Ilmastonmuutosta kuvataan syystä aikamme mittakaavaltaan suurimmaksi kriisiksi. Se on osaltaan myös ihmisen hengellisen ja moraalisen tilan peili. Ahdistuksen valtaan jääminen kuitenkin lamauttaa, kun taas pelastumisen toivo ja mahdollisuus aktivoi. Yhteisesti saavutetut hyvät tulokset ympäristövastuun kantamisessa, innokkaiden ja vakuuttavien esimerkki ja usko Jumalan huolenpitoon ja johdatukseen ”myös maan päällä” rohkaisevat. Paavali kirjoittaa, että ”myös luomakunnalla on toivo” (Room. 8:20) Kristuksen kosmisen lunastustyön perusteella. Jo alussa ihmiskunnalle annettiin tehtäväksi ”viljellä ja varjella” ja Vuorisaarnassaan Jeesus muistuttaa Jumalan pitävän huolta niin taivaan linnuista kuin kedon kukistakin (Matt. 6:26-30). Ihmiselle on annettu erityinen kutsumus luovana huolenpitäjänä luomakunnasta, mutta syvä kohtalonyhteys kaiken luodun kanssa sisältyy jo siihen, että ihminen on Raamatun mukaan luotu ”maan tomusta”.
On yleisesti tiedettyä, että luomakunnan tai ”ympäristön” kriittinen tila ja sen kohentaminen edellyttää kaikkien kansojen yhteistyötä kriittisen lämpenemisrajan ylittymisen estämiseksi. Tarvitaan aktivoivaa kriisitietoisuutta, niin keppiä kuin porkkanaakin. Koska ei ole kyse vain väliaikaisesta vyön kiristämisestä ja laihdutuskuurista vaan kestävään kehitykseen liittyvästä elämänmuutoksesta, liittyy keskustelu, pohdinta ja toiminta ilmastonmuutoksen torjumiseksi sitäkin selvemmin myös kristilliseen elämäntapaan. Vastuu luomakunnasta ja vastuu lähimmäisestä sekä omien lähimpien ja omastakin tulevaisuudesta liittyvät globaalisti verkottuneessa todellisuudessa hyvin konkreettisesti yhteen.
Myös kirkot ovat ekumeenisesti kautta maailman ottaneet asian tehtävälistalleen – kaikki eivät aivan yhtä vahvasti, mutta silti. Hyvä niin, etenkin jos tämä nähdään osana kristityn kutsumusta, osana rakkauden lain seuraamista sekä myös osana luottamuksen ja kiitollisuuden aktivoimaa, uskosta nousevaa elämää kristittynä. Usein tähän liittyy luonteva yhteistyö toisten uskontojen edustajien ja kaikkien hyvän tahdon ihmisten, eli yhteisestä elämästä vastuuta kantavien, kanssa tällä tärkeällä saralla. Kokemus luonnosta lahjana ja elämän olennaisena perustana sekä sen ja samalla kaikkien yhteisen kärsimyksen lievittäminen tehtävänä voi aktivoida rukouselämää, joka kantaa ja ohjaa kontemplaation kautta aktiivisuuteen arjessa.
Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order -komissio on julkaissut tähän liittyvää ekumeenista teologiaa pohtivan kirjasen Cultivate and Care (2021) eli Viljellä ja varjella (https://www.oikoumene.org/sites/default/files/2021-02/Cultivate_Care_Web.pdf). Siinä lähdetään liikkeelle siitä – esimerkiksi paavi Franciscuksen tavoin -, että ihmisten osattomuus ja luomakunnan tuhoaminen ovat saman asian eri puolia. Ei esimerkiksi voi olla niin, että yli (luonnon)varojen elävät, ns. rikkaat maat, panevat (eko)velan köyhempien maksettavaksi. Ei vaikkapa ole moraalista ulkoistaa omaa saastuttamista niihin maihin, joissa säännökset ja rangaistukset ovat köykäisemmät, koska näillä ei ole varaa kieltäytyä tarjotuista työmahdollisuuksista ja lyhyellä tähtäimellä edullisesta kaupasta.
Kirjasessa todetaan: ”…ymmärryksen ykseydestä pitäisi olla suurempi kuin koskaan. Kirkkojen ei tulisi nähdä vain itseään Kristuksen ruumiina – jossa yksi kärsii, jolloin toiset kärsivät myös – vaan myös osana koko luomakuntaa, joka on Jumalan työtä ja jossa Pyhä Henki yhä toimii meidän keskellämme ja meidän kauttamme. Kärsivätkö haavoittuvat ja köyhimmät luomakunnan rikkoutumisesta kantaen ristiä toisten väärintekemisistä? Ympäristön väärinkäytön aiheuttamaa kärsimystä ei tulisi nähdä vain innoittajana hyväntekeväisyyteen tai solidaarisuuteen, vaan kutsuna mielen, tahdon ja elämäntyylin muuttamiseen.”
Kirkkojen maailmanneuvoston vuoden 1983 Vancouverin yleiskokouksessa kirkkojen vahvistunut ympäristötietoisuus tuli ilmi käynnistetyssä ohjelmassa ”oikeudenmukaisuus, rauha ja luomakunnan eheys”. Muuan kommentaattori totesi, että kolmikko kuvastaa ”kolmea näkökulmaa yhteen todellisuuteen: yhtä näkyä, jota kohti työskentelemme ja kolmena tarttumapintana yhteiseen taisteluun näillä alueilla.” Canberran vuoden 1991 yleiskokous sitten sai teemakseen ”Tule Pyhä Henki ja uudista koko luomakunta”. KMN:n piirissä on tämän jälkeen puhuttu ja toimittu eko-oikeudenmukaisuuden toteuttamisen hyväksi. Termi ”eko” tulee kreikan sanasta ”talo” ja viittaa yhteyksiin näiden kolmen välillä: ekumenia, ekologia ja ekonomia.
Teologisesti KMN:n visio yhteisestä kodista (paavi Franciscus), oikoumenesta, korostaa luomakunnan olevan ”orgaaninen, toisistaan riippuvainen, johdonmukainen ja kattava kokonaisuus vastakohtana ajattelulle, joka korostaa kaksijakoisuutta, ihmiskeskeisyyttä ja hierarkkista näkemystä elämästä”.
Uutta ajankohtaisuutta on saanut myös Uuden testamentin kosminen ulottuvuus: ”Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten” (Kol. 1:16). Care and Cultivate toteaa: ”23. Lupaus uudesta taivaasta ja uudesta maasta, kuten ennustetaan Johanneksen ilmestyksen luvussa 21 ei merkitse Jumalan alussa luoman maailman hyvyyden, arvon ja kauneuden kieltämistä, ei myöskään meidän vastuumme kieltämistä kunnioittaa ja pitää huolta tästä alkuperäisestä siunauksesta. Rikkaat suulliset perinteet ovat nähneet luomakunnan Jumalan ilmoituksen ensimmäisenä tekona. Toiset kristityt ovat pitäneet luomakuntaa toisena kirjana Raamatun rinnalla, joka ilmoittaa jotakin tekijänsä suureuudesta (ks. Room. 1:20). Jumalallisesti kirjoitettuna ikonina luomakunta on monimutkaisesti luotu ikkuna, joka johtaa tietoon Jumalasta ja hänen ylistämiseensä.”
Kirkkojen yhteyspyrkimysten ja luomakunnasta huolenpidon yhteydestä Cultivate and Care kiteyttää: ”25. Ne, jotka on kasteen uudessa syntymässä ja Pyhän Hengen uudistamana pelastettu (Tiit. 3:5) ja jotka muodostavat kirkon, ovat kutsutut yhteisesti sovituksen palveluvirkaan, palvelemaan työtä, jonka kautta ’Kristuksessa Jumala sovitti maailman itsensä kanssa’ (2. Kor. 5:19). Oikeus luomakunnalle on mahdollista vain, kun ihmiset palaavat (metanoia) kutsumukseensa luomakunnassa pitää huolta ja sovittaa, Pyhän Hengen johdatuksessa, ja vastaanottavat luomakunnan jumalallisena lahjana, viitaten kiitollisina takaisin sen antajaan. Kun kirkot edistävät yhdessä tätä kääntymystä, ne näkevät oman jakaantumisensa sovituksen pettämisenä, joka on Jumalan luomissuunnitelman sydämessä. Tämä tietoisuus ja yhteinen toiminta ympäristön suojelemiseksi voi inspiroida heitä ottamaan lisää askelia kohti kirkollista sovintoa.”
Kiitollisin mielin kesästä ja elämän uudistumisen ihmeestä, josta saamme nauttia ja siinä levätä Suomen suvessa, usein aivan lähimaastossa, virsien sanoin: ”Jo joutui armas aika… Soi kunniaksi Luojan nyt, virsi kiitoksen!… Oi Jeesus Kristus jalo, sä kirkas paisteemme, sä sydäntemme valo, ain asu luonamme. Sun rakkautesi liekki sytytä rintaamme, luo meihin uusi mieli, pois poista murheemme.” (VK 571 ja VK 462)
