirinsä erottautumis- ja tuomitsemisvälineeksi. – – – Koskaan myöskään en ole kaivannut tulla tervehdityksi tuolla tavalla, tietäen tuon tervehdyksen sisältävän tuomion, jopa kadotustuomion, kun se jätetään lausumatta.”
Raju lausuma Kimmolta, mutta taitaa olla valitettavasti tosi. Tällaiseksi on tilanne muuttunut viimeistään 1970-luvulla (todennäköisesti jo aiemmin). Tästä todistaa SRK:n vuosikokouspöytäkirja vuodelta 1971: ”Elleivät nöyrry parannukseen, pidetään heitä pakanoina ja publikaaneina eikä heitä oteta rauhanayhdistysten jäseniksi. Tottelemattomia ei myöskään tervehditä Jumalan lasten tervehdyksellä.”
Tällainen koodimerkitys halutaan ”yhteiselle tervehdyksellemme” edelleen nuorille tarjota SRK:n toimittamassa kirjassa ”Valinnan paikka”. Mitään ei siis ole opittu O. H. Jussilan tai Kullervo Hulkon esimerkistä.
Pertti Niukkanen siteerasi Kimmoa ja kijoitti:
”Kimmo kirjoittaa: ”SRK-lestadiolaisuus taas on vääntänyt ja kääntänyt tervehdyksen oman pikku piirinsä erottautumis- ja tuomitsemisvälineeksi. – – – Koskaan myöskään en ole kaivannut tulla tervehdityksi tuolla tavalla, tietäen tuon tervehdyksen sisältävän tuomion, jopa kadotustuomion, kun se jätetään lausumatta.”
”Raju lausuma Kimmolta, mutta taitaa olla valitettavasti tosi. Tällaiseksi on tilanne muuttunut viimeistään 1970-luvulla (todennäköisesti jo aiemmin). Tästä todistaa SRK:n vuosikokouspöytäkirja vuodelta 1971: ”Elleivät nöyrry parannukseen, pidetään heitä pakanoina ja publikaaneina eikä heitä oteta rauhanayhdistysten jäseniksi. Tottelemattomia ei myöskään tervehditä Jumalan lasten tervehdyksellä.””
Ensimmäisiä kertoja minä muistan kuulleeni saarnoissa tästä 1960 -luvun alkuvuosina. Mutta olisiko juuri niin, että ylöskirjoitettuna tämä olisi ollut ensimmäisen kerran juuri tuolloin 1971 SRK:n Ruukin vuosikokouksen pöytäkirjassa tv-kieltopäätökseen liittyeen. Mutta tekijäoikeudet tähän tervehdyksen ulosrajaavaan merkitykseen taitavat kuulua Heikki Saarelle jo 1950 -luvun lopulta.
Oikeassa lienet, Jussi.
Kyllä minäkin nuo tekijänoikeudet tervehdyksen nykykäytäntöön suon Heikki Saarelle 😉
Nkiukkanen:
Minun täytyy ottaa yhteys prof Saloon ja pyytää saada hänen juttunsa.
Kun LLL oli Pajalassa, hänellä oli vastassaan koko parempi talonpoikaisto ja vähäiset säätyläiset.
Nämä vihasivat heränneitä.
En voi uskoa, että he olisivat jumalanterveellä näitä vainoojiaan tervehdelleet.
Mielenkiintoinen kysymys, Jorma!
Jos tervehdyksen merkitys oli enemmänkin oman uskon tunnustamisessa/julistamisessa, voitiin sitä varmaan käyttää myös ”jumalattomille” ja ”vainoojille”. Ja nimenomaan heille – siis tuossa ”evankelioivassa” merkityksessä.
Jos taas tervehdykseen sisältyi vastaanottajan tunnustaminen ”yhdessä uskossa” olevaksi, ei sitä tietenkään käytetty jumalattomien ja vainoojien kohdalla. Tämä olisi siis myös tervehdyksen nykyinen SRK-tulkinta.
Hienoa olisi, jos jaksaisit tämän historian selvittää, Jorma. Ehkä se prof. Salon avulla onnistuu. Kiitos etukäteen!
Voi hyvä Niukkanen!
Kun minä näen sen jumalanlasten välisenä tervehdyksenä. Laestadiuksen aikana oli selvä raja kristityt/suruttomat. Kristityt tervehtivät toisiaan. Ei siinä tuollaista VL-lakia ollut, tietenkään.
Se Salon artikkeli löytyy Turun Sanomien arkistosta, mutta ei siinä lestadiolaisista tietenkään puhuta.
Sinun kannattaisi ostaa se yksi Laestadius-elämäkerta. Siinä on paljon aikalaiskuvauksia ja otteita
Vuokko! Minun täytyy kiittää sinua, että tuot esiin nämä asiat! Selväsanaisesti ja kansankielellä.
Jussi: olen itse elänyt v.1967-1985 SRK-vanhoillislestadiolaisuudessa. Pikkupoikana äiti vei minut Oulun Rauhanyhdistykselle seuroihin. Minua ahdisti! Herkkänä ihmisenä ja nuorena miehenä syyllistin aina vain itseäni. Kun nyt ajattelee, vanhat ukot paatostivat ja syyllistivät kuulijakuntaansa! He myös nauttivat siitä, että aikaansaivat ns. ”iloliikutuksia” naispuolisissa kuulijoissa…Kun minua ahdisti, ajattelin, että syy oli aina minussa…Omassa syntisyydessä, huonoudessa. Eihän se näin ollut, eikä ole!
Jouduin myös hoitokokous-väkivallan uhriksi. Vieläkin kokemuksesta on niin vaikea puhua, että jätän väliin…Sanon vain, että parlamentaarikkonakin toiminut mies manipuloi minua…
Jumalan tervettä kaikille.
Olen esikoislestadiolainen kristitty ja kuten todettua myös meillä on po. tervehdyssanat käytössä. Mitenkään kiellettyä suruttomien tervehtiminen ei ole. Käytännössä – Jumalan terve – sanoja kuitenkin käytetään sisäisessä kanssakäymisessä.
Kuulostaa tutulta nuo käytänteet vl-puolelta ja on ihmeellistä miten toisilleen vihamieliset liikkeet muodostavat niin samanlaisia tapoja erottautua ainoiksi oikeiksi uskoviksi. Näyttää vihollinen käyttävän samoja konsteja aidan molemmin puolin.
Itse ajattelen kuitenkin niin, ettei tämän kaltaisilla seikoilla ole juuri merkitystä, muuten kuin käytännön elämässä ja henkisen hyvinvoinnin kannalta. Sielun pelastuksen kannalta on yhdentekevää tällaiset tervehdystavat ymv.
Olisi mielenkiintoista saada tänne kommentoivilta vl-ihmisiltä kuulla, että mikä takaa teille, ettei se olekin tämä lännen puoli, johon jäi Pyhä Henki kun hajaannus tapahtui? Eikö ikinä epäilytä? Mistä saatte varmuuden?
Voin täältä viinamäen aidan takaa huikata, että meillä yleisesti tämä takuu tämän puolen oikeassaolosta on ”musta tuntuu” ja lisäksi kauniita ja koskettavia tarinoita, jotka saavat aikaan ”ämmäin kyyneleitä”, provastia lainatakseni. Minun mielestäni perustus ei hirveitä järistyksiä kestä. Sen sijaan Jumalan sana kestää, eikä se tee eroa judalaisen ja grekiläisen välille, sillä kaikki ovat syntiä tehneet..
Jumalan terve, Joni!
Näin voinen sinua tervehtiä, koskapa et sinä (kuten en minäkään) aseta rajaa sen mukaan missä porukassa talostelemme. (Minä siis olen vain tavallinen evlutti.)
Tervetuloa tänne juttutupaamme! Esikoislestadiolaisten ääntä täällä kyllä on kaivattukin. Saamme näin hiukan laajemman käsityksen koko lestadiolaisuuden nykytilanteesta. Vielä kun saisimme mukaan rauhansanalaisia ja uusheränneitä. Ei taitaisi Vuokkokaan panna pahakseen?
Kiitos vielä hyvästä avauksestasi, Joni! Pysy sitkeästi mukana – sitä uskon muidenkin toivovan.
Totta ihmeessä Tervetuloa Jonille, joka kirjoitti heti niin mielenkiintoisen kommentin ja heitti vl-immeisille hyvän kysymyksenkin. Olisi kova jos hän saisi siihen myös vastauksen. Tuo onkin minusta niin perin kiinnostava asia, että ihan samalla varmuudella muuallakin koetaan Pyhän Hengen läsnäolo ja totisuus oikeasta uskosta kuin vl-liikkeessä ja kuitenkin siellä sitten vähätellään toisen ihmisen samanlaisia kokemuksia. Voi johtua siitäkin, että vl-ihmiset eivät ole koskaan saaneet vapaasti veljeillä muiden uskontosuuntien kanssa ja heitä (meitä!) on varoiteltu myös ajautumasta keskusteluun heidän kanssaan. Tietty silloin voi keskustella kun muistaa pitää raja-aidan asemissaan: vain me! Muualla ei ole Pyhää henkeä, oikeaa uskoa, rakkautta ja rauhaa.
Olen usein kuullut vl-liikkeessä naureskeltavan el-liikkeen tavoille; huivipakolle ja kravattikiellolle. Miten Joni teillä selitellään näitä asioita?
Tervehdys on oikein ilahduttava, kun sen oikein osaa ottaa, kiitos Pertti.
Olen sinunkin kommenttejasi lukenut mielenkiinnolla, olet ilmeisen kiinnostunut lestadiolaisuudesta. Mikäs sen päätä sotkevampaa pohdittavaa. Kun seuraan blogia ja olen nyt rekisteröitynyt, niin voinhan aina jonkun kommentin heittää. Kysyäkin saa ja vastaan, jos vastaan. Minuakin kiinnostaa lestadiolaisuus, etenkin uskon näkökulmasta. Uskohan on jäämässä sivuun ja sydämen muutos vain sanojen tasolle, se minua eniten huolettaa. Ukko Laestadius kyllä repisi pelihousunsa, jos ilmestyisi hiipuneen heräyksen tuhkasta katselemaan, mitä hänen nimeään kantavissa liikkeissä touhutaan. En ole mikään oppinut ihminen, enkä teologi, vaan armon muruja Isännän pöydän alla kerjäävä penikka ja katselen asioita täältä käsin.
Joo, halvemmalla täällä päänsä sekaisin saa kuin viinaa juomalla – (mielen)terveellisyydestä en niin tiedä…
Mutta vakavasti puhuen, tuo huoli todellisen ”sydämen uskon” hiipumisesta pelkäksi kasvatus- ja tapakristillisyydeksi tuntuu olevan myös vl-liikkeessä.
Esikoiset sentään tuntevat Laestadiuksen muutenkin kuin nimeltä. Sen kuulee sinunkin tekstistäsi, kun sanot olevasi ”armon muruja Isännän pöydän alla kerjäävä penikka”. Onhan tämäkin aito yhteys alkuheräykseen, vaikkei tietenkään mitään ”uskon elävyydestä” todistaisikaan.
Kumma kyllä, suhtaudun esikoisiin suuremmalla sympatialla kuin vanhoillisiin. Suurin syy lienee se, että esikoiset (toisin kuin SRK-vanhoilliset) eivät ole ehdottoman eksklusiivisia – korjaa, jos olen väärässä. Rigoristisempi suhtautuminen ”maailmaan” on tähän verrattuna yhdentekevä asia.
On minulla ehkä muitakin syitä sympatiaani. Lapsuudessani Myrskylässä parhaat kaverini olivat esikoisia. Muunlaisia lestadiolaisia en tiennyt olevan olemassakaan. Myös mummoni kävi el-seuroissa ja lie saanut siellä synninpäästönkin. Omat vanhempani eivät kuitenkaan el-liikkeeseen liittyneet (kuten en minäkään).
Teini-ikäni asuin Lahdessa, joka silloin oli vahvaa esikoisaluetta (ja on kaiketi edelleen). Ripille pääsin 1965 ja rippi-isäni oli Erkki Vuornos. Myöhemmin olen kuullut, että hän kuului esikoislestadiolaisiin. Lisäksi erään ystäväni isoisä oli kuulu el-maallikkosaarnaaja Kalle Luoma. Luoman Kallen puheita en valitettavasti koskaan ehtinyt kuulla.
Hei Joni. Tervetuloa joukkoon minunkin puolestani. Kuten monet täällä tietävät, olen vanhoillislestadiolainen.
Ymmärsin viestisi jonkinlaisena opillisena haasteena. Omalta osaltani voin sanoa, että minulta puuttuu motiivi sellaiseen kädenvääntöön. Tunnustan, etten tiedä esikoislestadiolaisuudesta paljoakaan. En ole teologisesti erityisen sivistynyt ja minut on tällä sivustolla eräs keskustelija köykäiseksi punninnutkin. Olen tavallinen takapenkin taavi. Uskon etten tarvitse pelastukseeni syvää teologista tietämystä. Olen joskus pitänyt raamattutunteja. Raamattua olisi syytä lukea enemmän, mutta tuntuu muun puuhan houkutus voittavan. Sapattivuotenani luin Raamatun kannesta kanteen, mutta se ei autuuttani lisännyt. Mielenkiintoista toki oli. Ulkomailla oleskellessani Raamatussa oli paljon lukemista kompaktissa paketissa. Eräs väylä tavallaan Raamatun tuntemukseen on ollut toimimiseni tulkkina seuroissa, mutta ehkä se oli enemmän mekaanista. Sanan kuulo seuroissa on tärkein muoto. Valitettavasti olen hieman laiskanpulskea seuroissakävijä.
Olen kommentoinut näillä sivuilla tuodakseni julki miltä asiat näyttävät yhden tavallisen vanhoillislestadiolaisen silmin.
Kysyit epäilyksistä. Epäilykset ovat käsittääkseni kaikille vanhoillislestadiolaisille tuttuja. Niin myös minulle. En usko monen vertailevan uskoamme esikoislestadiolaisuuteen siitä syystä, että erosta on hyvin pitkä aika eikä monillakaan liene erityisen paljon tieto uskonne sisällöstä.
Minulla ehkä suurin epäilysten lähde on järki. Jos ajatellaan nykytietämystä kosmisista ulottuvuuksista yms. tämä usko tuntuu järjelle mahdottomalta ajatukselta. Koen kuitenkin, että olen saanut parannuksessa Jumalan suuresta armosta jotakin luovuttamattoman hyvää enkä halua leikitellä sen asian kassa.
Osa lukijoista tietää, että olen saanut äskettäin syöpädiagnoosin. Edessäni on todennäköisesti pitkä ja vaivalloinen hoitojakso. Olen kovin kiitollinen saamasta erinomaisesta hoidosta tähän. Erityisesti nyt usko antaa minulle turvaa. Ajattelen, että se huonokin vaihtoehto on hyvä. Olen toistaiseksi ollut hyvillä mielin, mutta varmaan ahdistustakin tulen kokemaan. Tänään olen hieman kokenut tummien pilvien läsnäoloa, kun kuulin, että muistamani työpaikkakouluni taannoinen rehtori ja taannoinen työhuonekumppanini kuolivat samaan perussyöpään, jota minä poden.
Olen alkanut pitää blogia toisaalla tästä uudesta elämästäni nimellä ”Sairaan rakas elämä”. Jos joku haluaa vilkaista sitä, se löytyy osoitteesta http://sairaanrakaselama.blogspot.fi. Jos tämä on asiaankuulumaton mainos, poistaisitko Vuokko ystävällisesti tämän.
Minulla ei ole mitään syytä vihanpitoon kanssasi Joni. Meillä on kummallakin oikeus uskoa tavallamme. Muutoin toinen toisemme kunnioittamisessa kilpailkaamme.
Voimia elämäntilanteessasi Heikki. Itsekin olen joutunut pohtimaan hetken katoavaisuutta, kun en hetkeen ollut varma mikä nuorimmaiseni tilanne oli tulipalossa. Voimakkaana oli silloin miete, että en voi aamulla tietää milloin näen viimeisen kerran. Mutta tuolla tuo vaan isän kanssa väittelee. Kävin linkissä ja luin kirjoituksiasi. Olen monta kertaa pohtinut sitä, että toisen arkea ei voi tietää. Ei todellakaan voi. Onneksi Hän tietää.
Ehdin hiukan katsoa blogiasi, Heikki. Olipa se kaunis – autenttisia kokemuksia vähäeleisesti kuvattuna ja tunnelmia myötäilevä hieno kuvitus.
Eiväthän kaikki halua kuolevaisuudestaan mitään tietää, mutta heille joita kuoleman ajatus jo koskettaa, on blogisi varmasti hyvin terapeuttinen.
Kiitos, Heikki! Toivon sinulle voimia ja pitkää, pitkää blogistin uraa!
Kiitos lämpimän myötäelävistä viesteistänne Eija ja Pertti! Minulle ehdotettiin blogin pitämistä ja ehdottajalla oli hyvä vainu, koska blogi on saanut lyhyessä ajassa noin 4.500 sivulatausta Bloggerin laskurin mukaan. Ihmettelen mistä ihmiset osaavat sinne.
Ei Vuornos EL ollut. Luoman saarnoja on tallessa. EL on muuttumassa eksklusiviiseksi ja tiukan keskusjohtoiseksi VL tapaan. Tämä vuodesta 1982 jatkunut tendenssi tulee tekemään liikkeestä
oman kirkkonsa. Liikkeen johtajien painostus asiassa on kova. Ruotsi ja Norja ovat tämän rajan yli jo astuneet.
Teologisia perusteita muutoskehitykselle ei ole, mutta asioista ei voi keskustella, kun liikkeen johdolla ei ole
keskusteluvelvollisuutta. Viides kolonna hoitaa ”vierasottelut” oikealla tavalla päätökseen.
Olen radiossa kuullut kahteen otteeseen lappilaisen VLkirkkoherran heittävän läppää esikoisista.
Esikoisten kulttuuriin ei ole kuulunut pilkata muita lestadiolaisia ”suruttomien edessä”.
En tiedä paljonkaan esikoislestadiolaisista. Olen hahmottanut kauan sitten erään tuntemani ihmisen, niin että hän oli todennäköisesti esikoislestadiolaisesta kodista, muttei itse ollut. Myönnän kyllä, että huumori auttoi suhteuttamaan asioita kun toisen ravatista kiivastui. Samaten jokin esti häntä käymästä ei lestadiolaisissa seuroissa, vaikka koki olon hyväksi, mutta jälkikäteen… Tosi tiukka mielipiteissään, mutta herkkä omatunto.
Täällä ikävänä koin uutisen, jossa kiinnitettiin huomio esikoislestadiolaisten ja heidän saamaansa miespappiin sekä yhteistyöhön kirkon kanssa. Epämiellyttäväksi teki ihmisten kiivaus ja kykenemättömyys siihen, että noin noilla. Mutta itsenäisesti löysin jostain neutraalimpaa tietoa.
Suhtautumiseni siihen oli lähinnä sama kuin vl-liikkeeseen.
Jorman ansiokkaasta tietoiskusta näyttää syntyneen hyvä ajatustenvaihto tuolla alempana. Kommentoin tähän vain Jorman toteamusta, että Erkki Vuornos ei ollut esikoisia.
Minulla oli aiemmin käsitys, että Vuornos oli körtti. Sitten pari vuotta sitten osuin jollekin ”el.mangusti.com”-sivustolle, jossa oli linkki ”Vuornoksen saarnoja Lahdesta vuosilta 1982 ja 1983 kuunneltavissa”. Ja kyllä siellä selvästi rippi-isäni lempeä ääni kuului. Valitettavasti tuo sivusto ei enää toimi.
Sitten kiinnostuin Kalle Luomasta ja soitin Rauhan Siteen (esikoisten ”virallinen” julkaisu) toimitukseen. Sain erittäin ystävällistä palvelua ja postissa pyytämäni kopiot vanhoista lehdistä. Kysyin myös rovasti Erkki Vuornoksesta ja sain vastaukseksi, että ”kyllä hän meikäläisiä oli”. Epäilin kyllä edelleen…
Kysyin asiasta vielä VL-foorumiltakin. Eivät aluksi tienneet mitään, mutta n. vuosi sitten keskusteluun tuli nimimerkki ”doncamillo”, joka kirjoitti:
>> Rovasti Erkki Vuornos kuului esikoislestadiolaisiin kuolemaansa asti. En tiedä milloin hän liittyi, enkä kuolinvuottakaan muista, mutta olen itse ollut paikalla hänen saarnatessaan esikoislestadiolaisten seuroissa joskus 70–80-luvulla.
Hän oli siis yksi niistä muutamasta, jotka ovat olleet sekä Suomen ev.lut. kirkon pappeja että esikoislestadiolaisten saarnaajia. Hänen lisäkseen tällaisia on historian saatossa ollut ainakin kaksi muuta. Mahdollisesti kolme, jos Zidbeckin sallittiin saarnata, mutta en tiedä, mikä hänen tilanteensa oli.
Esikoislestadiolaisuuden piirissä on ollut muitakin pappeja, mutta he ovat saaneet saarnata ainoastaan kirkossa, eivät koskaan esikoislestadiolaisten seuroissa. Esikoislestadiolaisuudessa on hyvin tarkkaa, kuka saa saarnata. Liikkeen ulkopuolinen ei voi tehdä niin koskaan, vaikka olisi pappikin (jonkun lyhyen tervehdyspuheen voi saada esittää), eivätkä liikkeeseen kuuluvatkaan saa saarnata kuin ainoastaan valtakunnallisen saarnaajien kokouksen valtuuttamina. >>
Onko Jormalla tarkempaa tietoa asiasta? Entä Jonilla?
http://www.phnet.fi/public/nollapiste/saarnat/19821114_Vuornos_Lahti.mp3
Tuosta löytyy yksi Vuornoksen saarna. Törmäsin joskus samaan sivustoon kuin Pertti. Siellä oli muitakin el-saarnoja. Tuo linkki oli sähköpostissani, kun siihen törmättyäni jaoin sen jollekin ystävälle. Ainakin minulla toimii. Hyvä saarna.
Kiitos toimivasta linkistä, Joni!
Paljon näyttää muuttuneen siitä ajasta, kun viimeksi näitä linkkejä metsästin. Tapani Ihalaisen ylläpitämä ”mangusti”-sivusto ei enää toimi. Kai Siltalan ylläpitämä: http://personal.inet.fi/koti/polku/ sen sijaan näyttää toimivan edelleen.
Myös ”Huutavan ääni verkossa” näyttää vaienneen. Sivustoa ylläpitivät ”liikkeeseen kuuluvat nimettömät yksityishenkilöt”. Vaikutti mielestäni asialliselta, kuuntelupalvelukin toimi.
Uusi ”virallinen” esikoisten nettisivusto on http://www.esikoislestadiolaiset.fi/ Sieltä löytyy myös linkki http://www.rauhanside.fi/ (Rauhan Side on Esikoislestadiolaiset ry:n säännöllisesti ilmestyvä jäsenlehti.)
El-seuroja voi kuunnella linkistä http://kuuntelupalvelu.fi/ Kuuntelupalvelu vaatii rekisteröitymisen.
———-
Mielenkiintoinen sivusto oli aikoinaan ”Nettiruukku” (kuten myös Ruukku-lehti). Sen ”liberaalit” näkemykset taisivat ärsyttää Lapin vanhimpia: Sellainen työmuoto on heti lopetettava, joka aiheuttaa rauhattomuutta seurakunnassa. Nettiruukku ja Ruukku ovat kai nyt jo kokonaan kuolleet.
Ruukkulaisten vahva taustahahmo oli Mikko Louhivuori (entinen esikoinen?), jonka ”mietteitä” esikoisista ja muustakin löydät linkistä http://mikkol-miettii.blogspot.com/
Jorma Ojalan lyhyt kommentti vastaa todellisuutta. Ennuste on siis huono, toisten mielestä erinomainen. Ainoastaan viimeinen Ojalan lause vieraspelistä ei aukea.
1982 viittaa ilmeisesti lapinvanhin Gunnar Jönssonin kuolinvuoteen. Jönsson oli johtava saarnaaja Ruotsin Lapissa, jonka toiminta-aikana tapahtui el:ssa hajaannus, jonka seurauksena syntyi leeviläisyys, joka edelleen toimii. Hajaannuksen syy oli LLL:n postillat, jotka käännettiin uudelleen. Leeviläisten puoli ei hyväksynyt Jumalan sanaan muutoksia. Jönssonia kritisoitiin muutenkin maailmanmieliseksi mm. urkuharmoonin tähden.
Kiitos Vuokolle. ”Mutta jokainen vaimo, joka rukoilee eli propheteeraa peittämättömällä päällä, se häpäisee päänsä; sillä se on niinkuin se ajeltu olis.”. Tuossa huiville selitys. Kravatista en ole raamatuita kuullut, lienee ajatuksena erottautua maailmasta.
Hullua, kun ihmetellään miten nainen peittää päänsä jumalanpalveluksen ajaksi. Sen sijaan ei ihmetellä yhtään, kun nainen puolialasti tanssii humalassa huoramusiikin tahdissa ja viis veisaa Luojastansa.
Pertti, yleinen mielipide taitaa olla eksklusiivinen. Onko sinulla synnit anteeksi?
Hullua, kun meikäläisille ei aina tahdo löytyä vanhaa käsikirjaa kirkon arkistoista ehtoollista varten, olkoonkin mutu perusteinen vaatimus, sen sijaan sähkökitaroissa ja neonvaloissa tuntuu löytyvän.
Kommentoin hiukan.
”Vierasotteluilla” avautuu googlaamalla ”viides kolonna”.
Esikoisuuden hajaannuksesta ei mielestäni kannata juuri puhua.
Pieni joukko otti itselleen aiheen, mutta ei syytä, sen johdosta, että Ruotsissa ruvettiin käyttämään
lääninrovasti P. Boremanin kääntämää ruotsinnosta. Siinä saarnoja oli lyhennetty, stilisoitu ja hiukan siivottu.
Muutokset eivät vaikuttaneet itse sanomaan.
Ajatus meni joissakin läpi sen vuoksi, että asianomaisilla ei ollut selvää käsitystä, mikä on Jumalan sanaa ja mikä taas Jumalan sanaa selittäneen papin omaa julistusta. Kaikki oli yhtä pyhää.
Joukko on sittemmin hajaantunut kolmeen osaan. ja populaation koko lienee noin 50 henkeä. Mukavaa, että äärimmäisillä rigoristeilla on oma pesueensa.
Ongelmana on se, että evankeliumista on tehty uusi laki.
Esikoisuuden toimintaa kirkon yhteydessä haittaa käsitys eukaristisen rukouksen puhtaudesta.
Sen katsotaan olevan katolinen.
Ilmeisesti ajatellaan, että kaikki, mihin liittyy sana katolinen on sen perusteella syntiä ja tuomittavaa,. vaikka näin ei esim. Lutherin mielestä asia tietenkään ollut.
Vieroksutaan uhrilahjan tuomista alttarille ja sen siunaamista, vaikka se on ollut jo alkuseurakunnassa tapa, kuten tiedämme.
Leeviläisyydessä ulkonaiset asiat ovat uusien pukeutumissääntöjen myötä korostuneet.
Esikoisuudessa nämä asiat ovat tänään traditiota, ja ilmeisesti sillä perusteella autuuden kannalta tärkeitä, koska ne perustuvat seurakunnan edesmenneitten johtajien erehtymättömiin päätöksiin.
Solmiota ja huivia ei voi millään raamatullisella perusteella todeta synnilliseksi.
Esikoisuus on perinteisesti ollut monikulttuurinen, opinkäsityksissä ja kuuliaisuudessa niiden suhteen on ollut paikkakuntakohtaisia eroja. Vankinta itsevanhurskaus on yleensä ollut Pohjois-Karjalassa ja Lounaisessa Suomessa. Viimeksi mainitulla alueella lienee leeviläsyydenkin kannatus uskollisinta.
Kaikesta tästä huolimatta esikoisuus tarjosi miellyttävän ja sydämellisiä ja rakastavia uskonsisaria ja veljioä pursuvan hengellisen kodin sellaiselle, jonka sydäntä sanan aura oli saanut kyntää. Hyviä julistajia ja taitavia sielunhoitajia oli, vaikka yksikään ei ollut saanut koulutusta, lukuunottamatta yhtä, kahta pappia.
Kanssakäyminen on ollut vilkasta ja sitä on sävyttänyt rakkaus ja iloisuus. Kaikki perust ui vapaaehtoisuuteen.
Seuratilaisuuksissa juotiin kahvia ja syötiin, eikä kukaan vaatinut mitään, ei rahaa eikä lahjaa. Suhtautumista kuvasi vanha sanonta ”rikkaille kuorma, köyhille huojennus”. Sama koski rukoushuoneiden rakentamista. Kukin antoi, mitä antoi, kykynsä ja tuntonsa mukaan. Ruokalippuja tms. olisi pidetty kauhistavana ja
epäraamatullisena, rakkauden rikoksena..
Heikki. Ei ollut kysymys mistään haasteesta. Kiinnosti vain kuulla, että mietitäänkö siellä, että jospa Pyhä Henki onkin meillä.
Voimia sinulle. Tärkeintähän olisi, että jaksat uskoa syntisi anteeksi, kun kuolema koittaa. Kuolemahan meitä kaikkia vääjäämättä odottaa. Usein sitä joutuu miettimään, kuinka usko kestää viimeisen vihollisen hyökkäyksen. Sairaudet ja muut koettelemukset pysäyttävät. Kuitenkin tulisi olla koko ajan valmiina lähtemään tästä maailmasta. Hyvinhän minäkin saatan kuolla ilman syöpääkin vaikka nyt. Silloin kun ihminen lähtee, niin hän on kahden kuoleman kanssa, kaikki kiittelijät ovat sivussa ja tärkein kysymys on, että Jeesus Kristus on lähellä.
Jorma. Osasin kuuklettaa viidennen kolonnan jo ennen vihjettäsi, mutta kun ei aukea, niin ei. Tuo omavanhurskaus pesii käsitykseni mukaan aika vahvasti joka puolella, ei vähiten pk-seudulla. Hieno kuva seuroista sinulla. Nykyään ei taida olla ilmapiiri tuollainen, tai en itse koe niin. Toki yhdistyksen toiminta on vapaaehtoista, kahvit ja ruoat ilmaisia kaikille seuravieraille ja kaikki tehdään talkoilla. Kustannuksiin osallistuminen on vapaaehtoista ja silti homma pyörii. Olen sen verran nuori, etten tiedä -82 ennen mitään. Itse kaipaisin olla syntisenä syntisten joukossa, vähemmän on meitä syntisiä..
Suurin osa ei ole ollenkaan kiinnostunut noista ehtoolliskaavoista, tokkopa saarnaajatkaan, kuitenkin ”vanhaa” halutaan, joka ei edes ole mitenkään vanha oikeasti, jos se on -60-luvulta Olen myös kuullut noista ”katolisista aineksista”, taitaa olla mutua sekin. Kuitenkin kirkko voisi minusta myöntyä tässä asiassa edelleen, ettei saada (teko)syytä uuden kirkon perustamiselle, se olisi aika iso asia.
Tietojeni mukaan Zidbäck oli vuoden pari esikoislestadiilanen kun hän teki väitöskirjaansa ja tutkimustaan. Hän oli kirkkoherrana Lahdessa. Ihastui, heräsi, kääntyi ja pahentui sitten opinkäsityksiin tai johonkin ihmiseen ja etääntyi pian. Vanhuudessaan palasi vanhoilliseksi, ja suolasi sitten entistä hengellistä
keidastaan parissakin kirjassaan. Tämähän vanhoillisille on aina sopinut, esikoislestadiolaisten julkinen
pilkkaaminen. Ilmeisesti se vahvistaa heidän identiteettiään ainoana jumalanvaltakuntana tällä planeetalla.
AZ oli varmasti etsivä sielu, eikä häntä tietääkseni ole EL-piirissä pahalla muisteltu.
Samaa Aulis Zidbäckin virkaa hoiti 40 vuotta myöhemmin Vuornos. Eläkkeelle päästyään tai jo hiukan ennen hänkin niin sanotusti teki parannuksen. Ehkä aikaisemmat arvioni hänestä ovat olleet vääriä.
Tiedän, että hänen saarnojaan arvostettiin, niissä näkyi raamattutietous. Silloin oli myös liikkeessä vallalla lämmin suojasään kausi.
Esikoisuuden historiasta tunnetaan kaksi saarnaavaa ”säätyläistä”, Heitä olivat ”Opettaja Hirvonen” Polvijärveltä ja ”Kirkkoherra Kari” Helsingistä.
Suhde koulutukseen oli aikaisemmin varovainen, mutta liikkeen kaikki johtajat ovat tänään ”akademiker”, ja suomalaisten iso osa on hyvin koulutettua. Insinöörin ja opettajan koulutus näyttäisi olevan kristitylle
sopivin.
Rauhaa kaikille.
Pieni kommentti. Vuornos oli Lahdessa esikoisuuden yhteydessä ainakin jotenkin. Tosin en tiedä olisiko hän sitoutunut mitenkään, mutta saarnasi joitakin saarnoja rukoushuoneella. Yhden saarnan olen kuullutkin. Eläkepäivinä hän oli ilmeisesti vapaampi harrastamaan uskovan vapautta. Jos pappi on herätysliikeorientoitunut, niin se aiheuttaa helposti närää muiden keskuudessa. Kaikki herätysliikkeet eivät ole siinä tasa-arvoisia, joitakin siedetään ja joitakin suorastaan rakastetaan. Vuornoksen kohtelun uskon perustuneen henkilösuhteisiin lahtelaisten liikkeen johtajien kanssa ja silloin voidaan sallia tervehdyksiä pitemmät puheetkin.
Hänen poikansa oli Padasjoella kirkkoherrana ja jäi aikanaan sieltä eläkkeelle. Hänet muistan joltakin Petroskoin matkalta, jossa hän piti Kuittisen koululla ilkimuistoisen opetuksen luomisesta. Hän oli hyvin sopeutuva ja hienovarainen henkilö noin yhden reissun pohjalta.
Nyt minun mielestäni kaikkien lestadiolaisten pitäisi nähdä koko liikkeen kaikki haarat haaroittuneena puuna, joissa oksissa on jokaisessa jotain alkuperäistä ja jotain myöhemmin keksittyä. Olisi aika lopettaa puheet hajaannuksen asioista. Pitäisi oikeastaan kokoontua yhteen ja jokainen toisi koivuhalon mukanaan ja kirjoittaisi siihen liikkeensä nimen ja sitten ne halot poltettaisi yhteisessä nuotiossa ja siinä käristettäisi makkaraa samasta laatikosta. Itse olen esikoistaustainen, mutta en sulje ketään ulos, joka tahtoo raamatun opettamalla tavalla pelastua uskomalla Jeesuksen Lunastuksen autuudekseen.
Taidan olla tässä Erkki Vuornoksen asiassa Laurin linjoilla.
Luultavasti Vuornoksen ”saarnaoikeus” perustui hyviin henkilösuhteisiin Lahden el-johtajien kanssa. Toinen tärkeä tekijä oli varmaan silloinen el-liikkeessä vallinnut ”suojasää”. Uskoakseni Vuornos ei koskaan varsinaisesti tehnyt ”parannusta el-uskoon” (?).
Jos tämä käsitykseni on oikea, oli el-liike vielä 1980-luvun alussa paljon nykyistä suvaitsevampi. Surullisia ovat nuo tiedot, joita Jorma on kertonut liikkeen nykytilasta.
Kaukana taitaa olla tuo Laurin toive yhteisen nuotion ympärille kokoontumisesta. Mutta toivoa aina sopii Raattamaan sanoin: ”kaikki heräykset pitäisit yhteen sulaaman, ehkä paljon on työtä koota taikinaa monesta vakasta ja sotkea yhdeksi taikinaksi.”
Lauri Lahtinen kokeneena tietää.
Esikoisuus on ollut monikulttuurinen. Nyt on ahtaampi itsevanhurskauden henki ottanut vallan, lopullisesti. Se merkitsee yhtenäistyvää kulttuuria.
Kun liikkeen pääsaarnaaja pohtii kuinka jonkun usko kestää sen, että hän tuo joulukuusen sisälle huoneeseen, pitää miehenä kädessään vihkisormusta tai
laulaa (kirkko)kuorossa annettujen varoitusten vastaisesti, on ikäänkuin hylätty evankeliumi ja menetetty Kristus. Ainakin kuorossa laulavan kohdalla usko on opetusten mukaan kuollut. Evankeliumista on tullut uusi laki.
Kristus on vain nimi, joka jää seurakunnan pyhyyden varjoon. Paavalihan siitä puhuu, kuka on pää….
Kun aikoinaan rakennettiin erehtymätön saarnaajaveljien kollegio, ollaan nyt samassa tilanteessa kuin Venäjällä, jossa ulkopolitiikan saralla ei ole 97 vuoteen tehty ainuttakaan erehdystä
Lauri Lahtisen käsitykseen yhdyn minäkin.
Esim. tuo Vuornoksen saarna toi joitain välähdyksiä lapsuudesta, joka oli sitä mainittua lämmintä kautta. Muutenkin se armon sana joka kuului, sai minut liikuttuneeksi. Samalla nykytilanne löi taas lujaa kasvoihin. Nykyään ei tulisi kuulonkaan, että joku kirkonmies kävisi välillä saarnaamassa.
Jorman ennustus on karun realistinen, ja ahdistava. Johto on linnoittautunut komentotelttaan ja käy aika-ajoin antamassa päiväkäskynsä sen enempää seurauksista välittämättä. Minä en seurakuntalaisena tiedä kuinka johtoon saisi yhteyden. Sekin jo kertoo jotain. Jorma ja Lauri varmaan ovat kuulleet naruseuroista. Siitähän oli jonkun lainen vääntö, mutta kun oli sitä monikulttuurisuutta niin naruseurat saatiin. Nyt mennään taaksepäin ja kuuntelu on viety salasanojen taakse. Kotimaan johtajiin saa yrittämällä yhteyden, mutta keskustelu on mahdotonta kun seurakunta ei erehdy, eikä hankaliin kysymyksiin vastata. Kesäksi ollaan tulossa taas ja ennakkoarvailujen mukaan motiivit ovat yhtenäistämisessä enemmän kuin ennen, siinailta terveisiä.
On täälläkin vielä piskuinen lauma hengissä. Hajallaan kuin lampaat ilman paimenta, mutta kuitenkin. Jumalan sallimatta ei mitään tapahdu ja vaikka arvailla voimme, se on korkeimman kädessä ja me Turvassa. Kyllä minä vielä meinaan täällä sohia, eihän Jumala ole turhaan minulle miekkaa antanut. Ehkä se on kädessäni tylsä, mutta kyllä sillä vähän häiritä voi…
Kiitos toimivasta linkistä, Joni!
Paljon näyttää muuttuneen siitä ajasta, kun viimeksi näitä linkkejä metsästin. Tapani Ihalaisen ylläpitämä ”mangusti”-sivusto ei enää toimi. Kai Siltalan ylläpitämä: http://personal.inet.fi/koti/polku/ sen sijaan näyttää toimivan edelleen.
Myös ”Huutavan ääni verkossa” näyttää vaienneen. Sivustoa ylläpitivät ”liikkeeseen kuuluvat nimettömät yksityishenkilöt”. Vaikutti mielestäni asialliselta, kuuntelupalvelukin toimi.
Uusi ”virallinen” esikoisten nettisivusto on http://www.esikoislestadiolaiset.fi/ Sieltä löytyy myös linkki Rauhan Side –lehteen, joka on Esikoislestadiolaiset ry:n säännöllisesti ilmestyvä jäsenlehti.
El-seuroja voi kuunnella linkistä http://kuuntelupalvelu.fi/ Kuuntelupalvelu vaatii rekisteröitymisen!
Mielenkiintoinen sivusto oli aikoinaan ”Nettiruukku” (kuten myös Ruukku-lehti). Sen ”liberaalit” näkemykset taisivat ärsyttää Lapin vanhimpia: Sellainen työmuoto on heti lopetettava, joka aiheuttaa rauhattomuutta seurakunnassa. Nettiruukku ja Ruukku ovat kai nyt jo kokonaan kuolleet.
Ruukkulaisten vahva taustahahmo oli Mikko Louhivuori (entinen esikoinen?), jonka ”mietteitä” esikoisista ja muustakin löydät linkistä http://mikkol-miettii.blogspot.com/
Tiedätkö Jorma kirkkoherra Karista minkä verran? Tämä,nyt lipsuu ohi aiheen pahasti, mutta aasinsiltana voisi todeta,vettä Karikin lienee tervehtinyt Jumalan terveellä.
Khra Kari oli ollut Antrean kirkkoherrana, mutta rajantarkistuksessa häneltä meni seurakunta ja muistelen, ettei hä saanut vakituista virkaa tai ainakin hänellä sanottiin olleen ns lakkautuspalkka, joka kai voisi vastata varhaiseläkettä, kun työpaikka hävisi.
Minun ym,märrykseni mukaan hän oli täysillä mukana ja hänen sukuaan on varmaankin vielä elossa.
Jatkan hiukan tätä offtopicia. Tässä pari muistiinpanoani esikoispapeista vuosien takaa:
Ensimmäinen oli Aulis Zidbäck, Lahdessa v. 1928 liikkeeseen liittynyt.
Muita varmoja ovat:
Veikko Kari, pappi Lahdessa 1940-luvulla
Matti Aaltonen, tuli Euran kappalaiseksi v. 1985
Lisäksi epäselviä, nettikeskusteluissa vain nimikirjaimilla mainitut:
HL, JK, TV, ML, OP, RB on vielä Tuuloksessa kirkkoherrana, MA on Auran Prunkkalassa.
Tietääkohän Lauri jotakin tarkempaa?
Kiitos Lauri. Täytyy aina vanhoilta kysellä, kun tulee tilaisuutta. Pertin nimikirjaimissa lienee ainakin Heikki Linnavirta, Karjalohjalla kirkkoherrana? Aiheutti tässä taannoin jonkun pikkukohun jollain nettikirjoituksella.
Yhtään aktiivista pappia ei tietääkseni ole, eikä tule. Jorma Ojala tietysti mainittakoon samaan sarjaan.
Kari oli vireä mies, eräänlainen filosofi. Hän järjesti nuorille oman raamattupiirin, jossa tutkittiin Johanneksen evankeliumia hänen omien käännösajatustensa rinnalla. Kuoli jo 30 v sitten.