Luin ammulla taas yhtä hengellistä kirjaa ja siinä sanottiin näin:
”Varmaa on siis se, ettei kukaan sellainen saa Jumalan armoa, joka ei janoa ja kaipaa sitä…”
Aika järisyttävä ajatus, mutta näin hän se on. Presidenttikään ei voi armahtaa kuin sen, joka armahdusta pyytää. Mitään muuta lakiin perustuvaa vaatimusta ei aseteta. Näin käsitän asian. Korjatkoon lakimiehet asian, jos olen väärässä.
Sama periaate koskee Jumalan armoa. Se ei kuulu kenellekään sellaiselle, jolta Jumalan laki voi vielä jotain vaatia. Jos laki voi vaatia jotain, niin armo on tarpeeton. Silloinhan lain vaatimukset täyttämällä selviäisi kuiville.
Jos joku voi täyttää Jumalan lain vaatimukset, niin mihin hän sen lisäksi vielä armoa tarvitsee. Siinä tilanteessa ei armoa kukaan edes anoisi, eikä sitä silloin myöskään voisi saada. Jollei mitään hätää ole, niin armoon on turha vedota.
Nyt kun koko maailman synti on laitettu Vapahtajamme päälle niin sovitus kaikesta pahasta on jo toimitettu. Jeesus tuli synniksi, niin hän otti koko syntikuorman kannettavakseen. Kenenkään ei tarvitsisi jäädä tulevan tuomion alle. Jokaisen tarvitsisi ainoastaan anoa armahdusta vedoten tähän lupaukseen. Armo kuuluu jokaiselle, joka sitä anoo, mutta ei yhdellekään niistä, jotka ei sitä halua.
Sytinen anteeksisaamisen mahdollisuus on kuin lottovoitto.
Rahoja ei voi saada, jollei niitä lunasta itselleen. ( Taitaa siihenkin olla jo mahdollisuus.) Jumalan armon saamiseen taas ei. Se ei tule, niin kuin Manulle illallinen.
Jumalan armoa ei voi tietenkään saada, jollei sitä halua. Armo on tarjolla kaikille, mutta vain ne, jotka sen itselleen tahtovat, vain he sen voivat saada. Jotenkin luulisi, että asia olisi aivan selvä, että muilla ei voi olla mitään osuutta tähän armoon.
Sami Paajanen. En lähde tässä lonkalta keskustelemaan luterilaisen kirkon ennaltamääräämisopista l. predestinastiosta. Sen sijaan olen sitä mieltä, että luterilainen oppi ihmisen epävapaasta tahdosta ja ihmisen läpikotaisesta turmeluksesta (antropologia) ovat Raamatun mukaisia. Ensiksi pitää kyllä määritellä, mitä tahdolla ja vapaudella tarkoitetaan uskomisen asioissa. Toiseksi pitää määritellä se, mitä ihmisen periturmeluksella ja perisynnillä ymmärretään. Itse tyydyn usein siihen, että paradokseja (näennäisiä mutta ah niin todellisia ristiriitoja) ei voi välttämättä ratkaista. Minusta ongelma ei ole niinkään luterilaisuuden vanhakirkolliseen perustaan (=katolisuuteen) kallistuvissa luterilaisen opin tulkinnoissa vaan niissä matalakirkollis-yleisprotestanttis-evankelikaalisissa tulkinnoissa, mitä luterilaisuuden piirissä myös esiintyy. Ja joita luullaan luterilaisiksi, koska ne on omaksuttu jonkun luterilaisen kirkon piirissä toimineen teologin kautta. Ortodoksinen kirkko taas on liian usein jäänyt oudoksi ja kummajaiseksi meille.
Pekka Veli Pesonen. Olet pohtinut asioita kiitettävällä innolla ja saanut aikaan kunnon mielipiteiden vaihdon. Ehkä pitää jatkaa jossakin toisessa blogissa!
Pekka Veli on saanut paljon kirjoittajia kokoon, siitä hatunnosto.
Marko, luterilainen antropologi on todella erityyppinen kuin vanhassa, yhtenäisessä kristikunnassa. Antropologia heijastuu juuri predestinaatio-oppiin. Nämä ovat syvällisiä asioita, joiden vaikutus on maksimaalinen. On oma prosessinsa käydä näitä läpi. Se on radikaalia ja erityisesti protenstanttiselle ajattelulle vaikea tie. Erittäin vaikea, riippuen tietysti siitä miten itse tuntee luterilaista teologiaa.
Tuosta Markon lauseesta saisi uuden alun : ” Ja joita luullaan luterilaisiksi ”
On nimittäin paljon sellaista, joka ei mitenkään voi olla Martin teologian mukaista, mutta jota vain pidetään hänen aikaansaannoksenaan.
Nyt kuitenkin vedän vähän henkeä. On hienoa, että noin moni on tullut mukaan ja keskustelu on pysynyt hyvin kasassa. On vaatinut yllättävän paljon tästä palstasta huolehtiminen. Helposti unohtuu, että ilokin vie voimia. Keskustelu jää historiaan yhtenä luetuimmistani.
Pekka Veli ehdotan sinulle joitakin aiheita, virikkeeksi;
Mikä on kirkko
Miksi on monta kirkkokuntaa-Jeesusko ne perusti?
Ekumeenisen kirkolliskokousten kanonien merkitys
Traditio ja Raamattu luterilaisessa ajattelussa
Luostareiden merkitys kristinuskolle
Reliikit ja pyhät
Kirkon äiti Neitsyt Maria
Hengellinen kurialaisuus ja kärsimys
Himot ja niiden hengellinen voittaminen
Pyhien rukoileminen
Ikonit ja kuva teologia
Raamatun tulkinta
Voiko kristitty vaihtaa kirkkokuntaa, perusteet vaihtamiselle.
Siitä vain Sami kirjaudut blogistien joukkoon ja luot mieleisesi keskustelut.
En osaa kirjoittaa niin sujuvasti kun te muut. Kynnys on liian korkea.
Häh. Mulla on lukihäiriö ja kirjoittamien on siksi todella hankalaa.
Pekka Veli: ”Rakentavaa keskustelua voi luoda vain samalle perustalle. Jos toisella on toinen peruslähtökohta, niin keskustelusta tulee pelkkää hyödytöntä väittelyä…”
Mikä on tämä sama perusta, peruslähtökohta, mikä pitäisi olla, jotta rakentava keskustelu voisi toteutua?
Mielestäni se on Pyhä Hengen vaikuttama yhteys, niinkuin alkuseurakunnassa oli. Kun Pyhä Henki oli vuodatettu, tapahtui niin, että ”kaikki, jotka uskoivat, olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä…he olivat joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä…”Apt.2:44-46.
Alkuseurakunnassa vallitsi yksimielisyys koska Pyhä Henki vaikutti sen ja oltiin kuuliaisia Hänelle. Pyhä Henki kirkastaa Kristusta, ei ihmistä itseään.
Sitten kun Pyhää Henkeä ei enää oteta huomioon, tapahtuu, että yksimielisyys häviää ja monenlaiset inhimilliset, järkeen perustuvat mielipiteet tulevat esiin, saavat vallan ja synnyttävät jännitteitä ja eripuraa. Tästä merkkinä on yksilöllisyyden korostaminen ja oikeassa olemisen tarve.
Raamatusta ei tällaiseen löydy ymmärrystä. ”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne”, sanoo aposoli ja myös ”ettette tekisi mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä vaan että nöyryydessä pidätte toista parempana kuin itseänne.”
Jos Pyhä Henki on saanut vallata ihmisen, silloin hän näkee oman raadollisuutensa, väärät arvostelut loppuvat, yksimielisyys saa sijaa ja aikaan rakentavaa keskustelua, josta Jumala saa kunnian eikä ihminen itse.
Pekka Veli, aivan samaa olen ajatellut. Miksi Sami Paajanen ei kirjoita omia blogeja? Hänhän esitti jo aiemmin vaatimuksen siitä kuka pitäisi poistaa kommentoimasta, että hän vielä suostuu kommentoimaan.
Voisit Sami Paajanen näin itse blogin pitäjänä poistaa kommentteja ja tehdä blogista mieleisesi.
Odotan edelleen vastaustasi leimakirveestä. Kun minua sen käytöstä syytit, niin missä olen näin tehnyt?
Riitta, Ari Pasanen on poikkeustapaus. Vaatimus ei ollut kohtuuton, teknisesti kuitenkin mahdoton. Blogia en perusta, kynnys liian korkea, kommentointi sopii minulle paremmin. Se on ehkä helpompaa. Ja sotakirveet on jo unohdettu. En palaa niihin. Joten ole rauhassa, ei mitään hätää.
Mietin niillä perustuksilla lain ja evankeliumin pitämistä erillään, mikä on käsittääkseni perusedellytys vanhurskausopin käsitykselle. Henkilökohtaisesti kiinnostaa se miksi tuota oppia on niin hankala elää jatkuvasti todeksi. Nekin jotka sen hyvin tuntevat, näyttävät käyvän kanssani samaa taistelua. Juuri kun on uskonut jotain olennaista siitä oivaltaneensa, niin uusia kysymyksiä nousee esiin. Luther keskittyi etsimään vastauksia ja alan vähän oivaltaa miksi.
Väite ettei halveksi henkilöitä, vaan asioita on kestämätön, sillä asioihin sitoutuvat juuri henkilöt. Joten jos Sami jatkat toisten näkemysten halveksimista, niin alan puuttumaan niihinkin.
Pekka Veli, mitä on halveksiminen, ihan noin konkreettisesti. Minä en ole ainakaan halveksinut, olen ollut erimieltä, en muuta ja tulen jatkossakin olemaan, kuten sinäkin Pekka Veli.
Pekka Veli Pesonen. Arvostan sitä, että kirjoitat blogeja, vaikka huomaan, että teologin ja maallikon on usein vaikea löytää yhteistä pohjaa.
Sami Paajanen ja te muut. Voittehan kirjoittaa lyhyen blogitekstin ja sitten kommentoida syntyvien reaktioiden pohjalta. Sami, rohkaisen Sinua yrittämään! Tämä palsta ei ole mikään sielunhoitopalsta, mutta arvelen, että ainakin osa kommenteista täällä on osa oman hengellisen elämän kipupisteiden prosessointia. Puolesta ja vastaan. Joten yritetään nyt olla suvaitsevaisia kaikessa kiihkeydessämme. Kiitoksia keskustelusta!
Paajasen monien kommenttien kautta olen joutunut pohtimaan millainen alkuperäinen kirkon oppi on ollut, mikä on oikea kirkko? Hajaannuksen isän päämäärän tunnemme; Lauma on saatava hajalleen, pirstaleiksi ennen Kristuksen paluuta. ”Oppi” on suhteelliseksi mennyt, suola on mauttomaksi ja ihmisten tallattavaksi käynyt. Tunnustus on luokkaa I did it my way.
Aineita blogiksi löytyisi vaikka Marko Sjöblomin kommentista: ”….Ja joita luullaan luterilaisiksi, koska ne on omaksuttu jonkun luterilaisen kirkon piirissä toimineen teologin kautta. Ortodoksinen kirkko taas on liian usein jäänyt oudoksi ja kummajaiseksi meille.” Paajasen luettelosta teemoja löytyy lisää. Julkaise blogi, monet ovat sitä toivoneet.
Tämä blogi on mielenkiintoisella tavalla edennyt lähes riidattomasti, kiitos!