En ole koskaan seurannut nettikeskustelua, enkä ole vieläkään aloittanut. Siten minulla ei ole kattavaa kuvaa käynnissä olevasta avioliittokeskustelusta. Minulle on kyllä lähetetty kooste tähänastisista puheenvuoroista. Koosteen perusteella olen tehnyt muutamia havaintoja.
Päällimmäinen havaintoni on, ettei keskustelussa keskitytä artikkelini pääkysymyksiin. Tähän olen valitettavasti itse syypää. Kanava-artikkelini [luettavissa myös Kotimaa.fi:stä] alkuperäinen otsikko oli ”Laajennettu avioliittokäsitys?”. Kirkkomme ykseyttä ja yhteyttä ajatellen halusin pohtia avioliittokäsityksen mahdollisen laajentamisen edellytyksiä.
Minulle lähetetyssä korrehtuurissa toimitus ehdotti otsikoksi ”Kuinka avioliitto perustellaan”. Hyväksyin ehdotuksen, mutta en silloin oivaltanut, että uusi otsikko saattaa johtaa lukijan väärälle polulle. Lukija tietysti odottaa, että näin otsikoidun artikkelin tarkoitus on antaa kattava kuva kristillisen avioliiton perusteluista. Ei huomata sitä, minkä emerituspiispa Eero Huovinen entisenä professorina huomasi, nimittäin että ”artikkelin päätarkoitus on etsiä perusteluja homoseksuaalisesti suuntautuneiden liitolle. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että miehen ja naisen välisestä liitosta kirjoitetaan artikkelissa vain vähän.”
Jos kirjoittaa avioliittonäkemyksen mahdollisesta laajentamisesta, on tietysti todettava, mistä avioliitosta on kyse. Pääpaino on kuitenkin muualla. Artikkelissani on kaksi osaa. Ensimmäisessä kysyn, olisiko mahdollista sisällyttää kirkkokäsikirjaan kirkolliskokouksen määräenemmistöllä hyväksymä kaava, jota voitaisiin käyttää sekä eri että samaa sukupuolta olevia vihittäessä. Tämä edellyttäisi kahden avioliittokäsityksen rinnakkaiseloa. Tämä ei olisi mikään radikaali uutuus kirkossamme, koska meillä oli tällainen järjestys jo 1900-luvulla, yhtäältä patriarkaaliseen ihmis- ja avioliittokäsitykseen ja toisaalta ihmisten tasavertaisuuteen pohjautuva.
Artikkelini toisessa osassa kysymyksenasettelu muuttuu. Kysyn, millä ehdoilla voitaisiin laajentaa avioliittokäsitys siten kuin uuden vihkikaavan hyväksyminen edellyttää. Totean, että tällainen laajentaminen on kahden ehdon varassa. Mihin tarkoitukseen Jumala on asettanut avioliiton? Ja: onko homoseksuaalinen rakkaus samanarvoinen kuin heteroseksuaalinen?
Kriittisissä puheenvuoroissa keskitytään näköjään puolustamaan perinteistä avioliittokäsitystä, jota en esitä muutettavaksi. Nykyiset vihkikaavat saisivat jäädä ennalleen, ja ne, jotka pitävät niitä ainoina mahdollisina, pysykööt kannassaan. En halua sitä horjuttaa. Etsin vaihtoehtoisen kannan ja kaavan mahdollisia perusteluja.
Tätä etsintää pidetään nyt näköjään suurena uhkana perinteiselle käsitykselle. Luulen ymmärtäväni näitä pelkoja. Mutta jos nykyisen käsityksen perustus on niin itsestään selvä ja vahva kuin keskustelussa annetaan ymmärtää, ei liene sopimatonta kysyä, miten heikoksi mielletty vaihtoehto voisi sitä horjuttaa. Erisukupuolinen avioliitto tulee jatkossakin olemaan enemmistöasemassa.
Jos tätä artikkelini päätarkoitusta ja sen mukaista rakennetta ei oteta huomioon, syntyy luonnollisesti hyvin sekava keskustelu, jossa annetaan väärä kuva ajatuksenkulustani ja perusteluistani. Ei huomata, mihin asiayhteyteen ne kuuluvat.
Jos keskustelu jatkossakin liittyy lähinnä minun artikkeliini, toivon, että kirkkomme yhteyttä ajatellen keskityttäisiin artikkelin kahteen pääkysymykseen. Voisimmeko siis 1900-luvun kirkon esikuvan mukaisesti sisällyttää vaihtoehtoisen vihkikaavan kirkkokäsikirjaamme? Silloin syntysi meilläkin järjestys, jonka esim. Norjan kirkolliskokous ja yksimielinen piispakunta hyväksyivät vuonna 2017. Ja toiseen pääkysymykseen liittyen: Voimmeko pitää homoseksuaalista suuntautumista ja sen mukaista rakkautta hyväksyttävänä? Tätä kysymystä on tähän asti kierretty hyvin kaukaa.
Toivon myös, että kiinnitettäisiin enemmän huomiota meillä ja muualla vellovan avioliittokeskustelun keskeiseen kysymykseen ihmisarvosta ja yhdenvertaisuudesta. Tällöin olisi otettava huomioon, miten meidän ihmisten ehdottomasta yhdenvertaisuudesta voidaan tehdä kaksi vastakkaista johtopäätöstä:
Olemme yhdenvertaisia kaikista olosuhteista riippumatta, joten näitä ei tarvitse muuttaa. Ja: Olemme yhdenvertaisia, joten olosuhteet on muutettava vastaamaan tätä yhdenvertaisuutta. Näin ajatteli näköjään Jeesus. Näin on usein ajateltu yhteiskunnallisissa protesti- ja vapautusliikkeissä. Miten ajattelemme tämän päivän kirkossa?
John Vikström
emeritusarkkipiispa
Emeritusarkkipiispa Vikström toteaa mm. tuossa blogissa: ”Olemme yhdenvertaisia, joten olosuhteet on muutettava vastaamaan tätä yhdenvertaisuutta. Näin ajatteli näköjään Jeesus.”
Ajatteliko Jeesus kenties, että tuo mitä Hän toteaa avioliitosta: (Mat19) ”Ettekö ole lukeneet, että mies yhtyy vaimoonsa ja he tulevat yhdeksi lihaksi,” muuttuu sen mukaan, mikä yhteiskunnassa ja kirkossa sattuu olemaan kulloinkin yleinen mielipide.
Onneksi siis tiedämme, toisin näköjään kuin monet kirkon johdossa ja portaissa, mitä Jeesus sanoi ja sanoisi.
Tässä EI puhuta nykymielessä juridisesta avioiitosta. Ja luomiskertomuksessa EI mainita sanaa vaimo vaan ’nainen’. (isha, aviovaimo on hepr. beula))
Alussa ollut sana, luomiseen sidottu, Kristuksen vahvistama, on uudelleen tulkittava? Teologisia perusteluja ei löydy. Inhimillisiä sen sijaan roppakaupalla.
Arkkipiispa Vikström, ”Voimmeko pitää homoseksuaalista suuntautumista ja sen mukaista rakkautta hyväksyttävänä?”
Kukaan ei voi kiistää näiden kahden ihmisen vakuuttelua toistensa rakastamisesta, mutta valitettavasti Raamatusta ei tälle vihreää valoa näytetä. Arkkipiispa Vikströmin edellisessä blogissa on useita Raamatun kohtia, jotka viittaavat muuhun kuin parisuhteeseen. Tässä jälkimmäisessä blogissa arkkipiispa Vikström ei enää teologisesti yritä asiaa perustella, Vikström korkeintaan toteaa ”Jeesuksen pyrkivän yhdenvertaisuuteen tässä kysymyksessä”.
Yhteiskunta on jo tämän asian ratkaissut. Kirkon ratkaisu on toinen. Minua on moitittu siitä, että olen todennut ns. suurten kirkkojen toimivan perinteisesti ja kysellyt ”itse tykönäni”, että miksi Suomen luterilainen kirkko ei voi samassa käytännössä pysyä?
”Tässä EI puhuta nykymielessä juridisesta avioiitosta.”
-No ei tietenkään puhuta! Eikö tämä ole tullut jo selväksi?
Vaan Jeesus puhuu tuossa avioliitosta nimenomaan teologisessa ja hengellisessä merkityksessä.
Se on Sari Sinun tulkintasi siitä mistä Jeesus puhuu ja vaikka puhuisikin Sinun oletamallasi tavalla Jeeuksen ko lause ei välttämätä kata kaikkea mahdollista ihmisten keskenään sängyssä tekemää. Tiukkapipoisin voisi väittää suutelemistakin synniksi, koska Jeesus ei mainitse sitä eikä luomiskertomuskaan…
Jonh Vikström: Kiinnitän huomioni siihen, että kirjoituksesta puuttuu ”Isännän ääni”
(JUMALAN ÄÄNI ) Room.1:21–32.
Room.1:25,. He ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet luotua enemmän kuin Luojaa, Häntä joka on iankaikkisesti ylistetty. Aamen
26) Sen tähden Jumala on jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan. Naispuoliset he ovat vaihtaneet luonnollisen yhteyden luonnonvastaiseen, 27). ja samoin miespuoliset ovat luopuneet luonnollisesta yhteydestä naiseen ja kiihkossaan syttyneet toisiinsa. Miehet ovat harjoittaneet riettautta miesten kanssa ja ovat villiintymisestään saaneet itseensä sen palkan, mikä pitikin saada.
28) Koska heille ei kelvannut pitää kiinni Jumalan tuntemista, Jumala jätti heidät kelvottomattoman
mielen valtaan tekemään sopimattomia.
29) He ovat täynnä kaikenlaista vääryyttä, pahuutta, ahneutta ja ilkeyttä, täynnä kateutta, murhanhimoa , riitaa, petosta ja pahanilkisyyttä. 30). He ovat juorujen levittäjiä ja panettelijoita. He vihaavat Jumalaa , ovat väkivaltaisia ja ylimielisiä, kerskailijoita ja pahankeksijöitä, vanhemmilleen tottelemattomia.
Kyllä synti pitää julistaa synniksi, jotta tekijälle jää mahdollisuus parannuksen tekoon.
Tuosta listasta yksikään meistä ei pääse kuivin silmin ja jaloin. Siksi on syytä olla sydämestään kiitollinen, että olemme saaneet armon armosta Kristuksessa, jottei uskossa ollen tarvitse kohdata Häntä kerran tuomarina vaan armahtajana.
Erkko,
Tarkemmin sanottuna Paavalin ääni.
Ketkä ovat ne ”he”, joista Paavali tässä puhuu?
Ihmiset, siis me kaikki. Ei siinä osoitella ketään erikseen vaan ”he” ovat ihmiskunta kokonaisuudessaan. Siksi tarvitsemme Jeesuksen tuomaa armoa ja rakkautta, me kaikki.
Kari Roos: Korjaus: Jae 26) kuuluu olla, Sen tähden Jumala on jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan. Naispuoliset heistä ovat vaihtaneet luonnollisen yhteyden luonnonvastaiseen.
Painovirhe sanasta ”he” pitää olla ”heistä”, joka muuttaa ymmärrystä kokonaisuudessa.
Jumala inspiroi Paavalia kirjoittamaan Room.1:21–32. 24.) Sen vuoksi Jumala on jättänyt heidät sydämiensä himoissa saastaisuuteen, häpäisemään keskenään oman ruumiinsa.
Kyllä Jumala ilmaisee homo/ lesbo suhteet synniksi ja siitä pitäisi päästä eroon, Jumalan antamalla voimalla. Uskova ihminen pyrkii irtaantumaan synnistä, eikä jatkamaan synnin tekemistä, ”inhimillisiin” syihin vedoten.
Raamatun mukaan Jumala ei siunaa homo/ lesbo liittoja, niin miksi on halu rakentaa liittoa jota ei Jumala siunaa. Kirkon heikkous on siinä, ettei kyetä tuomaan esille niitä asioita, joita Jumala siunaa.
John Vikström keskusteluavauksen ja Eero Huovisen vastineen jälkeen keskustelu siirtyi väistämättä syvään päätyyn, siitä voiko kirkko edelleenkin opettaa miehen ja naisen välisen liiton erityisyyttä. Voiko kirkko siis säilyttää edelleenkin sen, mitä esimerkiksi Luther on opettanut miehenä ja naisena olemisesta?
Onko siis niin, että mahdollinen avioliittokäsityksen laajentaminen ei olisi mitenkään pois perinteisessä avioliittokäsityksessä pitäytyviltä vai päin vastoin niin, että perinteinen opetus miehestä ja naisesta sekä heidän toisiaan täydentävästä liitostaan vaimennettaisiin. Toisin sanoen otettaisiin heiltä pois.
Otan käytännön esimerkin: jos ja kun jossakin kirkkotilassa ja jotkut papit vihkivät ainoastaan miehen ja naisen muodostamia vihkipareja ja opettavat avioliitosta siten ettei opetusta voida mitenkään soveltaa muunlaisiin kihlapareihin, niin loukkaako se jotakuta sellaista avioparia, joka on tullut vihityksi muualla ja jonka avioliiton raamatullisuuden edellä kuvattu opetus poissulkee?
Asaa voidaan toki pohtia myös vertaamalla toiseen, jo aiemmin konkretisoituneeseen kysymykseen: loukkaako joissakin yhteisöissä pelkästään miespuolisten pappien voimin toimitetut jumalanpalvelukset niitä naispuolisia pappeja, jotka kenties saman aikaisesti juovat kotisohvallaan kahvia? Toisia loukkaa, toisia ei.
Sanomattakin selvää on, että kaksi rinnakkaista avioliittokäsitystä eivät voi toimia samassa kirkossa, jos nämä käsitykset ovat toinen toisensa poissulkevia, mutta eivät myöskään silloin jos ne muodostavat taikka niiden koetaan muodostavan uhan toinen toistensa todeksi elämiselle.
> Sanomattakin selvää on, että kaksi rinnakkaista avioliittokäsitystä eivät voi toimia samassa kirkossa
Kai se on sitten lähdettävä siitä, että kirkossa olisi vain yksi avioliittokäsitys: sama kuin yhteiskunnassa.
Olisin silti sitä mieltä, että tähän sopeutumattomille papeille tulee antaa omantunnonvapaus olla vihkimättä samaa sukupuolta olevia pareja.
”Kai se on sitten lähdettävä siitä, että kirkossa olisi vain yksi avioliittokäsitys: sama kuin yhteiskunnassa.”
-Miksi? Tämä tarkoittaisi kokonaan avioliiton teologisista perusteista luopumista.
Ja tärkeä kysymys on myös, saisiko tällainen parisuhdetoiminta jatkua
https://parempiavioliitto.fi/usein-kysyttya/
vai vaaditaanko sitä, että kaikki parit on otettava mukaan kaikkeen toimintaan, jolloin ei ole enää vertaistukitoimintaa ja teologista ja hengellistä opetusta avioliitosta eri sukupuolta oleville pareille.
Eikö edelleenkään olisi keneltäkään pois?
”perinteinen opetus miehestä ja naisesta sekä heidän toisiaan täydentävästä liitostaan vaimennettaisiin. Toisin sanoen otettaisiin heiltä pois.”
-Näin siinä käytännössä kävisi. Kyse ei ole vain vihkimisestä.
Mikko Nieminen sinulla tuntuu nyt olevan kiusallinen taipumus irrottaa lauseita asiayhteydestään jättämällä sivulauseen sisältö huomiotta.
”sopeutumattomille papeille tulee antaa omantunnonvapaus olla vihkimättä samaa sukupuolta olevia pareja.”
Sama oikeus tulee luonnollisestikin olla ”sopeutumattomilla” kirkkoherroilla ja ”sopeutumattomilla” seurakuntaneuvostoilla.
Mikko Niemiselle huomioksi myös. että asiassa tulee ottaa huomioon yhdenvertaisuuslaki, jota sovelletaan henkilökunnan keskinäiseen työtehtävien jakoon, mutta ei sovelleta uskonnonharjoittamiseen, kuten siihen, keitä ko. seurakunnassa vihitään avioliittoon ja keitä ei sekä siihen, millaiseen toimintaan ja käyttöön sakraalitiloja voidaan luovuttaa.
En näe tarvetta suojella sakraalitiloja homopareilta. Toisekseen esittämässäni skenaariossa ei tarvita seutakuntaneuvoston lupaa. Eiväthän heteroparitkaan tällaisia lupia tarvitse.
Seurakuntaneuvostolla ei ole velvollisuutta osallistua tilaisuuteen. Mielestäni se riittää.
Kirkkojärjestyksen mukaan seurakuntaneuvosto päättää sakraalitilojen käytöstä yhdessä kirkkoherran kanssa.
Sakraalitilojen käytön ensisijainen tarkoitus on uskonnonharjoittaminen, josta syystä asiassa ei tule soveltaa yhdenvertaisuuslakia.
Ai tarkoitatko skenaariota, jossa kirkolla olisi sukupuolineutraali avioliittokäsitys, mutta kirkkoherrat ja seurakuntaneuvostot silti tekisivät yksittäisiä päätöksiä siitä, ketä juuri heidän suorakunnan tiloissa saa vihkiä?
Kaksi aviokäsitystä samanaikaisesti ei käy kuten Jukka Kivimäki kirjoittaa.
Näin edellisen kanssa kirkon tulisi suoraselkäisesti luopua koko oikeudesta kun muuta mahdollisuutta ei olisi.
Kuitenkin kirkko voisi papin uskonkäsityksen ja siinä sen totuusnäkemyksen mukaan sallia papille avionkonsensuksen vahvistaminen samansukupuolisessa asiassa papin voidessa asiaan yhtyä.
Kirkossa ei muutenkaan katsota eikä kysellä onko lapsensa kastamisen palvelua kysynyt perhe miten uskonnoton elämässään. Tässä voi katsoa mitä vanhemmat ja kummit yhdessä seurakunnan kanssa lupaavat lapsen kristillisestä kasvatuksesta, ja miten hyvin asia keskimäärin onnistuu.
Omantunnonvapausasia pappia katsoen on tässä asiassa väärässä kulmassa.
Ei henkilökohtaisen uskonnäkemyksen ja sen totuuden katsominen samansukupuolisen vahvistamisen asiassa loukkaa mitä pappi on tahtonut, luvannut, ja tunnustanut työhönsä päästäkseen palvelemaan alle 3.n prosentin seurakuntalaisten määrää viikottaisissa Jumalanpalveluksissa.
Näin kohtuullinen harkinta olisi asiassa sitä poikaa.
”Toisin sanoen otettaisiin heiltä pois.”
-Näin siinä käytännössä kävisi. Kyse ei ole vain vihkimisestä.”
Tyttäreni meni avioon miehen kansa snp avioliittolain olessa jo voimassa. Kysyin häneltä, miten hänen liittoonsa ko. laki vaikutti ja veikö se häneltä jotain pois. Tyttö katosi minua hämmästyneenä ja sano ei titetenkään mitenkään eikä mitään lähteyt pois.
Hänen liittonsa jatkui tismalleen samanlaisena.
Ei se lakimuutos luonnollisestikaan heidän avioliittoonsa mitenkään vaikuttanut.
Kyse olikin siinä onko heillä oikeus kuulla vihkikirkossaan saarna taikka vihkipuhe, jossa korostetaan miehen ja naisen välisen avioliiton erityisluonteisuutta tyyliin: ”Jo alussa Jumala on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten. ”
Jos tämänkaltaiset korostukset vihkipuheissa määritellään epäsopiviksi, niin kyllä se silloin on perinteisen avioliitokäsityksen kannattajilta pois.
> Jos tämänkaltaiset korostukset vihkipuheissa määritellään epäsopiviksi
Pappihan käy tulevan avioparin kanssa keskustelun ennen vihkimistä. Tuossa keskustelussa voidaan puhua tällaisista asioista.
Erityisesti pariskunta voisi pyytää miehen ja naisen suhteen korostamista tilanteessa, jossa he tietävät että vieraaksi saapuu homopari ja heitä loukkaisi, jos heidän avioliittoaan pidettäisin samanarvoisena homoparin liiton kanssa. Pappi voisi auttaa ja pitää huolen että tilaisuuden luonne ylempiarvoisen parin vihkimisenä korostuu parin toivomalla tavalla.
Mielestäni tämä on kovin keksimällä keksitty ongelma joka on helposti ratkistavissa.
Mikko Nieminen aikaisemmasta asiayhteydestä johtuen tietänet varsin hyvin, että ongelmana on ei paikalla olevien ”loukkaantuminen”.
Avioliittokäsitys muodostuu ja muovaantuu tietetenkin kunkin avioliiton elävän elämän käytänteissä, ei jonkun palkkapaimenen määrittelyissä. Js spn-avioliitot eivät kosketa heteroparien elämää siis millään tavalla. Epäilenkin että tämä varsin keinotekoinen ’ongelma’ ei ole ongelma heteroparien kannalta, se riipinee vain fundamentalistipappien jatkuvasti muutenkin väljähtyvää auktoriteettia
Tarvitaan siis yhteisymmärrystä siihen että kirkossa voidaan jatkossakin opettaa perinteisellä tavalla. Asian suhteen esitettyjen kannanottojen valossa tämä ei vaikuta lankaan itsestään selvältä.
Eiköhän vastaus kumpaankin pääkysymykseen ole: ei. Ilman moralisointeja ja osoittelua!
Tuohon seurakunnan tilojen käyttöön, joka toki on sivukysymys, vain yksi käytännöllinen huomio. Tiedän seurakunnan, jossa käytännössä yksimielisesti (muistaakseni 8-1) päätettiin, että seurakunnan tiloja ei anneta piispainkokouksen ohjeistuksen mukaisen spn-parien kanssa pidettävän rukoushetken pitämiseen. On aika selvää, että näin selvä linjaus paikallistasolla ei muutu tulevaisuudessakaan, vaikka kirkko päättäisi mitä. Aina voidaan yrittää voimattomia ja mediapeliä, mutta seurauksena voisi hyvinkin olla joukkoero kirkosta. Vaikka minusta on surullista, jos vähemmistöön kuuluvat ihmiset joutuvat pelinappuloiksi.
siis voimatoimia. Ja minkä linjan omaavia pappeja ja muita työntekijöitä ao. seurakuntaan otetaan töihin, on myös aika ilmeistä.
Juurikin näin. Paikallisten käytäntöjen erilaisuuden salliminen on vallitsevassa tilanteessa ainoa tapa pitää kirkko kasassa. Kuinka paljon erilaisuutta kirkon oppi antaa myöden? Se on sitten kokonaan toinen kysymys. Kuinka realististista on, että erikseen kokoontuvat sateenkaarimessu yhteisöt ja ns.konservatiiviset messuyhteisöt lopultakaan mahtuvat samaan kirkkoon. Riittääkö eri tahoilla kykyä erilaisten oppikäsitysten huomioon ottamisen riittävästi?
Peli on menetetty, jos kirkon ykseyden vaaliminen jätetään yksilöiden vastuulle. ”Omantunnon vapaudesta” tulee siis säätää yhteisöjen eikä yksilöiden tasolla.
> Tiedän seurakunnan, jossa käytännössä yksimielisesti (muistaakseni 8-1) päätettiin, että seurakunnan tiloja ei anneta piispainkokouksen ohjeistuksen mukaisen spn-parien kanssa pidettävän rukoushetken pitämiseen.
Saatan erehtyä, mutta veikkaisin että kyseisen alueen ikärakenne ja muuttoliikkeen suunta väistämättä johtavat siihen, että isossa kuvassa tällaisilla pussinperillä ei ole erityisen suurta merkitystä. Ideaalimaailmassa ihmiset olisivat avarakatseisia ja suvaitsevaisia toisiaan kohtaan, mutta käytäntö harvoin vastaa ihanteita ja sen kanssa on elettävä.
Mikko Nieminen kyseessä taisi olla erään seutukunnan keskuskaupungin seurakunta.
Homo homini lupus.
Vikströmin kysymys yhdenvertaisuudesta on tärkeä. Monissa dokumenteissaan kirkko sitoutuu tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Mitä tämä sitoutuminen tarkoittaa käytännössä? Miten se liittyy seksuaali-ja sukupuolivähemmistöihin?
Ihmisten välinen tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus on siitä erikoinen ajatus, että se voi tarkoittaa monenlaisia, myös keskenään ristiriitaisia asioita. Esim.Martti Lutherin mukaan ihmiset ovat ehdottomasti keskenään tasa-arvoisia (Kristuksessa) mutta tämä ei hänen mukaansa tarkoita sitä, että esim. orjalaitos pitäisi lakkauttaa. Maan päällä on herroja ja orjia, miehiä ja naisia ja vaikka he ovat kaikki tasa-arvoisia Kristuksessa niin ihmisten ei tule tavoitella maallisessa elämässä sellaista tasa-arvoisuutta mikä vallitsee Kristuksessa. Tämä tasa-arvon ajattelutapa on edustaa vahvaa tulkintatraditiota kristinuskossa ja se on mahdollistanut sen, että kirkot ovat samanaikaisesti voineet kannattaa sekä tasa-arvoa & yhdenvertaisuutta että esim. orjuutta.
Edellä mainittuun tasa-arvon ajatukseen vedoten kristityt ovat vastustaneet muun muassa orjuudesta luopumista (esim. USA:ssa 1800-luvulla), rotuerottelusta luopumista (esim. USA:ssa 1960-luvulla) , apartheidista luopumista, naisten holhouksenalaisuudesta luopumista, sääty-ja luokkayhteiskuntien demokratisoimista jne. jne.
Tasa-arvon & yhdenvertaisuuden ajattelussa on kuitenkin myös toinen vahva tulkintatraditio. Tasa-arvon ajatus voidaan kristillisyydessä tulkita myös niin, että se kehottaa tutkimaan ja tavoittelemaan sellaisia tapoja joilla toista ihmistä voi kohdella kuten itseä. Myös täällä maan päällä. Sen voi tulkita tarkoittavan sitä että isien perinnäissääntöjä voi – ja pitääkin – arvioida kriittisesti silloin jos niistä tulee itsetarkoitus (”sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten”). Tätä ajatusta voi soveltaa myös avioliittoon, kuten esim. Vesa Hirvonen on sanonut: avioliitto on ihmistä varten eikä ihminen avioliittoa varten.
Olen saanut yleisellä tasolla sen kuvan, että kirkkomme on sitoutunut viimeksi mainitun kaltaiseen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ajattelutapaan, eli sellaiseen miten asiasta ajatellaan myös yhteiskuntamme tasa-arvolainsäädännössä ja valtiomme perustuslaissa. Olen saanut sellaisen kuvan että kirkko haluaa antaa ”ulospäin” eli yhteiskuntaan päin sellaisen kuvan, että se sitoutuu tasa-arvo ja yhdenvertaisuuslainsäädännön pohjana olevaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ajattelutapaan. Tämän kuvan olen saanut mutta olen myös huomannut että kirkossa ei olla johdonmukaisia tässä asiassa.
(Joskus ihmettelen sitä että samat kirkolliset toimijat voivat joissain tilanteissa sanoa, että yhteiskuntamme ihmisoikeuslainsäädäntö ja tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ajattelutavat ponnistavat kristillisyydestä, mutta sitten taas toisissa tilanteissa (etenkin puhuttaessa homoseksuaalisuudesta) nämä ihmiset antavat kielteisen kuvan tasa-arvolainsäädännöstä ja sanovat että kirkon ei tulisi mukautua ”maalliseen tasa-arvoideologiaan”. Näyttäisi myös siltä, että monille kristityille ”maallinen tasa-arvoideologia” on sopusoinnussa kristillisyyden kanssa silloin kun se helpottaa itseä ja ryhmää johon itse kuuluu – esimerkkinä vaikkapa avioero – mutta ei silloin kun se helpottaa toisia”
Olen myös ihmetellyt suuresti että sellaiset kommentoijat kuten teologian emeritusprofessori ja emerituspiispa Eero Huovinen ja teologian emeritusprofessori Miikka Ruokanen eivät ole mitenkään tarkastelleet puheena olevaa asiaa ihmisen psykologiaa ja seksuaalisuutta koskevan tieteellisen nykytiedon valossa. Ovatko he oikeasti sitä mieltä, että näillä tieteenaloilla ei ole mitään relevanttia sanottavaa aiheesta? Ajattelevatko he mahdollisesti, että homoseksuaalisuuden tarkasteleminen kirkon ja kristinuskon omista lähtökohdista käsin tarkoittaa sitä, että relevantti tutkimustieto suljetaan ulos tarkastelusta? En pysty ymmärtämään miksi he ovat rajoittaneet näkökulmansa näin kapeaksi paitsi jos tarkoituksena on tietoisesti ollut tukeutua vain sellaiseen ajatteluun jonka pohjalta voi suhtautua kielteisesti homoseksuaalisuuteen.
Piispat ja kirkon auktoriteetit ovat käsittääkseni kuitenkin olleet (ainakin muissa asioissa) sitä mieltä että kristittyjen tulisi suhtautua myönteisesti tieteelliseen tietoon silloin kun jotain ilmiötä voidaan tutkia ja siitä voidaan saada tietoa tieteellisillä tutkimusmenetelmillä. Joissain kirkollisissa dokumenteissa sanotaan myös homoseksuaalisuutta koskien, että: ”nykytiedon ja raamatuntulkinnan suhde on elävä prosessi, joka tapahtuu teologisen tiedon ja argumentaation sekä tieteellisen tiedon vuorovaikutuksessa”. (Perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010).
Muun muassa seuraavat tahot kannattivat vuonna 2017 toteutunutta tasa-arvoista avioliittoa. He ottivat huomioon asiaa koskevan monialaisen tutkimustiedon: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, Väestöliitto, Mannerheimin lastensuojeluliitto, Sosiaali-ja terveysministeriön tasa-arvoasiain neuvottelukunta TANE, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Pelastakaa lapset ry. Lisäksi useat psykologian ja psykiatrian asiantuntijat ja professorit kannattivat lakialoitetta julkisissa puheenvuoroissaan.
Oletko siis Sari Roman-Lagerspetz sitä mieltä, että kirkkomme olisi jo korkea aika luopua Lutherista ja luterilaisuudesta ja siirtyä useita askelia vapautuksen teologian ja yleishumanistisen, vain Kristuksen inhimillistä puolta korostavan kirkkokunnan suuntaan?
Mitä tarkoitat ”siirtymisellä pois luterilaisuudesta”? Mikä on se luterilaisuus, jossa nyt olemme ja josta poissiirtyminen huolestuttaa?
Tällä hetkellä kirkkomme esim. vihkii monta kertaa eronneita ei- leskiä uusiin avioliittoihin ilman mitään aviorikostutkintaa. Vielä pitkälle 1900- luvun puolelle asti tälläistä pidettiin töysin epäluterilaisena ja Raamatun selvän sanan vastaisena.
Sari Roman-Lagerspetz. Kysymys on totta kai monitahoisesta kysymysryppäästä. Jos kuitenkin lähdetään siitä, että Raamattu yksin on kirkon uskon ja elämän ylin ohje ja normi, sekä Jumalan ilmoitusta, sen rinnalle tai yläpuolelle ei tietenkään voida nostaa esimerkiksi Ranskan vallankumouksen iskulauseita, tämänhetkistä tieteellistä ymmärrystä tai jonkin kulloinkin vallitsevan ideologian mukaista näkemystä ihmisestä, ihmisarvosta tai tasa-arvosta. Kukaan ei muuten ole kiistämässä näitä viimeksi mainittuja. Sen sijaan vallitsee syvä erimielisyys siitä, mikä on ihmisen tosihyvän ja Jumalan hyvän tahdon sekä Hänen alkuperäisen luomistyönsä mukaista.
Kannattaa muistaa myös se seikka, että kirkkomme ruohonjuuritasolla ei välttämättä ole koskaan hyväksytty erilaisia kirkollisen ylärakenteen tuottamia raportteja ja kompromissiesityksiä. Kysymys ei muuten tällöin ole välttämättä fundamentalismista vaan yksinkertaisesta luottamuksesta Raamattuun. Tästä muuten Jaakko Rusamalla on hyvä blogi Seurakuntalaisessa.
Kieltääkö Raamattu asioiden tarkastelun tieteellisen tiedon valossa?
Mietin vaan että kristityt ovat luopuneet monista Raamatulla perustelluista ” isien perinnäissäännöistä” tieteellisen tiedon valossa. Esim.kivunlievitystä synnytyksessä vastustettiin koska Raamatussa sanotaan että ” kivulla sinun pitää lapsesi synnyttämän”. Synnytyslääkärit kävivät tästä asiasta pitkään kiistaa kirkon kanssa esim.briteissä 1800 luvulla mutta lopulta lääkärit saivat luvan antaa kivunlievitystä synnyttäjille. Toki monet olivat sitä mieltä että tässä toimittiin Jumalan selvää sanaa vastaan. Vastaavia tapauksia on toki paljon muitakin. Tieteellinen tieto on pikkuhiljaa saanut ihmiset ( tai ainakin monet ihmiset) luopumaan raamatullisista ja kristillisiksi käsitetyistä tavoista. Esim.lasten ruumiillisesta kurittamisesta jota Suomessakin perusteltiin Raamatulla (” joka vitsaa säästää se lastaan vihaa”). Esim.USA: ssa käytiin pitkään kamppailua siitä saavatko vanhemmat kurittaa lapsiaan ruumiillisesti uskonnonvapauden nimissä. Lopulta tietääkseni oikeusistuin päätti että lapsiin kohdistuva kuritusväkivalta ei nauti uskonnonvapauden suojaa.
Sari, olen jo aikaisemmin tainnut muistuttaa siitä, että tuo esille nostamasi väite 1800-luvun kivunlievityskeskustelusta on nimenomaan tutkimuksessa kyseenalaistettu… Sitä paitsi jossakin vaiheessa taisi olla niin, että ei-kristityt pitivät viekä jokin vuosikymmen sitten”sankarillisena” synnytyskivun kestämistä. Olen kuullut vanhemman naispolven kertomuksia aiheesta.
Kukaan ei ole kieltämässä tieteellistä tutkimusta. Siitä, mikkä ehdoilla sitä voidaan ja pitää soveltaa kirkon oppiin ja elämään, on kuitenkin hiukan toinen asia. Koservatiiviselta puolelta väitetään, että vain tiettyä agendaa puoltaville tutkimustuloksille annetaan julkisuutta. Itselläni ei ole kompetenssia ottaa tähän tieteelliseen debattiin kantaa. Ihmettelen vain sitä, miksi vaikkapa puheenvuorot, joissa vaikkapa joku kertoo vaikkapa seksuaalisen halunsa suuntautumisen muutoksista tuntuvat olevan sallittuja vain tiettyyn suuntaan, vaikka periaatteessa suuntavaihtoehtoja muutokselle on jo määritelmällisesti kaksi. Minusta tällöin on kyse nimenomaan tarkoitushakuisuudesta.
On aikamoinen väite rinnastaa kirkkomme ja koko kristikunnan perinteiset kristilliset opinkäsitykset ihmisen luotuisuudesta, Raamatun ilmoituksesta, avioliitosta miehen ja naisen välisenä sekä seksuaalisuuden toteuttamisesta (aihepiiriä koskevine rajoituksineen) lasten pahoinpitelyyn tai 1800-luvun lääketieteellisessä murroksessa esitettyihin näkemyksiin. Samalla logiikallahan pitäisi kyseenalaistaa vaikkapa sovitusoppi sadismina. Sitä paitsi tekisin kyllä selvän eron itse Raamatun ilmoituksen ja siitä tehtyjen tulkintojen sekä edelleen tulkintaperiaatteiden välillä. Totean omasta puolestani myös sen, että kaikkien eronneiden automaattinen kirkollinen vihkiminen uuteen avioliittoon ei ole ynmärrykseni mukaan oikein.
Hei Marko Sjöblom,
en muista aikaisempia keskustelujamme kivunlievityksestä synnytyksessä mutta kysyisin että missä tutkimuksessa on kyseenalaistettu esiin nostamani 1800-luvun keskustelu synnytyskivunlievityksestä? Olisiko sinulla linkkiä tai viittausta, mielellään akateemiseen materiaaliin? Tässä yksi viittaus tekstiin jossa käsitellään 1800-luvun keskustelua synnytyskivunlievityksestä ja yksi kohta viittauksesta:
”In Christian contexts, suffering was intended by God to be a reminder of sin, an instrument of instruction, and a promoter of personal rebirth. Chloroform was nothing less than “a decoy of Satan” that would “harden society and rob God of the deep earnest cries which arise in time of trouble for help”, as one clergyman informed Simpson. Time and again, Genesis 3:16 was recited: “I will greatly multiply thy sorrow and thy conception; in sorrow thou shalt bring forth children”. Labour pains were also regarded as a valuable tool of redemption. Birthing women were advised to use their anguish to meditate on Christ’s sufferings. In the words of an 1874 tract published by the Society for Promoting Christian Knowledge, in childbirth “even the most stout-hearted may well cry out” but women should use the brief moments of respite to think “of the infinitely greater sufferings endured by the Lord of glory for your eternal salvation”.
Linked to the religious justifications for suffering were moral ones. Sex was sin; childbirth pangs, the punishment. The author of an 1806 textbook for midwives even contended that women who suffered the most in childbirth were those who possessed “strong passions, who have been used to have all their desires gratified”.” (”Joanna Bourke: The art of medicine. Childbirth in the UK: suffering and citizenship before the 1950s”).
Syy miksi otin esiin nämä esimerkit (synnytyskivun lievitys ja lasten ruumiillinen kuritus) on se, että näissäkin asioissa Raamatun on katsottu olevan ylin auktoriteetti, ja vastustettu sitä että perinteisiä käytäntöjä muutettaisiin tieteellisen tiedon ja eettisten näkökohtien valossa. Nämä asiat ovat aikoinaan olleet hyvin vakavia asioita – ja liittyvän myös luotuisuuteen.
Sari ihmetteli miksi keskustelu on kaventunut vain teologiseksi keskusteluksi. Miksi psykologisia tekijöitä ei oteta mukaan keskusteluun?
Näissä keskusteluissa aina silloin tällöin nousee kysymys siitä mistä heterojen vasarinta homouteen ylimalkaan ja heidän avioliittoihin erityisesti . Jo moneen kertaan on esiin vedetty yleinen toteamus siitä että kaikissa heteroissakin on biseksuaalinen osa mielen rakenteessa. Tällaista väitettä pidetään usein ala-arvoisena ja loukkaavana. Tuollainen pelko on tosiasia ja tavallisempi kun halutaan myöntää . Silloin homous ilmiönä herättää vastenmielisyyttä ja vastarintaa. Tämän voittaminen vaatii ponnistusta. Mutta ne jotka jaksavat sellaisen ponnistuksen tehdä saavat suuren psykologisen voiton itselleen.
Nämä ikuiset keskustelut ovat mitä tarpeellisimpia koska ne pitkän päälle lievittävät henkilöiden sisäistä kuohumista . Näitä keskusteluja tulee jatkaa kunnes ne automaattisesti häviävät sitten kun suuren yleisön astettainen mielenmuutos on tapahtunut . Naispappeuskysymys on hyvä esimerkki. Kuinka kauan kesti kunnes kaikkien mielessä naispappeudesta tuli itsestään selvä asia?
Hyvä pointti, Markku Hirn
Sari, viite: Numbers, Ronald (toim). Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta (s. 120 -127, kirj. Ronnie Schoepflin). Myytti nro 14: Kirkko tuomitsi raamatullisin perustein anestesian käytön synnytyksissä. Ao. teos kritisoi useassa yhteydessä noita 1800-luvulla luotuja kirkko – tiede -vastakkainasetteluja. Myös kreationistien väitteitä. (Debatoin täällä lähes aina vain muistinvaraisesti enkä kiellä sitä, että itse voin olla näkemyksissäni myös väärässä).
Markku Hirn. Ei tuo naispappeuskysymys ole mihinkään hävinnyt. Kuten ei vaikkapa ihan toiseen yhteyteen kuuluva kysymys evoluutiosta.
Päin vastoin näkisin itse niin, että tällaisia debatteja käydään monihaaraisella strategialla näkökulmia vaihdellen. Yhtäältä selitetään vastaanhangoittelijat taantumuksellisiksi, eri fobioista kärsiviksi, terapian tarpeessa oleviksi, patriarkaalisen järjestyksen pönkittäjiksi, häiriköiksi ne. Toisaalta pidetään esillä sitä, että kiistelty asia on jo loppuun käsitelty ja ratkaistu epäkysymys (ruots. icke-fråga). Siinä voi käydä ja käykin niin, että toinen osapuoli väistyy tietyllä foorumilla taistelemisesta, mutta siirtyy rakentamaan myönteistä vaihtoehtoa uusista lähtökohdista. Hyviä esimerkkejä ovat suomalainen raamattukeskustelu ja STI sekä naispappeuskysymys ja Lähetyshiippakunta.
Marko Sjöblom. Vaikka nostankin esiin psykologisia vaikeuksia hyväksyä homoseksuaalisuutta ja heidän välistä kirkollista avioliittoa, niin en katso sellaisen vastarinnan olevan sairaaloista , sellaista mitä pitäisi parannella terapioilla. Vaatimus homoseksuaalisuuden varauksettomasta hyväksymisestä on saa aikaan moraalista paniikkia, siis pelkoa arvojen luhistumisesta ja uhkaa omalle sukupuoli-identiteetille. Jotta homoseksuaalisuus lopullisesti hyväksyttäisi yhdeksi luonnolliseksi olemisen muodoksi vaaditaan prosessi joka kestää sukupolvia. Se prosessi on jo alkanut . Terapiaa tarvitaan ainoastaan jos kärsii biseksuaalisten impulssien aiheuttamasta paniikista.
Olen tietoinen siitä että naispappeuskysymys joissakin piireissä kytee jopa ihan pinnalla eikä vain pinnan alla. Mutta kun seuraa keskusteluja niin ilmiselvästi nasipappeutta aletaan pitämään normaalina pappeuden muotona,.