Onko kirkko myös vähemmistöjen kirkko? Jos on, meidän täytyy päästä mukaan päätöksentekoon. Se edellyttää sitä, että enemmistöihin kuuluvat äänioikeutetut äänestävät vähemmistöjä. Tarvitsemme liittolaisia, jotka kestävät sitä epämukavuutta, jota seuraa siitä, kun tuomme syrjiviä rakenteita, asenteita ja toimintaa esiin. Kirkolliskokouksessa muutetaan rakenteita. Meidän täytyy itse päästä sinne vaikuttamaan sen sijaan, että olemme enemmistöjen hyväntahtoisuuden ja ymmärryksen varassa.
Tämä on pitkä kirjoitus. Enemmistönäkökulmasta lukien saatat saada lisää ymmärrystä tai ajattelemisen aihetta. Toivon, että jaksat lukea tämän loppuun. Jos sinulla on äänioikeus kirkolliskokousvaaleissa, haastan sinua harkitsemaan vähemmistöön kuuluvan äänestämistä.
***
Iloitsen siitä, että yhä useampi ihminen, joka ei kuulu mihinkään vähemmistöön, kannattaa koko sydämestään tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Vähemmistöt tarvitsevat liittolaisia. Tärkeää olisi vain ymmärtää se, että se ei riitä, että enemmistöt puhuvat vähemmistöjen puolesta. Vähemmistöjen tulee itse saada ajaa asiaansa. Erityisen tärkeää se on kirkossa, jossa kunnioittaminen ja sensitiivisyys niin usein väärinymmärretään. Niitä mitataan enemmistöön kuuluvien tunteiden pohjalta.
Enemmistöön kuuluvalle tulee usein epämukava olo, jos vähemmistöön kuuluva edellyttää häneltä vastuun kantamista sanoistaan, teoistaan ja päätöksistään. Moni vähemmistöön kuuluva kirkkomme jäsen ja varsinkin työntekijä keskittyykin puhumaan vain siitä, mikä kirkossa on hyvin ja mistä hän on kiitollinen. Se on ymmärrettävää ja itsellenikin tuttu toimintatapa vuosien takaa. Empatiakuilu on syvä ja enemmistön tuntemaa vihaa ja vastenmielisyyttä on raskasta kantaa.
Maskotin paikkoja
on vähemmistöihin kuuluville tarjolla
kirkossa huomattavasti enemmän
kuin vaikuttamisen paikkoja.
Maskotin paikkoja on vähemmistöihin kuuluville tarjolla kirkossa huomattavasti enemmän kuin vaikuttamisen paikkoja. Sanon tämän entisenä maskottina. Meitä mielellään esitellään: ”Katsokaa nyt! On meilläkin vähemmistöjä täällä kirkossa.” Mutta maskotin ei tule avata suutaan kiusallisista asioista, ettei enemmistölle tule epämukava olo.
Vaikuttamaan vähemmistöön kuuluva ihminen pääsee kirkossa lähinnä silloin, jos hän sitoutuu arvioimaan päätösten enemmistövaikutuksia. Jotkut käyttävät loukkaavaa termiä ”enemmistöstressi”. Se on hyvin halventava rinnakkaistermi vähemmistöstressille, joka on todellinen, vakavasti vähemmistöön kuuluvien hyvinvointia ja terveyttä heikentävä krooninen stressitila, jota aiheuttaa mm. syrjintä ja sen pelko. Tämä enemmistövaikutusten arviointiin sitoutumisen vaatimus on luonnollisesti ääneen lausumaton edellytys, jonka vähemmistöön kuuluva tunnistaa, kun hän putoaa empatiakuiluun.
Empatiamme ei yllä niihin, jotka ovat erilaisia kuin itse tai kuuluvat toiseen ryhmään. Kun ihminen ei tunne empatiaa erilaista ihmistä tai ryhmää kohtaan, jopa kiusaaminen ja ilkeily tuntuu hänestä oikeudenmukaiselta toiminnalta. Syntyy empatiakuilu. Koska ihminen toimii luontaisesti tunteidensa pohjalta, on tärkeää, että hän näkee tietoisesti vaivaa, jotta hän kohtelee kunnioittavasti myös niitä empatiakuilun tuolla puolen olevia.
***
Vastuun kantamiseen haastaminen herättää toisessa ihmisessä monesti syyllisyyttä ja häpeää. Tapahtuu kuin syntiinlankeemuskertomuksessa: aletaan keksiä selityksiä ja syytellä muita. Usein kuulee, ettei ihminen tarkoittanut mitään pahaa. Minä uskon, että vain harva tekee tieten tahtoen toiselle pahaa, mutta jos halutaan oikeasti oikeudenmukainen kirkko, pitää pystyä kohtaamaan se paha, jota kirkossa hyvää tarkoittaen tehdään. Halpa armo ei ole ratkaisu. Se on osa ongelmaa.
Armo on Jumalan ja ihmisen välinen arvokas asia, joka antaa ihmiselle syvätason turvan ja rauhan. Hän voi luottaa siihen, että hän kelpaa Jumalalle syntisyydestään huolimatta. Hän saa elää Jumalan armon varassa. Sitä ei tule halventaa tekemällä siitä ”vapaudu vastuusta” -kortti ihmisten välille.
Ihmisten välille ei kuulu armo vaan oikeudenmukaisuus. Ei voi toistuvasti tehdä syntiä toista vastaan ja voidella siihen sitten näennäistä armoa päälle. Se ei ole Jeesuksen esimerkin mukaista. Tarvitaan epämukavalta tuntuvaa vastuunkantoa eli virheen myöntämistä, katumusta ja parannuksen tekoa.
Meidän tulee kirkkona elää niin,
että jokainen saa tuntea eikä vain kuulla
olevansa yhtä arvokas Jumalan kuva.
Moni pitää minua lakihenkisenä, kun niin tinkimättömästi saarnaan vastuun kantamisesta ja oikeudenmukaisuudesta halpaa armoa vastaan. Minä kutsun sitä vastuunkannon evankeliumiksi, koska se on ilosanomaa niille, jotka kärsivät toisten rakkaudettomasta käytöksestä. Se on sorrettujen ja syrjittyjen evankeliumia, joka tähtää oikeudenmukaisuuteen jo täällä maan päällä, Jeesuksen opettaman rukouksen todeksi elämiseen: ”Tulkoon sinun valtakuntasi: tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.”
Meidän tulee kirkkona elää niin, että jokainen saa tuntea eikä vain kuulla olevansa yhtä arvokas Jumalan kuva. Se tarkoittaa tasa-arvoista ja yhdenvertaista kohtelua jokaiselle riippumatta tämän henkilökohtaisista ominaisuuksista.
Unohtaa ei sovi sitäkään, että me vähemmistöön kuuluvat olemme yhtä lailla enemmistöön kuuluvia, kun risteävät erot huomioidaan. Jokaisen ihmisen tulee siis olla valmis kantamaan vastuunsa, kun hän tahallaan tai tahtomattaan syyllistyy toisten ihmisoikeuksia rikkovaan toimintaan. Meillä jokaisella on vastuu.
Esimerkiksi minä valkoisena ja vammattomana ihmisenä tunnen usein häpeää ja syyllisyyttä, kun minulle huomautetaan ymmärtämättömästä toiminnastani, joka satuttaa. Mutta ei se mitään. Kiitän huomauttamisesta, pyydän anteeksi, käsittelen tunteeni yksin tai vertaisteni kanssa, perehdyn asioihin lisää ja toimin jatkossa yhdenvertaisemmin.
***
Sain olla yhden viikon kirkolliskokouksessa reilu vuosi sitten. Siellä minulla oli poikkeuksellisen hyvä olla toimivien rakenteiden ansiosta. Samaan aikaan tunsin valtavaa vähemmistöstressiä meikatun partani kanssa hyvin näkyvästi vähemmistöön kuuluvana ihmisenä.
Yhtenä iltana olimme Turussa laulamassa karaokea. Baarissa oli myös paikallisia. Koin yhden ihmisen käytöksen uhkaavaksi: hän tuli istumaan samaan pöytään, alkoi tuijottaa minua ja kysellä ahdistavia kysymyksiä. Mitä teki useampaan vähemmistöön kuuluva, yhdenvertaisuuden asiantuntija, kirkolliskokousedustaja Hanna Mithiku? Hän vaati minua vaihtamaan paikkaa kanssaan. Hän asettui minun ja tuon uhkaavaksi kokemani ihmisen väliin istumaan. Huh, miten turvalliseksi se saikaan minut itseni tuntemaan, koska hän tajusi, miltä minusta tuntuu ja osasi toimia siinä tilanteessa parhaakseni! En jäänyt yksin. Ja tämä tapahtui siksi, että hän ymmärtää omakohtaisesti, mitä on kuulua näkyvään vähemmistöön.
Saammeko me vähemmistöön kuuluvat
ajaa itse asioitamme?
Saammeko me vähemmistöön kuuluvat ajaa itse asioitamme? Saammeko puhua omana itsenämme vai pitääkö meidän ”puhua enemmistöä”? Arvioidaanko puheitamme niiden enemmistövaikutusten pohjalta? Ymmärretäänkö, että se, mikä tuntuu epämukavalta, lakihenkiseltä enemmistöön kuuluvasta, voi olla suurta evankeliumia niille, joita syrjivät rakenteet, asenteet ja toiminta kirkossa painavat alas? Onko kirkkomme myös meidän kirkko? Nostaako se syrjittyjä vai tietääkö se niiden puolesta? Sen päättävät äänestäjät, joista moni ei kuulu mihinkään vähemmistöön. Toivottavasti heillä on kykyä äänestää empatiakuilun yli.
Late Mäntylä
Yliopistopappi, lhbtiqa-ihmisten pappi
Helsingin hiippakunnan kirkolliskokousehdokas
On hyvä muistaa ja huomata, että monesti vaikeimmissa asemissa ovat ne vähemmistöt – tai oikeastaan useinkin vähemmistöjen vähemmistöt – ovat niitä, joiden vähemmistöasema on unohdettu tai ”unohdettu”, mitätöinteineen tai jopa kaltoinkohteluineen; ne, jotka media on jättänyt vaille puolustusta.
Jukka: Totta puhelet.
Tosiaan, maahanmuuttajataustaisilla seksuaalivähemmistöihin kuuluvilla on erityisen vaikeaa: https://kotoutuminen.fi/-/maahanmuuttaneet-sateenkaari-ihmiset-ovat-muita-haavoittuvammassa-asemassa .
Kiitos, että otit tämän asian esille.
Samoin on taipumus ollahuomaamatta niitä, jotka ovat vaihtaneet uskontoaan ja sen vuoksi kärsivät yhteisönsä taholta, sekä ne, jotka kuuluvat seksuaalivähemmistöihin mutta joiden puolta ja huolta eivät edes SETA tai ns. sateenkaariaktivistijärjestöt tuo esille, koska ajattelevat eri tavalla seksuaalisesta(aan); ne(kin) järjestöt tuntuvat olevan vain tiettyjen ja tietyllä tavalla omaan seksuaalisuuuteensa suhtautuvista.
Samoin vähemmistöä ovat ne vammaiset tai vanhukset, joilla ei ole ketään puolestaan puhujaa; ne, joilla lähinomainen on vain viranomainen. Tai ne, jotka vain jäävät sen vajavaisen huolenpidon varaan, jota puutteellisin resurssein hiukan yritetään ylläpitää hengissä pitämiseksi.
Ei yhteiskunnassamme taideta julkisesti kantaa huolta niistä uskonsa (muutoksen) tähden vainotuiosta vähemmistöjen vähemmistöistä, jotka esim. sen uskonsa muutoksen vuoksi ovat tulleet pahoinpidellyiksi, raiskatuiksi jopa läheistensä taholta.
Puhe vähemmistöistä on muuttunut ja jämähtänyt vain tietyntyyppisiin vähemmistöaatteisiin.
Jukka: Nyt täytyy myöntää, etten ymmärtänyt tästä kommentistasi juuri mitään. Jos tarkoituksesi oli sanoa, että SETA ja ylipäänsä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen puolustaminen, meidän oikeuksiemme ajaminen erityisesti ev.lut. kirkossamme inhottaa sinua, niin miksi et sano sitä suoraan vaan yrität piilottaa vihasi monimutkaisten virikkeiden taakse.
Samanlaisia ajatuksia tuli minunkin mieleeni kuin Seijalla. Oikeasti, eikö vähemmistöjen oikeuksia voi puolustaa asettamatta yhtä vähemmistöä toista vastaan? Rakkaus ei ole uhanalainen luonnonvara, se lisääntyy rakastamalla. Asetutaan rohkeasta niiden rinnalle, jotka joutuvat kamppailemaan tullakseen nähdyiksi ja hyväksytyiksi: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen, vammaisten, vanhusten, uskontonsa takia sortoa kokevien ym.
Mistä ihmeen vihasta kirjoitat, ja kenen vihasta? En asettanut keitään vastakkain. En minä kirjoittanut ketään tai mitään vastaan. Ainoastaan toin esille sen, että syrjintäpuhe ym. tunnutaan rajoittavan tiettyihin asioihin, unohtaen monet muut.
En ole vähätellyt kenenkään syrjimistä, jos tuon esille eräiden muiden syrjimisen unohtamisen.
Viestini oli, että on sellaisia syrjittyjä, jotka eivät ole saaneet ”uhripisteitä” ainakaan ns. valtamediassamme; syrjittyjä, joita ei julkisesti tunnuta arvostettavan. En ole puuttunut kenenkään oikeuteen rakastaa. En kirjoittanut edes SETAA vastaan. Valitettavasti tuntuu olevan niin, että jos ei yhdy ”tiettyyn laulukuoroon” tulee syytetyksi jopa vihasta. Se, jos mikä on huolestuttavaa.
Aluksi kirjoitin, että kaikkia ei muisteta – tarkoituksellisesti juuri yleisellä tasolla, väheksymättä ketään. Joten ei pitäisi tehdä hätäisiä tulkintoja. Olisi hyvä pyrkiä ajattelemaan ”laatikon ulkopuolelta”.
Oikeastaan voisin vielä lisätä liittynän blogistin otsikkoon: siinä puhuttiin vähemmistöistä, siis monikkomuodossa. Media tutnuu käsittelevän vähemmitöasiaa useinkin juuri yksikkömuodossa, samalla ikäänkuin unohtaen, että vähemmistöjä on monenlaisia; jopa sukupuolikyymyksessä on useampia ja useammanlaisa vähemmistöjä. Kaikkien huolia tosin ei jullkisesti juuri tuoda esille. Ja sitten on nitä aivan muitakin vaiettuja vähemmistöjä. Joten rakkautta monella tapaa kaivattaisiin sekä siellä että täällä.
Jukka: Tämän blogin aiheena – jos maltoit sen edes lukea – on lähestyvät kirkolliskokousvaalit. Niissä ei ratkaista maailman kaikkien vähemmistöjen ongelmia. Miksi nyt haluat sekoittaa näihin kommentteihisi juttuja, jotka eivät blogin aiheeseen mitenkään liity?
Ymmärrän ja ymmärsin kyllä, että blogistin teksti oli tarkoitettu eräänlaiseksi ”kirkolliskokouksen vaalimainokseksi” tietylle rymittymälle.
Mielestäni ainakin kirkon olisi syytä julkisesti kantaa huolta ainakin/myös vainotuista kristityistä – ja Suomessakin on niitä, jotka ovat toisesta uskonnosta kristityiksi kääntyneet ja joutuneet täällä Suomessakin sen vuoksi hankaluuksiin, suorastaan vainotuiksi – olkoon sukupuoli tai sukupuoli-identiteetti mikä tahansa. Kirkkoon ”osallistuminen” ei heille aina ole mutkatonta. Kirkon tulisi heillekin tarjota ”turvallista tilaa”, jota heillä ei aina yhteisössään ole. Se ei ole tai pitäisi olla pois muiden vähemmistöjen tilasta.
Moni on hämmästellyt, että mm. tällaisten vähemmistöjen asemasta ei kirkossa ole tarpeeksi puhuttu.
Uskoisin, että kirkolliskokousvaalit olisivat myös ja erityisesti arvovaalit.
En sinänsä ota kantaa kirkolliskokousryhmiin tai kiisteltyihin kirkkopoliittisiin kiistoihin. En myöskään tällä asettunut mimkään ryhmittymän puolelle tai jotakin vastaan. Muistutin vain, että puhe vähemmistöistä voitaisiin (ja usein olisi syytäkin) ymmärtää monimuotoisemminkin. Ei ”kaiken maailman vähemmistöjen ongelmia” tietenkään voida tässä ratkaista; mutta kirkonkin piirissä on käsittääkseni ollut myös huolta monista vähemmistöistä – ja huolta heidän unohtamisesta.
Kritiikkini oli kohdistettu siihen, että ”vähemmistöt” -termi ymmärrretään nykyisin liian usein hiukan liian yksipuolisesti. Pätenee myös kirkollisessa nykykontekstissa.
Jukka: Tämä on ”Tulkaa kaikki” -liikkeen blogi. Eikö nyt ole aika loogista, että siinä puhutaan asioista, jotka ovat p.o. liikkeen keskeisiä teemoja.
Voithan sinä itse kirjoittaa blogin, jossa nostat esiin kaikkien muiden vähemmistöjen asioita.
En ajatellut, että tämä olisi ollut vain ja ainoastaa Tulkaa Kaikki- ”sisäpiirin” blogi.
Kyllähän monissa muissakin blogeissa on ollut kommentteina näkökulmia, jotka tuovat laajemmista perspektiiveistä ajatuksia esille. Toki on ymmärrettävää, että kukin 8ryhmä9 tuo esiin asioita omasta vinkkelistään.
Mutta en minä enempää tästä asiasta ala tässä väittelemään.
”Kritiikkini oli kohdistettu siihen, että ”vähemmistöt” -termi ymmärrretään nykyisin liian usein hiukan liian yksipuolisesti. Pätenee myös kirkollisessa nykykontekstissa.”
Ylitit tahtomatta kynnyksen. Herkkä teema; Aihe on tiukasti rajattu.
Jukka: Nyt en taaskaan ymmärrä ajatuksenjuoksuasi. Minulle tulee olo, että käyt sotaa jonkinlaista näkymätöntä vihollista vastaan. Ei kai mikään näistä tämän alustan blogeista ole ”sisäpiirille” tarkoitettu? Kaipa ne sellaiset tekstit julkaistaan, jossakin ’sisäpiirin’ alustalla? En tiedä.
Toteat aivan oikein, että maailmassa on monenlaisia vähemmistöjä. Väität, että termiä ”vähemmistöt” käytetään väärin, tarkoittaen vain seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Minusta kuitenkin Suomessa ”vähemmistö” -termiä käytetään varsin laajasti, koskien esim. etnisiä vähemmistöjä (https://yhdenvertaisuus.fi/vahemmistot-suomessa ). Valitettavan usein vähemmistöt Suomessa ovat joutuneet kaltoin kohdelluiksi. Lisätietoa saat monista lähteistä, jotka koskevat erilaisia vähemmistöryhmiä Suomessa. Henkilökohtaisesti olen ollut iloinen, että esim. saamelaisvähemmistö on viime aikoina ollut paljonkin esillä.
Sukupuolisen suuntautumiseni lisäksi olen näin vanhemmiten ruvennut kuulumaan myös mainitsemiisi vanhus- ja vammaisvähemmistöihin. Päin vastoin kuin esitit, meillä on ihan tusinoittain erilaisia organisaatioita ja järjestöjä, jotka nimenomaan yrittävät nyt hoitaa meidän vanhusten ja vammaisten asioita, kun yhteiskunta ei niitä enää hoida. Sen sijaan meidän vanhojen seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten asioita ajaa vain se inhokkisi SETA.
Väittäisin, että suurin ja sorretuin vähemmistö nykyään Suomessa ovat mielenterveyskuntoutujat.