On ruotsalaisita feministeiltä kaunis ajatus tunnustaa Palestiinan valtio. Sen tunnustaminen rakentuu suoraan Oslon sopimuksiin, jotka legitimoivat PLO:n palestiinalaisten viralliseksi edustajaksi. Oslo jakoi Länsirannan kolmeen alueeseen, jolloin sovittiin, että Israel hoitaa alueen C siviili- ja turvallisuushallinnon. Israel ei miehitä Länsirantaa. Se on täysin legitiimi toimija kyseisellä alueella. Se ei toimi aina oikein, ja se kyllä osaa pelata korttinsa laintulkinnassa vahvasti, mutta legitiimi se on. Hienoa, jos tässä edetään lopulta kahden valtion malliin. ”Puolueettoman” Ruotsin uuden feministihallituksen aikeet todella ovat kauniit.
Kun Palestiinan valtio tunnustetaan, yhtenä tärkeänä seurauksena on, että vihdoin PA:n ja Hamasin ihmisoikeusrikolliset saadaan kansainväliseen rikostuomioistuimeen Haagiin. Nythän Hamasia suojaa sen terrorismileima, joten siltä ei odoteta mitään, ja toisaalta kun Palestinian National Authority ei nauti valtiolegitimiteettiä, sitäkään ei saada vastuuseen ihmisoikeusrikoksista.
Puna-viher-akseli usein tuntee sympatiaa sorrettuja kohtaan. Se on kaunista. Olen täysin palestiinalaisten puolella: he ansaitsevat jo vapauden. Sorron on loputtava. Abbasin sortohallinto on kukistettava! Tavallisesti puna-viher-akseli ei ajattele näin. Suomessa ja Ruotsissa vasemmisto ja vihreät ajavat entusiastisesti seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia, he suosivat sukupuolimoraalin alueella vapaamielisiä näkemyksiä, he ovat usein aggressiivisia feministejä, ja heidän mielestään päihdelainsäädäntö saattaa olla liian ankara.
Palestiinassa toimiva salafistijärjestö Islamilainen vastarintaliike, tunnettu nimellä Hamas, vastustaa kaikkea sitä, mitä vasemmisto ja vihreät edistävät. Siksi minä en ymmärrä, miksi vasemmisto ja vihreät tukevat Hamasia, joka dokumentoidusti vaikeuttaa satojentuhansien tavallisten muslimien elämää. Kun islam on rauhan uskonto, se ilmenee siten, että Israelin äänivaltaiset muslimikansalaiset, joilla on demokraattisesti valittu edustus parlamentissa, eivät pyri nakertamaan maan demokraattista perustaa. Mutta Länsirannalla ja Gazassa tilanne on toinen. Tämä ei todellisuudessa mene aina ihan näin, mutta kirjoitan oikeasti harkiten tämän. Tämän voimme kuitenkin todeta vaikka Suomessa: maamme muslimiväestö palvelee isänmaallisesti Suomea, ja puolustusvoimien kirkollinen työ on puolustusvoimissa tärkein toimija, joka puolustaa muslimien uskonnonvapautta.
Täällä yllättäen konservatiiviset voimat ovat siis muslimien puolella, jos ei joku ole huomannut. He puolustavat sitä tyttöä, jonka ulkoiset genitaalit leikataan partaterällä irti Jemenissä. He puolustavat sitä palestiinalaista, jonka jalkaan Hamasin huppupää on ampunut luodin varmistukseksi, ettei henkilö pääse karkuun kotiarestista vaan jää loukkuun ihmiskilveksi. He puolustavat sitä maltillista, ellei liberaalia, joka omassa yhteisössään ehkä herättää pahennusta tarttumalla kaljapulloon. Konservatiivi ja liberaali tässä kirjoituksessa eivät ole samoja käsitteitä kuin talouselämässä, varmaankaan – minä en ole koskaan ymmärtänyt näiden käsitteiden sisältöjä. Mutta punaniskat ovat punaniskoja, sininiskat ovat sininiskoja. Vasemmisto on varsinaista punaniskakansaa, se on niin tietämätön ja juntti, että se tukee jihadismia samalla kun ajaa homojen oikeuksia. Ei ole mitään mieltä siinä, että hollantilainen kansanedustaja suu vaahdossa heiluttelee lippua kulkueessa, jossa huudetaan ”Joden aan het gas”. Se on sairasta. Viime kesänä vasemmisto huusi Euroopan kaduilla ”from the river to the sea Palestine will be free”, ja Ruotsin uusi asuntoministeri vertasi kesällä Isis-joukkoihin värväytyneitä jihadisteja niihin ruotsalaisiin, jotka 1939 tulivat vapaaehtoisena Suomen turvaksi talvisodassa. Kesän mielenosoituksissa Hamasin ja Hizbollahin lippuja heiluteltiin iloisesti, ja aina siellä Isisin nyt tunnetummaksi tekemä jihadin musta lippukin vilahti. Joten miten se on, vasemmisto: Hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden asialla, sorretun köyhän puolella?
Menen vähän isompiin teemoihin. Muuan viisas puhui Bonnhoefferistä, jonka kerrotaan olettaneen niin sanotun uskonnottoman kristinuskon, joka siis on tulossa tai tullut. Uskonto muotomenoina menettää maallistumisen myötä merkityksensä, mutta juuri muotomenot ovatkin aidon uskon esteenä. Myös Tillich sanoi, että ”every supper is the Lord’s Supper”, eli jokainen iltapuuro on Herran ehtoollinen. Friedrich Gogarten kuuluu tältä osin samaan kerhoon, hänenkin mielestään evankeliumi itse puhdistaa ja sekularisoi luonnon. Vähän tässä on henkeä, että vanha maaginen huntu, jollaiseksi roomalaiskatolinen sakramenttiteologia reformaation hengessä leimataan, vetäistään metsien ja järvien yltä, ja siten tehdään tilaa totuudelliselle eksistenssille, jossa ihminen kasvaa aikuiseksi, ikään kuin jumalallistuu, kun ”itse uskossa Kristus on läsnä”, niin kuin luterilaisuudessa 30 vuotta sitten suosittua ilmaisua voitaneen lainata.
Olen kuulevinani näissä painotuksissa valistuksen hengen, ja vaikutelma tulee yksinkertaisesti optimismista. Yksilö ei selviä ilman optimismia, ja nyt kun ei muuta ole kuin yksilö, optimismi on yksi uuden ajan uskonto, josta Cheek räppää ja josta Akateemisen kirjakaupan henkisyyshyllyssä kaupitellaan eri muodoissaan. Panisivat sinne Bonnhoefferit samaan laariin.
Optimistisella teologialla on Amerikassakin vastineita, joihin joskus sisällytetään oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta. Oikeastaan kaikki Amerikan teologit Jonathan Edwardsista alkaen ja 1900-luvulle asti ovat joutuneet ottaman siihen kantaa. Varsinkin postmillennialismi oli suosittua vasemmistolaisen sosiaalisen evankeliumin julistajien keskuudessa. Siinä ihmiskunta, niin kuin Walter Rauschenbusch neuvoi, kulkee kohti täyteyttä, joka vähitellen ja pienin askelin saavuttaa kliimaksinsa tuhatvuotisessa valtakunnassa. Ehkä joidenkin mukaan nyt jo eletään tuhatvuotista valtakuntaa. Lopputulos on jo tietenkin kovin erilainen Bonhoefferiin nähden. Näissä eri malleissa voi olla kaikuja saksalaisesta idealismistakin, mikä erityisesti Tillichin tapauksessa oli äärimmilleen viritetty. Tillich arveli, että Kristus-symboli saattaa menettää merkityksensä, ja että lopulta ihmiskuntaa yhdistää yksi suuri Hengen Uskonto. Lukihäiriöiset lukivat aivan oikein: Hegelin uskonto.
Yksi asia yhdistää näitä kaikkia: länsikeskeinen imperialismi. Joku sanoisi, ettei, sillä hehän ovat Kristus-keskeisiä. Kristinusko kuitenkin suurelta osin on Kristus-imperialismia. Karismaattiset kalvinismin perilliset 70-luvulla yhdistivät Calvinin, uusitestamentillisen ja itämaisvaikutteisen hippipuheen ja sanoivat niin kuin käännynnäinen Bob Dylan, että ”kristinusko ei ole uskonto vaan tie”. Tästä voidaan jatkaa, kuinka itämainen tämä Kristus on. Mutta yllättävän länsimaalaisittain tämä Kristus näyttäisi silti suhtautuvan markkinatalouteen, avioliittoon, omistusoikeuteen, lainsäädäntöön, demokratiaan ja valtion rooliin.
Tähän kohtaan kiinnostavaa onkin, kun aloin lukea elokuussa lainaamaani Samuel P. Huntingtonin Kulttuurien kamppailua. Hänen käsityksensä on se, että markkinatalouskaan ei kykene luomaan harmoniaa. Huntington on kiinnostava siksi, että hän ei pyri länsimaalaistamaan väkisin sellaista, mikä ei ole länsimaista, eli hän ei niin sanotusti ”valkopese” eri kulttuureja markkinakapitalismille otolliseksi. Hän huomauttaa, että itämaisissa kulttuureissa populaatio kyllä ostaa lännen elektroniikkaa ja haluaa siten nykyaikaistua, mutta se ei ole sama kuin länsimaalaistuminen. Ei pidä mennä siis halpaan, kun Isis on Twitterissä. Isis ei leikkaa päitä irti leikisti videolla, se ei ole netti-ilmiö.
Kirja kyllä on kesken pahasti, ja se on aika laaja omaksuttavaksi, ihmettelen vain, miten joku on edes voinut kirjoittaa sellaisen kirjan. Läntisten arvojen leviämiseen rauhanomaisesti kaikkeen maailmaan uskoi myös metodisti George W. Bush, joka ei kuulunut fundamentalisteihin vaan oli saman kirkon jäsen kuin Hillary Clinton. Bush luultavasti uskoi postmillennialistisesti, että muun muassa hänen hallintonsa edesauttaa tuhatvuotisen valtakunnan toteutumista. Huntington selittää, että osa muslimeista ei inhoa länttä siksi, että se on infidel, vääräuskoinen. Ongelma on uskonnon puute, sekularisaatio tai sekularismi. Näin Huntington tuo mieleen Bonnhoefferin.
Kiinnostavaa on tämäkin: Tillich aina sanoi, että kulttuuri on uskonnon muoto, ja uskonto on kulttuurin substanssi. Millainen uskonto, sellainen kulttuuri. Millainen peräsin, sellainen suunta, millainen potkuri, sellainen vauhti. Yksi kysymys, miten, jos todella ei ole mitään uskontoa. Ennen uskontona olivat kansa ja rotu, kuten kansallissosialismissa, väliin on ehdotettu uskonnoksi rahaa, ja toisinaan syytetty, että ihminen on tehnyt itsestään uskonnollisen palvonnan kohteen, jumalan. Minua se syytös vähän loukkaa. Mietiskelen nimittäin, että kulttuureiden muodot joutuvat usein konflikteihin. Niiden pohjalla on siis ehkä erilaiset uskonnot, jotka eivät sulaudu yhteen. Kaikki uskonnot todellakaan eivät ole samaa. Tillichin suuri Hengen Uskonto on kyllä kaunis ajatus sekin. Mutta se on eurooppalaisamerikkalaisessa ylemmyydentunteessa ja Harvardin ja Chicagon hienostopiireissä kehittynyttä vanhuudenhöperöä haihattelua. Mutta entäs ihminen? Ihmiset, me olemme samaa. No matter the color, the race, the faith, the non-faith. Who feels it, knows it.
Oletteko panneet merkille, että usein nk islamintuntija ottaa lähtökohdakseen joko jonkun aikamme länsimaisen liberaalin muslimiskolaarin, suufilaisen mystiikan tai 1200-luvun Espanjan?
Jotakin sellaista olen ollut huomaavinani …
Martti Vaahtoranta osuu, kuten usein ennenkin, napakasti totuuteen, kun hän kirjoittaa: ”Juhanin blogitekstit ovat sellaisia ja varmaan sellaisiksi tarkoitettujakin, ettei niiden kanssa voi noin vain kätevästi argumentoiden keskustella.” Tämän Juhani Huttunen myöntää avoimesti kommentoidessaan omaa tekstiään :” En edes yritä väittää, että tietäisin blogissa mainituista ukkeleista mitään. Showmielessä panin kaikki samaan nippuun puhumaan suurvaltapolitiikkaa, josta he eivät mitään puhu, luterilaisen sakramenttiteologian vinkkelistä.”
Huttusen teksti on yhtä commedia dell’artea, missä pierrot, pulcinellat ja harlekiinit kieppuvat ja räksyttävät ja huvittavat kielen ilotulituksessa. Muistetaanpa, että kaikki on showta. Asiapuoli on vain shown taustamateriaalia, sen todellisuus saa merkityksensä vain katselijan esteettisessä nautinnossa. Kun asioita irrotetaan yhteyksistään esimerkiksi Palestiinan suhteen, faktoja voidaan venyttää ja räiskyttää mukavan tarkoitushakuisesti. Taide on väkevä väline ja viihde viihdyttää. Huttunen on taitava.
Seison kyllä kaiken kirjoittamani takana, ja varsinkin sen osalta mitä sanon Hamasin ja PLO:n ihmisoikeusrikoksista, joista kirkot ja poliittinen vasemmisto vaikenevat.
Ystävämme Ruotsi on hyvä valtio. Mehmet Kaplan, vihreitten ministeri, oli viime kesänä (23.7) valmis lähtemään ”vapauttamaan Jerusalemin”, kun Gazan suunnalla oli kärhämää. Sama mies siis vertasi Suomen talvisotaa ja ISIS-vapaustaistelua. Juhani Huttusen ”kirjoitusshowssa” on hienoa se, että usein faktatkin ovat faktoja. Mutta olisiko M Kaplanin henkilöhistorialla päästy Suomessa, isiemme maassa, ministeriksi?
Ruotsin vihreä kultuuriministeri (”Jeesus on läsnä kaikissa valinnoissani”) puhuu uskostaan sellaisilla äänenpainoilla, ettei edes Kristillinen liitto kaikkein hurskaimpinakaan aikoina 1960-luvulla siihen yltänyt.
Huttusen blogissa faktat voivat joskus tanssia kohdalleen, monasti eivät. En ole huomannut, että ainakaan Suomessa tavallinen perusmetallikoura tai ”isorintainen työläisnainen” olisi erityinen Hamasin ystävä. Eikä ole koskaan ollut.
Körttisionismissa usein unohtuu se ”punavihreä” mentaliteetti, jolla Israelin valtio luotiin. Sosialistiseen internationaaliin kuuluva, vasemmistolainen Työväenpuolue oli ensimmäistä kertaa oppositiossa vasta v. 1977. Ja Israelin työväenpuolue oli todella sosialistinen esim. 1950-,1960- ja 1970-luvuilla. Kibbutseja ja kolhooseja on vaikea erottaa, paitsi arvolataukseltaan.
Huttunen näkee Hamasin kannattajia ja terroristikytkentöjä omassa villissä tarinan pyörityksessään omalla persoonallisella tavallaan. Naatitaan.
KM Laaksosen huoli siitä, että ”körttisionismisssa unohdetaan punavihreä mentaliteetti” joka synnytti Israelin mahdollistaa seuraavan kommentin. En tiedä aatesuuntaa körttisionismi, niin tällöin kirjoittajan täytyy ajatella henkilöitä. Olen aina tunnustanut olevani Israelin työväenpuolueen perinteisesti edustaman linjan sympatisoija: eroon kolhooseista silloin, kun ne eivät enää käy markkinatalouteen. Olen myös aika lailla vasemmistosionismin uskonnottoman aatteen kannattaja. Muistan hyvin, kuinka M Begin voitti vaalit 1977 ja päädyttiin pari vuotta myöhemmin Camp Davidiin ja rauhaan Egyptin kanssa. Oman ymmärrykseni mukaan Israelin ilmapiiri ja aatemaailma on noista ajoista muuttunut paljon. Venäläisväestön miljoonaosuus on tässä merkittävin tekijä. Liikuttava yksityiskohta on, että monien kiroama hahmo Ariel Sharon nousi väärästä poliittisesta luokasta, hän oli ensimmäisiä suuria ei työväenpuolueen sotasankareita.
Toivoisin keskustelijoilta asiallista sävyä. Tämän yksilöin erityisesti Hyrskyyn. Tämä on yksityinen blogi. Ammatillisesti olen kuitenkin dokumentoinut erittäin huolella Palestinian National Authorityn ihmisoikeusrikoksia, joita Hyrsky ei osoita vääriksi. Niin ikään BDS-keskustelu on käyty moneen kertaa aina lopputuloksella: kukaan ei ole osoittanut vääräksi yhtäkään esittämääni väitettä. Hyrskyn on kyettävä muuhun kuin henkilöä alentavaan kirjoitustyyliin. Iloitsen jo nyt tulevasta tyylin muutoksesta.
Samoin terveisiä Kari-Matti Laaksoselle: Jos esittämäni tiedonanto (mielipiteitä ei lasketa) ei pidä paikkaansa, otan kaikki korrehtuurisi vastaan. En kuitenkaan hyväksy työläisisorintamutuilua perusteeksi. Helsingin sanomat teetätte loppukesästä TNS Gallupilla kyselyn Hamasin kannatuksesta, ja siitä se selviää.
U. karjalaiselle: ”Körttisiionismi”-heitto oli asiaton, olen pahoillani.
j. Huttuselle: olet varmasti osin oikeassa. Kokolailla vasemmistolaisena ja juutalaisuuden sympatisoijana en itse ole koskaan oikein ymmärtänyt vasemmistolaisen poliittisen ja kulttuurisen eliitin anti-israelilaisuutta. Ymmärrän toki, että vasemmiston piirissä tunnetaan joltisenkin vastenmielisyyttä (mikä sekin on typerää) israelin isointa tukijaa Yhdysvaltoja kohtaan. Silti. Israel muistuttaa arvoilmastoltaan ja yhteiskuntajärjestelmältään vasemmiston hellimää pohjoismaista hyvinvointivaltiota paljon enemmän kuin USA:ta, lähi-idän arabi”demokratioista” puhumattakaan.
Stubbilaiselle arvoliberalismille kaikki on samantekevää, mikä ei suuresti eroa keijo korhoslaisesta realipoliittisesta arvokonservativismista. Vasemmistolaisuudelle on aina ollut ominaista valikoiva moraalinen herkkyys. Ehkä Israelin syntien räikeä ylikorostaminen jossain määrin lievittää eurooppalaisen vasemmiston kollektiivista syyllisyydentuntoa holokaustista? Blame the victim. Pahinta on tietysti konservatiivisen kristillisyyden israelfanatismi ottaen huomioon, mistä antisemitismi viimekädessä kumpuaa: evankeliumeista.
Kari-Matti! Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Annika Lapintie, puheenjohtaja Paavo Arhinmäki samoin kuin Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö ovat viime kesästä lähtien ottaneet voimakkaasti kantaa tässä aiheessa. Lapintie vaati Suomeakin tunnustamaan Palestiinnan, koska ”Hamas ei ole sama kuin Palestiina”, mutta meillä on varsin kattavasti ja pitkältä ajalta dokumentoitu paitsi Hamasin, myös PA:n ihmisoikeusrikokset, korruptio jne. Aiemmissa kommenteissani toin esiin mm. palestiinalaisten aseman Syyriassa. Siitä kukaan vasemmistolainen ei ole kohottanut minkäänlaista ääntä. Aiemmin mm. Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula on esittänyt erittäin jyrkkiä Israelin-vastaisia lausuntoja ottamatta kokonaisuutta huomioon. Tällä hetkellä vasemmisto tekee yhteistyötä ICAHD Finlandin kanssa, ja tämä yhdistys taas jakaa puhtaan antisemitististä aineistoa Facebookissa. Kirkon Ulkomaanapu on osallistunut samoihin tilaisuuksiin ICAHD Finlandin kanssa, ja molemmat jakavat osittain samoja ajatuksia. Tosin KUA:n kantaa Israel Aparheid Weekiin en tiedä. Eipä ole lausunut siitä ainakaan mitään kriittistä, joten epäilyn varjo voi vähän pimentää.
Itse en tue mitään puoluetta, enkä aja minkään puolueen asiaa. En tue poliittista vasemmistoa enempää kuin poliittista oikeistoa. Oma tapasi hahmottaa vasemmiston Lähi-itä-kanta on minusta uskottava. Hannu Juusola, joka ei ole varsinainen Israelin sympatisoija, on laajemmassakin eurooppalaisessa kehyksessä tuonut esiin aivan saman kuin sinä. Olen aivan tietoinen, että kaikki vasemmistolaiset eivät ajattele näin. Myös äärioikeisto on perinteisesti ollut juutalaisvihamielinen.
Mutta sitten menet vielä rohkeammaksi. Kirjoitat: ”Pahinta on tietysti konservatiivisen kristillisyyden israelfanatismi ottaen huomioon, mistä antisemitismi viimekädessä kumpuaa: evankeliumeista.”
Se, miten antijudaismi on historiallisesti sisäänrakennettuna kristilliseen armo-oppiin, on suuri tragiikka, jota edes tällä palstalla ei saa sanoa ääneen. Aiheesta ovat kirjoittaneet kuitenkin todella hyvin dokumentoidusti Matti Myllykoski ja Svante Lundgren.
Kun siis itse kirjoitan joskus, että ”äymystö” ja ”kirkkoeliitti” ajattelevat näin tai noin, täytyy huomata, että yhteiskunnassamme on laaja-alaista älymystöä, joka on perillä näistä asioista.